Luonto

Pakasaivo kiehtoo kulkijaa – Mutta miksi muinainen seitapaikka on "Lapin Helvetti"?

Pakasaivo on yksi Lapin tunnetuimpia pyhiä paikkoja. Sitä kutsutaan myös "Lapin Helvetiksi" – mutta miksi?

Pakasaivo-rotkojärvi ja sen lähellä kohoava Kirkkopahdan seitakivi ovat Lapin tunnetuimpia pyhiä paikkoja. Niistä on tullut suosittuja hiljentymisen paikkoja myös matkailijoille.

Lue myös: Bongaa revontulet! Näin onnistut todistamaan taivaan näytelmää

Pakasaivo on Suomen suurin Hiidenkirnu

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tuntumassa Muoniossa sijaitsevaa Pakasaivoa pidetään Suomen suurimpana hiidenkirnuna. Pohjattoman syvä, pyhänä pidetty saivojärvi ja tasaisella ­mäntykankaalla kököttävä kivenjärkäle herättävät kunnioitusta. Paikassa on jotakin erikoista, mystistäkin.

Pohjattoman syvä, pyhänä pidetty saivojärvi ja tasaisella ­mäntykankaalla kököttävä kivenjärkäle herättävät kunnioitusta.

Kirkasvetistä tunturi­järveä ympäröivät jyrkänteet kurottavat paikoin yli 60 metriä vedenpinnan yläpuolelle.

Näköalapaikalla seisoessa jylhyys huimaa. Kun katsoo järven pohjoispäähän, huomaa, että se on muodoltaan hämmästyttävän pyöreä ja säännöllinen.

Myös kirjailija ja kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju poikkesi ihailemassa paikkaa retkillään. Hän kuvaili Pakasaivoa ja Kirkkopahtaa Lapin muisteluksissa vuonna 1922:

”Kaikkein merkillisimpiä Lapin vesistä ovat saivot ja saivojärvet, sellaiset ihmeelliset järvet, joita saattaa olla ainoastaan Lapissa, ihmeitten maassa… Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa.”

Pakasaivo ja Kirkkopahta ovat palvontapaikkoja

Metrin mittainen lohenruoto on jätetty kivelle, josta matkaa lähimmälle lohiväylälle on linnuntietä yli kymmenen kilometriä. Joku on siis selvästi halunnut tarkoituksella jättää ”uhrin” – ehkäpä pienellä toivonkipinällä tulevasta lohisaaliista tai kiitokseksi jo saadusta.

Saamelaisten vanhalle palvontapaikalle säännöllisesti jätettävät kalanruodot, hirvenkallot ja poronluut tuskin ovat matkailijoiden paikalle tuomia kuten kiven koloihin jätetyt kolikot ja muistoesineet.

”Merkityksellisille paikoille jätetään asioita eri syistä. Emme voi verrata tämän päivän käyttäytymistä vanhaan saamelaiseen uskontoon, mutta ­paikalle jätetyt luut ja ruodot kertovat siitä, että Lapin ihmiset eivät ole unohtaneet pyhiä paikkojaan, sanoo Oulun yliopiston arkeologi Tiina Äikäs.

”Matkailijoiden suosimat nähtävyydet ovat paikallisille yhä tärkeitä ja merkityksellisiä.”

Tiina Äikäs on tehnyt 2000-luvulla useita tutkimuksia saamelaisten pyhistä paikoista, myös Pakasaivosta ja Kirkkopahdasta.

Näin Pakasaivosta tuli ”Lapin Helvetti”

Pakasaivon jylhästä rotkojärvestä kerrotaan vanhaa lappilaista legendaa.

Se kertoo kahdesta veljeksestä, jotka hukkuivat järveen kalastusretkellään. Kun kolmas veli lähti etsimään heitä, hänkin kohtasi kohtalonsa pohjattoman tunturijärven syvyyksissä. Niinpä paikka on saanut lisänimen Lapin Helvetti.

Saamelaiskolttien uskomuksen mukaan saivot olivat maahisten, maanalaisten asukkaiden kalavesiä, kun taas inarilaiset uskoivat haltian asustavan järvessä.

Haltija kulki järven pohjassa olevan aukon kautta, jota koltat kutsuivat haltijan reiäksi.

Kapeassa, reilun kilometrin pituisessa Pakasaivossa kala viihtyi hyvin. Joskus se kuitenkin katosi, ja pyytäjä koki vesiperän. Niinpä saivon uskottiin olevan kaksipohjainen ja kalan välillä siirtyvän alempiin kerroksiin. Alemmassa kerroksessa ajateltiin asuvan myös vainajien henkiä.

Saivon uskottiin olevan kaksipohjainen ja kalan välillä siirtyvän alempiin kerroksiin. Alemmassa kerroksessa ajateltiin asuvan myös vainajien henkiä.

Nykyisin Pakasaivossa ei kalasteta. Muinaismuistolaki kieltää myös muinaisjäännösten vahingoittamisen ja niihin kajoamisen.

Järvestä tai sen ympäristöstä ei saa kerätä esineitä, kiviä, puuta tai ­muuta irtainta tavaraa. Kallioilla ei saa ­kiipeillä rapautumisen estämiseksi ja lajiston suojelemiseksi. Ja jos paikalla sattuu havaitsemaan vanhoja esineitä, niihin ei pidä koskea.

Paikan syntyhistoriaa on selvitetty lähinnä kartoittamalla järven ympäristön geologisia muodostumia ja luotaamalla järven pohjaa.

Palvontapaikka lienee ollut järven pohjoispään itärannan rosoisella kalliojyrkänteellä. Sieltä on löytynyt pieniä luolakoloja, jotka ovat mahdollisesti olleet uhriluolia.

Rasvalla voideltu Kirkkopahta

Muutaman kilometrin kävelymatkan päässä saivosta, mäntyä kasvavalla kankaalla, on suuri lohkeillut kivenjärkäle. Se on Kirkkopahta, saamelaisten ikivanha palvontapaikka. Seitakiveä voideltiin muinaisina aikoina ahkerasti poron- ja kalanrasvalla, jotta jumalat olisivat pysyneet suosiollisena.

Vanhin kirjallinen tieto, jossa saamelaisten on kerrottu palvovan puita ja kiviä, on peräisin 1500-luvulta. Kristinuskon silmissä saamelaisten seidat ja jumalat nähtiin epäjumalan palvelemi­sena, ja siksi moni seita tuhottiin.

Lapissa on onneksi säilynyt kymmeniä seitapaikkoja, joissa myös tämän päivän matkailijat pääsevät kokemaan vaikuttavia hetkiä. Lapin shamaaniksi itseään kutsuva muoniolainen ohjelmapalveluyrittäjä Jari Rossi kokee jatkavansa omassa työssään ikiaikaisia perinteitä.

”Saamelaisten pyhillä paikoilla tulee jännä olo, jotenkin voimaantunut. Jos olisin itse lohestaja, voisin aivan hyvin jättää uhrin palvontapaikalle paremman kalasaaliin toivossa. Esi-isiemme perinteitä kunnioittaen.”