Luonto

Kasvitieteen professori syö villivihanneksia pelotta, vaikka kerran kävi vahinko

Kasvitieteen professori Jouko Rikkinen antaa vinkit villivihannesten käyttöön.

Suun valtaa sinappia muistuttava maku. Helsingin yliopiston kasvitieteen professori Jouko Rikkinen seisoo vyötäröään myöten keltaisena hohtavassa ukonpalkopellossa ja maistelee.

”Onpa aika ärmäkkä. Nuoria kukintoversoja voi käyttä parsakaalin tapaan, mutta nämä taitavat olla jo vähän kitkeröityneitä.”

Lue myös: Superfoodia omalta pihalta: nämä villivihannekset ovat ravinnepommeja

Voikukkaa voi käyttää mihin vain

Matkalla Helsingin Tuomarinkylän kartanolle professori on pistellyt pelottomasti poskeensa muitakin metsätien varren kasveja, vaikka Suomen noin 1 400 kasvilajista ainakin 200 on terveydelle haitallisia, jopa myrkyllisiä. Noin 200 lajia kelpaa ravinnoksi.

Jouko Rikkinen on popsinut polun varrelta koiranputkea, jonka hyvin samalta näyttävät sukulaiset ovat myrkyllisiä, ja kokeillut kitkerää, pataruokien mausteena käytettävää siankärsämöä, vaikka ei sen makua itse juuri arvosta.

Joka paikassa kasvavien voikukkien lehtiä hän sen sijaan kertoo käyttävänsä lehtisalaatin tapaan. Hän kehottaa maistamaan lehden kärkeä ennen keräämistä, sillä osa lehdistä on maitiaisnesteen takia katkeria.

Ukonpalkon kukintoversoja voi käyttää parsakaalin tavoin, Jouko Rikkinen vinkkaa.

”Onhan tässä ehtinyt tutustua kasvilajeihin”, professori naurahtaa ja viittaa ikäänsä ja siihen, että biologia on ollut aina läsnä hänen elämässään.

Biologi jo syntyessään

Jo ennen kuin Jouko oppi kunnolla puhumaan, hän hämmästytti maantieteilijävanhempansa Töölönlahden rannalla jähmettymällä rattaisiinsa, osoittamalla sorsaparvea ja kiljahtamalla ”nokikana”.

”Sadan sorsan joukossa todella oli yksittäinen nokikana, mutta vanhempani ihmettelivät, mistä olin sellaisen sanan edes oppinut.”

Perheen kesäpaikassa, äidin kotitilalla Saarijärvellä, Jouko keräsi ”näytteitä”. Hän etsi luita ja hyönteisiä, loukutti pikkujyrsijöitä ja mittasi niiden kallonpituuksia kotikirjastosta lainatun Pikkunisäkkäiden määrittäminen -kirjasen ohjeiden mukaan.

Poika oli varma, että hänestä tulisi eläintieteilijä, tai ainakin eläintenhoitaja.

Kun Jouko armeijan jälkeen syksyllä 1982 aloitti biologian opinnot Helsingin yliopistossa, oli selvää, että globaali kasvimaantiede olisi hänen heiniään. Kasvimaailma oli alkanut kiinnostaa huonekasvien kautta.

”Yliopistossa ihminen sitten rappeutuu ja alkaa tutkia jäkäliä ja sammalia ja niiden kautta leviä ja syanobakteereja”, Jouko Rikkinen vitsailee.

Rikkisen vuonna 1995 valmistunut väitöskirja Mitä kauniiden värien takana on? tarkasteli jäkäläsymbioosien ekologiaa ja levinneisyyttä valobiologisesta näkökulmasta. Siis sitä, miksi jäkälät tuottavat kirkkaita värejä, kuten kalliopinnoilla hehkuvaa oranssia, ja mitä hyötyä väreistä on jäkälille.

”On oma viehätyksensä, että voi julkaista tieteellisiä tutkimuksia asioista, jotka vain harva ihminen maailmassa tunnistaa.”

Jäkälän jäljillä Afrikkaan

Jäkälät ja sammalet kuuluvat edelleen professori Rikkisen keskeisimpiin tutkimuskohteisiin. Niitä hän tutkii myös Afrikassa, Kenian Taitavuorilla.

”Olen aina ollut laiska kasvien prässääjä, ja siksi varmaan rupesin tutkimaan sammalia ja jäkäliä, joiden käsittelyyn ei kulu paljon aikaa.”

Afrikassa häntä kiehtoo muun muassa suurten kasvinsyöjien, kuten norsujen, vaikutus kasvillisuuteen ja termiittien keoissaan viljelemien sienten rooli ekosysteemissä.

”Se, kuinka savanni kehittyy muutaman sadan vuoden perspektiivillä, on loputtoman kiehtova aihe.”

Lue myös: Villiinny villiyrteista: näin käytät villiyrttejä ruoanlaitossa

Taitavuorilla Joukoa kiehtovat myös sammakkoeläimet ja matelijat. Vuonna 2011 jäkäliä tutkiessaan hän sattui huomaamaan pienen värikkään konnan ja nappasi siitä kuvan.

Kotiin palattuaan ja otuksen lajia määrittäessään hänelle selvisi, että kyseessä oli yksi maailman uhanalaisimmista sammakkolajeista, erittäin harvinainen Callulina dawida.

”Kansainvälinen tutkijaryhmä oli löytänyt sen vain pari vuotta aiemmin. Silloin kyllä harmitti vähän. Olen kuvannut tieteelle lähes 30 uutta lajia, muun muassa jäkäliä, mutta ovathan selkärankaiset aina selkärankaisia. Niitä ei ihan joka päivä kuvata.”

Villivihanneksista syntyi kirja

Ukonpalkojen kirpeä tuoksu viipyilee nenässä, kun Jouko Rikkinen hyppää ojan yli takaisin hiekkatielle.

Valkokukkainen karhunlaukka tuoksuu ja maistuu miedosti valkosipulilta.

”Ukonpalko on hyvä esimerkki siitä, kuinka mageita kasvit ovat. Niistä on hyötyä ravintona, mutta esimerkiksi tämä kävisi kauneutensa puolesta hyvin koristekasviksi puutarhaan. Lisäksi on mielenkiintoista historiaa.”

Ukonpalko on polemokori eli sotatulokas, joka on tullut Tuomarinkylän kartanoon, samoin kuin Suomenlinnaan ja moniin varuskuntakaupunkeihin venäläissotilaiden hevosille tuoman rehun mukana.

Tähän asti kasvit ovat kiehtoneet professoria niin paljon, että hänen on ollut vaikea irrottautua työstään edes lomilla.

Saarijärven kesäasunnolla Jouko on valokuvannut kasveja ja kirjoittanut tietokirjoja. Viime kesänä koottu Villivihannekset Suomen luonnossa (Otava) ilmestyi keväällä.

Lue myös: Sami Tallberg neuvoo villiyrttien lajikkeet

Jouko Rikkinen opastaa hyödyntämään villivihanneksia ruoanlaitossa. ”Aloita harrastus helposti
tunnistettavista nokkosesta, voikukasta, vuohenputkesta ja maitohorsmasta.”

Ja kun muu perhe pari kesää sitten lähti tyttären syntymäpäivämatkalle New Yorkiin, Jouko suunnisti Lohjalle bongaamaan Suomessa vaarantuneeksi luokiteltua sääskenvalkkua.

”Aika on niin rajallinen, vaikka kulttuurista ja muusta pidänkin.”

Hän on luvannut lähteä vaimonsa kanssa kaupunkilomalle eläkkeelle päästyään.

Villivihanneksia grillivihannesten joukkoon

Mutta luonto on Jouko Rikkiselle muutakin kuin tutkimustyötä. Se on tapa purkaa stressiä ja nauttia vapaa-ajasta.

Lenkillä kuulokkeet jäävät ehdottomasti kotiin, sillä hän haluaa havainnoida luontoa kaikin aistein. Kotipuutarhassa konttaaminen, kuokkiminen ja nyhtäminen antavat hänelle iloa.

Itäpakilalaisen omakotitalon terassia vierustava kukkapenkki rönsyääkin jos jonkinlaisia kasveja. On komean violettina muiden kasvien yli kohoavaa ukkolaukkaa, jälkiruokien koristeluun sopivaa tuoksuorvokkia ja valkoisena kukkivaa karhunlaukkaa, jonka tuoksu tuo mieleen valkosipulin. Kauempana pihalla on omenapuita, marjapensaita ja kasvihuone.

Jouko nappaa kukkapenkistä pelto-ohdakkeen, piikikkään rikkakasvin kuorii siitä lehdet ja kuoren ja pistää suuhunsa.

”Yllättävän hyvää. Nämä versot taitavat päästä ensi viikolla pataan.”

Pelto-ohdaketta, samoin kuin vuohenputkea ja maitohormaa, voi käyttää parsan tapaan kevyesti höyrytettynä. Professori nauttii ne voikastikkeen kanssa.

Grillivihannestenkin joukkoon hän sujauttaa usein villivihanneksia.

”Hienointa on katsoa, mitä lähistöltä sattuu löytymään ja käyttää sitä. En todellakaan ole mikään säilöjä.”

Mutta käykö kokeneelle kasvitieteilijälle koskaan vahinkoja?

Jouko Rikkisen isoisä sai äidiltään kerran kesässä voileivän päällä pietaryrtin lehden. Sen tarkoitus oli häätää lapamadot ja muut suolistoloiset. Keltanappikukkainen kasvi sisältää muun muassa tujonia, eikä siksi ole syötävä.

”Viimeksi toissa syksynä. Grillasin erilaisia tatteja ja ilmeisesti muutama männynpunikkitatti jäi liian al denteksi.”

Seuraavana yönä Jouko ja muu grilliseurue kärsi voimaakkaasta pahoinvoinnista.

”Se menee kyllä nopeasti ohi, mutta on erittäin epämukavaa.”

Kommentoi

Kommentoi juttua: Kasvitieteen professori syö villivihanneksia pelotta, vaikka kerran kävi vahinko

Nakupelle

Vanha kunnon joogapesukin on ihan toimiva. Vettäkin pitäisi säästää joten suihkussakaan ei viitsi läträtä. Katselen pyyhkeen kylmässä vedessä ja pyyhin ihon. Sitten vaan nakuilemaan tuulettimen eteen.

Sama Nakupelle

Siis kastelen…

Sinun täytyy kommentoidaksesi.