Lapseni ei osaa lukea kaunokirjoitusta – ja se on hyvä asia

Koulussa ei enää opetella kirjoittamaan kaunoa. Kun iäkäs sukulainen lähettää lapselleni kauniilla käsialalla kirjoitetun onnittelukortin, lapsi ei osaa lukea tekstiä.

Tytär tahtoi leipoa kakun, ihan itse. Hyvä idea, vastasin ja ojensin reseptin, jonka olin saanut omalta äidiltäni. Hetken hiljaisuus, sitten keittiöstä kiiri huuto: äitii, tuu auttamaan, tämä ohje on ihan outo.

Ihmettelin. Tytär osaa toimia keit­tiössä itsenäisesti, ja kakku oli yksinkertainen. Työvaiheita on vain muutama, ja nekin äiti oli numeroinut selkeästi.

Sitten tajusin. Ohje oli kirjoitettu paperille käsin. Selkein ja pyörein kirjaimin – mutta kaunokirjoituksella. Eikä 13-vuotias tyttäreni osaa lukea sitä.

Lue myös: Sukuhistoria, kauno ja kirkonrotta – Nämä 10 asiaa voit opettaa lapsenlapsillesi

Hyvästi allekirjoitus

Kun tytär aloitti koulun, hän opetteli ensimmäisenä syksynä isoja kirjaimia ja kohta jo tekstausta.

Toisella luokalla käynnistyi kaunokirjainten harjoittelu, mutta siihen se sitten jäi. Opetussuunnitelma muuttui, eikä kaunoa enää käytetty. Tytärtä kolme vuotta nuorempi poikani ei edes tunne sanaa kaunokirjoitus. Saati ymmärrä sitä.

Perinneihmiset parahtakoot, mutta minä sanon: hyvä juttu. Itse opin koulussa aikanaan kaunon, jonka tyyppikirjaimet oli suunnitellut 1930-luvulla arkkitehti Toivo Salervo vaikuttimenaan rokokoon kiemuraisuus.

Kirjaimet olivat monimutkaisia, täynnä erilaisia silmukoita ja väkäsiä. Niiden väkertäminen oli tuskaa vilkkaalle lapselle.

Milloin olen viimeksi käyttänyt tätä vaivalloista kirjoitustyyliä? Ala-asteella. Jos allekirjoitusta ei lasketa, en muistaakseni kertaakaan sen jälkeen. Ja kohta käsin sutaistu allekirjoituskin väistyy, kun sähköinen tunnistautuminen jyrää sen.

Tyttäreni aikaan koulussa opeteltava kauno oli jo yksinkertaisempaa. Mutta turhaa yhtä kaikki. Mihin me muka tarvitsemme useita kirjoitustyylejä? Monissa muissa maissa on vain yksi tapa kirjoittaa.

Entä sukututkimus?

Pakko silti myöntää, että myös minussa uinuu pieni nostalgikko. Kirpaisi, kun tajusin, että tytär, joka osaisi tarvit­taessa vaikka matkustaa yksin maailman ympäri, ei saanut selkoa äitini kauniista käsialasta, jolla tämä oli kirjannut sukureseptin muistiin.

Entä onnittelukortit, joita iäkkäät sukulaiset lähettävät lapsille? Ja sukututkimus! Tulevaisuudessa vanhoja kirkonkirjoja ymmärtävät ehkä vain harvat ja valitut.

Viime viikolla huvittelin jättämällä äärimmäisen selkeällä kaunolla kirjoitettuja viestejä ympäri kotia.

Kun kirjoitin ”tyhjennä tiskikone”, lapset eivät ymmärtäneet tehtävän­antoa. Sen sijaa lappu, jossa luki ”saa ottaa suklaata”, oli kumma kyllä kyetty tulkitsemaan.

Avainsanat

Keskustelu

Minusta se, että ei osaa lukea kaunokirjoituksella kirjoitettua tekstiä, on verrattavissa lukutaidottomuuteen. Vaikka itse ei kirjoittaisi tekstiä kaunokirjoituksella vaan tekstaamalla, lukutaito pitää olla. Suomalaisessa työelämässä kaunokirjoituksen lukutaito on vielä tarpeen monissa ammateissa vuosikymmeniä. Meitä suomalaisia on kuitenkin ikähaitarilla 0-100.

Kaunokirjoitus käy nopeammin kuin tekstaus kunhan sen oppii kunnolla, voi tehdä muistiinpanoja kynällä. Kynä on kevyt mukana ja toimii aina, ei tarvitse sähköä ja teksti näkyy vaikka kännykästä on patteri loppu tai tietokone oikkuilee…

Voi kun jännää että toimittajan mielestä kaunokirjoitus on katoavaa kansanperinnettä ja turhaa ja tylsää. No huh,huh. Mistä tällaisia mielipiteitä tulee? Kaunis kaunokirjoituskäsiala on hienoa luettavaa, ja mitä sitä edes tarjota teineille jos kerran he eivät sitä osaa? Meitä yli 35-vuotiaita jotka osaavat sekä lukea että kirjoittaa kaunoa, on vielä jonkinverran maassamme elossa, sori vaan. Että ehkä me vaikka saamme kirjoittaa toisillemme niin kuin haluamme, vai lähdetäänkö siitä liikkeelle että pikkulikkoja varten kaikki tekstaavat ja väkertävät? Asenteeni on jyrkkä, mutta niin oli kirjoittajankin joten mitta mitasta.

Kaunokirjotushan on muuttunut monen monta kertaa vuosien mittaan. Se viimeisin näytti lähes samalta kuin minun nykyinen käsinkirjoitukseni, oman kouluaikani tekstaukselta liitoskaarin – nopeampaa kirjoittaa kuin koukeroinen kaunokirjoitus ja selkeämpää lukeakin. Vanha koukeroinen käsiala on hankalaa lukea, kun lukee itseä reilusti vanhemman ihmisen tekstiä.

Ne vanhat kirkonkirjat vaativat kyllä jo yli viisikymppisiltäkin hieman opettelua, että niitä pystyy tulkitsemaan. Opetusta siihen löytynee tulevillekin sukupolville.

Olen täysin samaa mieltä ”Sirpan” kanssa.
Voidaan myös sanoa, että kirjoittava tai piirtävä käsi on aivojen jatke.

Olen samaa mieltä Tuulan kanssa, kirjoittava käsi on aivojen jatke. Se on muuten jossain tutkimuksissakin todettu että erilaiset kädentaitojen harjoittamiset rikastavat myös aivotoimintaa. Miksi kaiken täytyy nykyisin olla niin nopeaa? Kaunokirjoitus voi olla myös meditatiivista, sellaista joka rauhoittaa kun ei aseteta liikaa paineita kirjoittajalle.

Romukoppaan vaan koko kaunokirjoitus!!? Ja eikun riemurinnoin koodaamaan (riippumatta siitä onko koodattavasta asiasta minkäänlaista kokonaisnäkemystä …)
10101010101

Jos lapsesi ei osaa lukea tai kirjoittaa kaunokirjoitusta, se ei todellakaan ole hyvä asia.

On todella outoa, jos äiti itse ei ole kirjoittanut ala-asteen jälkeen. Itse kirjoitan kaunokirjoituksella joka päivä.

Voi hyvät hyssykät! Kyllä kaunokirjoitus pitäisi hallita! Itse käytän molempia kirjoitustapoja, riippuen tarpeesta. Kunnon mustetäytekynällä kirjoitettu teksti on kaunista ja kohteliasta, vaikkapa kirjeissä. Itselläni on useita laadukkaita täytekyniä ja niillä on aivan mahtava kirjoittaa. Toivoisin, että osaisin kirjoittaa niin, kuin vanhoissa mummolan korteissa ja papereissa. Ne tekstit olivat taidetta!

Kommentoi juttua: Lapseni ei osaa lukea kaunokirjoitusta – ja se on hyvä asia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X