Jenni Haukio: ”Moni tohtii pyytää apua vain, jos tietää voivansa vastavuoroisesti tehdä jotain toisen hyväksi”

Eläessäni lapsuuttani ja nuoruuttani 1980- ja 90-luvuilla oli vielä varsin arkipäiväistä järjestää talkoita ja osallistua niihin kuten taloyhtiön piha-alueiden siistimiseen kesä- tai talvikuntoon. Osallistuminen oli yhtä itsestään selvää kuin se, että taloyhtiön asukkaat kutakuinkin tunsivat toinen toisensa ja olivat ainakin jossain määrin selvillä kunkin elämäntilanteesta.

Kiinteistöalan ammattilaisten mukaan taloyhtiöiden talkooperinne elää edelleen, mutta innokkuus yhteiseen tekemiseen on selvästi laimeampaa kuin takavuosina. Kaupungistuminen on merkinnyt persoonattomuuden lisääntymistä: ihmisillä ei välttämättä ole juuri mitään käsitystä siitä, keitä muita heidän lähistöllään asuu. Naapureita saatetaan pikemminkin vältellä kuin pyrkiä kuulumistenvaihtoon.

Samalla kun kodeista on tullut eräänlaisia yksityisen ja henkilökohtaisen pyhättöjä, henkiset etäisyydet naapureiden välillä ovat kasvaneet.

Vaikka asutaan yhtä tiheämmin, ei sokeria tai sormipattereita enää noin vain kipaista lainaamassa siltä viereisen asunnon tai talon mummolta. Kun ei edes tiedetä, kuka siinä seinän takana oikeastaan asuu. Toki monissa naapurustoissa tilanne on yhä toisin, mutta etääntyminen ja eristäytyminen ovat silti todellisuutta.

Ilman vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta ei synny motiivia panna omaa korttaan kekoon yhteiseksi hyväksi.

Jos ei koe olevansa osallisena ja näkyvänä yhteisössä, tulee talkoopäivänä mieluummin pysytelleeksi kaukana pihalla puuhailevasta porukasta. Mökin rakentajat eivät enää kehtaa pyydellä sukulaisiaan avuksi, kun ihmisillä on nykyajassa tarkka käsitys oman aikansa ja osaamisensa arvosta.

Vapaa-ajan arvostuksen korostumisen myötä sen käyttö suunnitellaan huolella, ja kynnys ”lahjoittaa aikaa” jonkun toisen tarpeisiin on korkeammalla kuin aiemmin. Samoin on arkisen, pienenkin avun pyytämisen laita – moni tohtii pyytää apua vain, jos tietää voivansa vastavuoroisesti tehdä jotain toisen hyväksi.

Suomea on sanottu yhdistysten luvatuksi maaksi. Meillä on perinteisesti järjestäydytty ja kokoonnuttu, olipa harrastus, toimi tai tavoite mikä tahansa.

Kulttuuri-, urheilu-, ja harrasteyhdistyksiä on tuhansia ja yhä tuhansia – ja tänä päivänä moni niistä ”ukkoutuu”. Yhdistysten aktiivit ikääntyvät ja väsyvät velvollisuuksiinsa, mutta samalla nuoret eivät kiinnostu kokoustamisesta eivätkä kirjanpidosta, vaikka yhdistyksen ydintekeminen kiinnostaisikin.

Samalla syntyy tarve uudenlaiselle järjestäytymiselle, jota esimerkiksi puoluetoiminnan piirissä on visioitu jo pitkään. Miten saada ihmiset toimimaan yhdessä ilman muodollisuuksia, velvoitteita ja sitoutumisia?

Talvisodan hengellä tarkoitettiin aikoinaan kansallista yhtenäisyyttä maata kohdanneen uhan edessä – yhtenäisyyttä, joka syrjäytti kaikki sisäiset ristiriidat ja jakolinjat. Syntyi vahva kollektiivinen ymmärrys siitä, että kukaan ei selviydy omillaan ilman yhteen hiileen puhaltamista.

Kenties talkoohengenkin uusi renessanssi vaatisi vastaavaa oivallusta, meidän aikaamme mukautettuna. Jotta ei jäisi yksin vaille turvaverkkoja, on itse aktiivisesti hakeuduttava mukaan lähiyhteisöjensä toimintaan.

Vaikka olisi kuinka ujo, kyllä ujous karisee, kun käärii hihat ja lähtee tekemään – yhdessä muiden ujojen kanssa.

Avainsanat

Keskustelu

On todella surku, että suomalaiset toimivat aina näin sulkeutuneesti. Nuorempana kun asuin ulkomailla, väliamerikassa, oli siellä tavanomaista, että naapuruston väki oli kuin yhtä perhettä. Tätä tietysti edistää ulkotiloissa oleskelu, Suomessa oleskellaan ”neljän seinän sisällä”, joten paljon vähemmän tulee tällaisia spontaaneja sosiaalisia tilanteita.

Ylen Antti Seppälän artikkeli: Apua annetaan mielellään, mutta sitä on vaikea pyytää: ”Pitää pärjätä itse” (http://minurli.com/p619ws) käsittelee täysin samaa asiaa. Olen työskennellyt sosiaalityössä ja myös syrjäytyneiden parissa ja myös tällaisissa tilanteissa suomalaisten on vaikea ottaa apua vastaan – yleensä apua pyydetään vasta kun ollaan tosi pahassa jamassa.

Toivottavasti kansainvälistymisen myötä myös Suomessa opittaisiin olemaan hieman avoimempia näissä asioissa.

Kirjoitettu asioita, pyytää apua vaiketa mutta totta.
MIstä apua jos yhtenään lyödään kasaan kuin pannukakku.
Mielen valtaa olenko sen arvoinen kuin nämä lukemattomat ihmiset haluavat
sen teoillaan minulle osoittaa kiusaamisen muodossa.
Olen erilainen, hiljainen, oman tien kulkija.
Miksi pitää kiusata?
Onko se jolllekin jokin suuri onnen saavutus pitää kiusata vai
onko se jotain aivan muuta.
Esim. Haravoin syksyllä kaikki lehdet pois pihamaaltani,
joku toi kuivat lehdet takaisin jopa näki vaivaa ripotellessa sisäpihalle metali rallin alle.
Mistä pyytää apuja kun ihmiset tietoisesti kiusaa tekevät, MIKSI?
Pyydän apua julkisesti, tietoisesti.
Mistä saa apuja kun jatkuva kiusaaminen on päällä.
Miksi pitää kiusata jos olen oman tie kulkija.
Katsoin YLE Arenan ohjelmaa Erityishekät ihmiset.
Ymmärsin itseäni yhä enempi.
Mutta kiusaamistani en ymmärrä.
Olen tunteellinen herkky hyvän tuulinen oman tien kulkija.
Ketään en häiritse, kuljen jalan kun kiusaamisen seurauksesta
olen joutunut luopumaan autoistani.
Mikä tämä tälläinen yhteiskunta on?
Miksi Suomi noterataan hyväksi maaksi elää
kun kiusaaminen on tätä luokkaa
jossa ihmiset ahdistetaan kotiin sisälle elämään yksin.
Voisiko Suomen hallitus hiukan raottaa sitä elämää
jossa elämä kuuluu jokaiselle Suomalaiselle elää rauhassa.
Muuttaa lakia sellaiseksi kaikki kiusaaminen on kieletty ja
Suomen poliisi valvoo ja kantaa siitä vastuun.

Kommentoi juttua: Jenni Haukio: ”Moni tohtii pyytää apua vain, jos tietää voivansa vastavuoroisesti tehdä jotain toisen hyväksi”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X