Ihmiset

Lapsensa menettänyt Tarja: "Mietin, mitä poikani tekisi nyt"

Kun Tarja Kummeluksen parikymppinen poika menehtyi, Tarja ei uskonut sitä, minkä tietää nyt: surun raskaimmista vaiheista voi päästä yli. Tämän hän haluaa kertoa myös muille lapsensa menettäneille.

Maaliskuisena perjantaina vuonna 2008 Joonas Kummelus, 20, pelästyi. Niin kivuliaasti päätä särki.

Joonas oli lopettanut työnsä sähköalan oppisopimuspaikassa Espoossa ja noussut Lahden-junaan. Tarkoitus oli tavata ystäviä lapsuuden kotikaupungissa ja nähdä samalla isovanhempia.

Päähän koski, kipu yltyi. Joonas soitti ystävälle, sillä hän pelkäsi, ettei selviydy perille omin avuin.

Yöllä mummolassa Joonas oksensi, joten isovanhemmat hälyttivät ambulanssin. Kun Joonaksen äiti Tarja Kummelus, 58, kuuli asiasta, hän lähti ajamaan miehensä kanssa Tampereelta Joonaksen luo.

Sairaalassa Joonasta tutkittiin: ei mitään vakavaa. Poika pääsi kotiin, mutta jo parkkipaikalla hän nosti kädet päähänsä. Sattui yhä.

Joonaksella oli todettu 12-vuotiaana harvinainen verisairaus. Hänellä oli vähän verihiutaleita, joten verenvuotoa syntyi herkästi. Siksi Tarja ihmetteli, minkä takia pojalle oli määrätty Buranaa, kiellettyä lääkettä. Pään magneettikuvissa ei kuitenkaan ollut näkynyt mitään. Perhe päätti, että Joonas jää mummolaan lepäämään.

Kului pari päivää, Joonas oli yhä mummolassa. Aamulla mummo kummasteli, miksi pojan kahvihammasta ei jo kolota. Kun mummo meni herättelemään Joonasta, tämä oli käpertynyt vatsalleen. Isoäiti laski kätensä hoikalle selälle. Se oli kylmä.

Aika lähteä

Joonaksen äiti Tarja siivosi, kun puhelin soi.

”Se ei elä, se ei elä. Tule äkkiä tänne”, hänen äitinsä huusi puhelimeen.

”Yritän tulla”, Tarja sai vastatuksi.

Hän lyyhistyi eteisen lattialle. Jonkin ajan kuluttua, tai ehkä heti, Tarja soitti miehelleen ja tyttärilleen. Joonas on ehkä kuollut, kaikki äkkiä Lahteen.

Lahdessa Tarjan isän työhuoneen ovi oli kiinni.

”Ei ole enää siellä”, isä vastasi tyttärensä katseeseen.

Pappa oli ottanut Joonaksesta viimeisen kuvan. Sekö pojasta oli enää jäljellä? Tarja tunsi putoavansa pimeyteen. Hädissään hän ryntäsi sairaalaan.

Joonasta ei ollut vielä laitettu valmiiksi, mutta se ei haitannut Tarjaa. Hänen oli nähtävä lapsensa. Tarja silitti poikansa hiuksia, istui pitkään hiljaa.

Joonaksen matkakassista löytyivät verkkarit ja huppari sekä mummon kutomat villasukat. Tarja puki ne poikansa ylle. Kassissa oli myös pehmopossu, Joonaksen rakas unikaveri lapsuudesta. Tarja asetteli sen pojan kainaloon.

Seuraavan viikon aikana Tarjan posti laatikko täyttyi sekä surunvalitteluista että onnittelukorteista. Hän täytti 50 vuotta.

Keho reagoi

Tarja ei muista, oliko Joonaksen kuollessa lunta tai millainen sää oli. Menetys vaikutti muistiin pysyvästi ja toi mukanaan sydänoireita. Jo lähes oireeton fibromyalgiareuma palasi lihassärkynä.

Tarja olisi halunnut syntymäpäivänsä Joonaksen hautajaispäiväksi. Tyttäret, Joonasta viisi vuotta vanhemmat kaksoset, kielsivät, ja hautajaisia myöhennettiin viikolla. Tilaisuuteen saapui myös Joonaksen biologinen isä, joka ei ollut juuri pitänyt yhteyttä poikaansa. Jokunen vieras ojensi Tarjalle 50-vuotislahjan.

Kotona Tarja siivosi. Kun puoliso tuli töistä, ateria odotti valmiina. Yhdessä he tyhjensivät Joonaksen asunnon. Tarja päätti myös suorittaa aloittamansa lähihoitajan opinnot loppuun.

Tyttäret surivat omissa oloissaan. He eivät halunneet kuormittaa äitiään, sillä tätä tarvittiin toisaalla: Tarjan äidin elämässä oli alkanut alamäki.

”Kun vein äitini katsomaan Joonaksen hautaa, hän lyyhistyi maahan.”

Joihinkin läheisiinsä Tarja pettyi.

”Odotin monta vuotta muutaman ystävän ja sukulaisen puhelinsoittoa, jossa he olisivat kysyneet, kuinka voin.”

Lopulta Tarja poltti näiden valokuvat mökkinsä takassa. Oli aika keskittyä ihmisiin, jotka välittivät.

Pojan kaverit tulivat

Tarjan kesämökillä Teiskossa on rauhallista. Pihassa on kauniita kukkapenkkejä, perennat ovat Tarjan intohimo. Talon takana kasvaa erityinen omenapuu, Joonaksen muistoksi istutettu. Oksalla istuu posliinienkeli.

Viereinen piharakennus oli Joonaksen käytössä. Ensimmäiseen kahteen vuoteen Tarja ei mennyt sinne. Vasta nyt hän on luopunut joistakin pojan tavaroista, esimerkiksi vanhoista laskettelusuksista. Kalastustarvikkeita Tarja säästää tyttäriensä lapsille, jotka ovat nyt neljä–seitsenvuotiaita.

Lastenlapset toivat pihapiiriin naurun. Mutta hyvä suhde heihin ei ollut itsestäänselvyys.

”Pelkäsin, että ensimmäinen lapsenlapseni olisi poika ja muistuttaisi Joonasta. Miten olisin osannut olla hänen kanssaan? Onneksi Mio syntyi vasta neljäntenä, ensin tuli tyttöjä. Olemme läheisiä.”

Tarja on arkistoinut huolella kaikkea Joonakseen liittyvää. Kansiossa on lehtileikkeitä. Yhdessä kuvassa pieni poika on jätehuoltoyrityksen valokuvamallina, toisessa nuorena jalkapalloilijana Jari Litmasen vieressä.

Tarjalla on myös muistokirja, johon Joonaksen ystävät ovat kirjoittaneet ajatuksiaan.

Heti kuoleman jälkeisenä päivänä parikymmentä Joonaksen kaveria saapui suremaan ystäväänsä. Seuraavina vuosina Tarja kutsui poikia muistojuhlaan ja yhteistapaamisiin.

”Minulle aukesi aivan uusi ikkuna poikani maailmaan.”

Urheilu tyynnytti

Joonaksen huoneen kirjahylly on täynnä urheilukisoissa voitettuja pokaaleja. Joonas joutui aikoinaan jättämään jalkapalloharrastuksen sairauden vuoksi, mutta onneksi hän piti yleisurheilusta, äitinsä nuoruuden lajista. Kun Tarja kuljetti Joonasta treenaamaan, hän innostui lajista taas itsekin.

Nyt urheilusta tuli keino selviytyä. Keskittyminen liikkeeseen antoi levon mielelle. Tarja kisaa seniorisarjoissa ja on voittanut suomenmestaruuksia.

Valmentajana toimii puoliso.

”Kun olisin jäänyt vain suremaan, mies sanoi, että lähdetään kentälle. Ilman häntä en olisi tässä.”

Kesti kuitenkin kolme vuotta ennen kuin pimeys Tarjan sisällä alkoi hälvetä. Poliisi oli käynnistänyt Joonasta hoitaneiden lääkärien toimista tutkinnan, sillä aivokuvissa näkyi verenvuoto.

Prosessi oli pitkä ja raskas. Erityisen pahalta Tarjasta tuntui, kun yksi syytettynä olleista lääkäreistä naureskeli oikeussalissa.

Hoitovirhesyytteestä syytettyä lääkäriä, joka oli kotiuttanut Joonaksen, ei tuomittu. Tarjan mielestä syytettynä oli väärä lääkäri.

”Viimeisenä oikeudenkäyntipäivänä romahdin. Sain pitkän sairasloman. Varsinainen surutyö ei päässyt alkamaan.”

Suru puski ulos itkunpuuskina ja voimattomuutena. Sotkuinen koti ei enää häirinnyt, ja ihmisten narinat mitättömistä asioista ärsyttivät.

Mutta aika kului. Koitti kesä, tuli syksy. Tarja jaksoi taas katsoa ympärilleen.

”Huomasin, että puissa oli kauniinvärisiä lehtiä. Maailmassa oli väriä.”

Haluan auttaa

Värien palaaminen sai Tarjan hakemaan apua. Hän sai kyllä rakkautta, mutta kaipasi vertaistukea. Hän osallistui puolisonsa kanssa Lapsikuolemaperheet ry Kävyn perheviikonloppuun.

Sen jälkeen Tarja tunsi itsensä täysin uupuneeksi. Leirillä hän kuitenkin huomasi, että ei ole surun kanssa yksin.

”Jo toisen vertaisen katse avasi yhteyden. Kaikki ihmiset olivat lämpimiä ja minua varten. Ei tarvinnut miettiä, miltä näyttää tai miten reagoi. Se oli lohduttavaa.”

Yhdistykseltä puuttui vapaaehtoisia aikuisen lapsen menettäneiden tueksi.

”En itse ollut saanut apua miestäni lukuun ottamatta keneltäkään ennen kuin löysin Kävyn. Halusin antaa apua muille.”

Nyt Tarja on ollut useilla leireillä ohjaajana ja toiminut tukihenkilönä yhdelle surijalle kerrallaan. Erästä lapsensa menettänyttä Tarja rohkaisi paitsi osallistumaan Kävyn leirille, myös viemään muistopöydälle lapsensa kuvan. Asettamaan sen nähtäville, vaikka kuinka sattuisi.

”Tämä ihminen kiitti myöhemmin ja sanoi, että hän selvisi minun an siostani.”

Sellaiset hetket tuntuvat Tarjasta hyviltä: hän pystyy viemään surevaa ihmistä edes vähän eteenpäin, tarjoamaan valon pilkahduksia.

Onko kaikki hyvin?

Tarja on päässyt yli rankat suruvaiheet, mutta kaipaus säilyy.

”Joskus mietin, mitä Joonas tekisi nyt. Olisiko hänellä jo vaimo ja lapsia? Tai jos tarvitsen apua mökkihommissa, ajattelen, että poitsu kyllä osaisi auttaa.”

Eräänä iltana Tarja itki pöydän ääressä ja rukoili itsekseen Joonasta antamaan jonkin merkin. Onko sinulla kaikki hyvin, hän kuiskasi.

Kysymyksen jälkeen Tarjasta tuntui, että joku hipaisi hänen poskeaan, ohimennen, kevyesti.

”Se voi kyllä olla kuvitelmaakin. En saa koskaan varmuutta.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 21/16.

Lue myös:

Poikansa menettänyt äiti neuvoo: Neljä lämmintä tapaa kohdata sureva Lapsen kuolema muutti Sampo Linkonevan elämän Äitinsä kuolemaa sureva taiteilija Nanna Susi: ”Menetin samalla sielunsisareni” Ongelmana yksinäisyys? Näin autat toista yksinäistä ”Valmistauduin turhaan vauvan kuolemaan” – lue koskettava tositarina