Ihmiset

Piispanvaalin hävinnyt Jaana Hallamaa: "Jouduin pohtimaan, millaisessa suhteessa elin"

Helsingin piispanvaalin hävinnyt Jaana Hallamaa, 59, on aina taistellut naisten puolesta, mutta edelliset piispanvaalit hän jätti väliin, koska aviomies vastusti ehdokkuutta. Seurauksena oli lopulta avioero.

Helsingin Tuomiokirkossa vietettiin marraskuussa suurta juhlaa, kun Teemu Laajasalo vihittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi. Kirkko oli täynnä väkeä ja patarummut pärisivät, kun Laajasalo käveli keskikäytävää kiiltävä paimensauva kädessään.

Yleisön joukossa istui Jaana Hallamaa, 59, joka jäi piispanvaalissa kakkoseksi. Hän seurasi juhlaa tyynenä, vaikka Laajasalon saarna sai hänet jupisemaan mielessään. Laajasalon tulkinta anteeksiannosta sivuutti Raamatun tekstin eri merkitykset. Väärin tekeminen ja virheet ovat kaksi eri asiaa,­ ja väärin tekemiset pitää korjata, Hallamaa pohdiskeli.

Marraskuussa Jaana Hallamaa ei vielä arvannut – eikä ehkä kukaan muukaan – että epäselvyydet Laajasalon talousasioissa nousisivat pian tapetille.

Ehkä häviö kannatti

Vaalin jälkeen Hallamaa on jatkanut työtään Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professorina, helpotusta tuntien. Työ yliopistolla teologisessa tiedekunnassa on rakasta, ja hän viihtyy opiskelijoiden seurassa.

”Oikeastaan piispaksi päätyminen olisi ollut aika kauheata. Olisin menettänyt ajankäytön hallinnan, ja olisi ollut raskasta olla jatkuvasti esillä ja julkisuudessa.”

Kampanjan aikana Jaana Hallamaa nautti tilaisuuksista ja tenteistä, mutta itsensä markkinoiminen oli hänelle, vaikeaa, jopa fyysisesti vastenmielistä.

”Toki vaalissa piti silti olla voitontahtoa. Olisin halunnut toisen kierroksen, sillä nyt keskusteluissa ei päästy olennaisten asioiden äärelle.”

Hallamaa ei ole koskaan ollut helppo pala kirkolle. Hän puhuu suoraan vaikeistakin aiheista eikä varo voimasanoja. Hän tuntee myös oman arvonsa asiantuntijana.

”Teologinen osaamiseni on eri tasolla kuin vihityn piispan”, hän sanoo häpeilemättä.

Lapsuuskodin jännitteet

Jaana Hallamaa on itäisen Helsingin kasvatti ajalta ennen peruskoulua. Molemmat vanhemmat olivat akateemisia ja kannustivat lapsia opiskelemaan.

Jaana kävi Vartiokylän kansakoulua aikana, jolloin ensin rakennettiin asunnot ja vasta sitten palvelut.

”Koulussa oli pihalla kaksi lisäparakkia, ja oppilaat olivat vuoroluvussa. Ensimmäisen luokan kävin iltavuorossa kaupungin vuokratalon kerhotilassa Puotinharjun puolella.”

Nykyinen Itäkeskus oli pelkkää peltoa ja jättömaata. Keskustassa ei käyty juuri koskaan.

”Nuoruus on yliarvostettu ajanjakso. Elämä monenlaisten paineiden alla ei ole erityisen mukavaa. Kotonani oli pinnan alla jännitteitä, jotka heijastuivat meidän lasten elämään”, Jaana Hallamaa sanoo.

”Olin anoreksian partaalla huojuva suorittaja. Tunsin voimakkaasti myös ristiriidan omien toiveiden ja naisille asetettujen rajoitusten välillä.”

Loistavilla ylioppilaspapereilla oli varaa valita. Teologia ei ollut nuorelle ylioppilaalle itsestään selvä tie, vaikka hän oli ollut mukana seurakunnan nuorisotyössä.

”Tein ihmiskokeen ja valitsin teologian”, Hallamaa naurahtaa.

Hankalan naisen maine

Pian opintojen alettua Hallamaa meni naimisiin opiskelutoverinsa kanssa. Varhain solmittu avioliitto oli helpoin tapa irtautua kotoa.

Elettiin 1970-luvun loppua. Vaatimukset naisten pappeudesta alkoivat voimistua, ja Jaana Hallamaa liittyi Helsingin yliopiston aktiivien joukkoon. Hankalan naisen maine sai alkunsa niinä vuosina.

Lopulta pitkän väännön ja pettymysten jälkeen päämäärä saavutettiin, ja ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi vuonna 1988. Hallamaakin haki pappisvihkimystä, mutta omien sanojensa mukaan hän sai pakit.

Samalla häneltä vietiin seurakuntalehtorin status. Seurakuntalehtori oli ennen pappeuden hyväksymistä naisille varattu lohdutusvirka.

”Eero Huovinen toimi silloin piispana, ja kirjoitin hänelle, että jo nyt on perkele. Miten lehtorin arvonkin voi mitätöidä? Seuraavana päivänä Huovinen halusi tavata, ja hän sitten vihki minut papiksi.”

Hallamaa ei kuitenkaan ole koskaan toiminut papin virassa. Hän tähtäsi korkealle, eikä kirkko ei tuntunut tarjoavan siihen mahdollisuutta. Niinpä hän suuntautui tutkimukseen.

”Kerran opiskeluvuosina kävelin Rautatieaseman poikki ja sain päähäni ajatuksen, että kyllä minusta ainakin dosentti pitää tulla. Sitten 14 vuotta myöhemmin kävelin samassa paikassa ja tajusin, että minustahan oli tullut dosentti!”

Lopulta avioero

Jaana Hallamaa sai miehensä kanssa kolme lasta, joista viimeinen syntyi 1994, kun Hallamaa teki yliopistolla pätkätöitä. Nuorena solmittu avioliitto alkoi kuitenkin ajautua ristiriitoihin.

”Olin oppinut kotoa mallin, jonka mukaan omat ajatukset, toiveet ja tarpeet on mukautettava muiden tarpeisiin ja tunteisiin. Siirsin toimintamallin avioliittooni.”

Ongelmat kärjistyivät, kun Hallamaata pyydettiin hakemaan Helsingin piispaksi edellisissä vaaleissa vuonna 2010. Silloin esteeksi osoittautui hänen oma aviomiehensä.

”En voinut suostua, koska mieheni näki tilanteen vain itsensä kannalta. Siitä lähti liikkeelle prosessi, joka sai minut pohtimaan rehellisesti, millaisessa suhteessa elin. Se päätyi avioeroon viisi vuotta sitten.”

Hallamaa koki, että mukautuminen oli johtanut valheelliseen elämään. Hän oli ajautunut toteuttamaan itselleen tärkeitä asioita vain ”kaiken sivussa”.

”Tällainen elämäntapa ei ole kestävä, ja se vahingoittaa myös lapsia. Eroaminen merkitsi minulle luopumista odotusten mukaisesta elämästä.”

Eron jälkeen hän joutui palaamaan psyykkisesti taaksepäin ja käymään läpi kehitysvaiheita, jotka olivat jääneet väliin.

”Olen oppinut suojelemaan eheyttäni ja pitämään kiinni arvoistani. Avioerosta puhutaan usein epäonnistumisena, mutta itse sanon, että onnistuin eroamaan.”

Suhde lapsiin on säilynyt hyvänä.

”Olen hyvin ylpeä heistä. Meillä on läheisyyttä ja erillisyyttä. He ovat joutuneet kamppailemaan ja tekemään työtä selvitäkseen kodin ristiriidoista, mutta jokainen on löytänyt oman tiensä.”

Kirkon tympeä naiskuva

Hallamaa arvelee, että hänen asemansa tutkijana ja kirkon ulkopuolella on oikeastaan sopinut hänelle parhaiten. Ei ole tarvinnut olla mieliksi.

”Mutta olen ottanut kirkolta turpiini monta kertaa. Olen aina ollut vääränlainen, ja minusta tuntui siltä jo opiskelu­aikoina. Ne ukkelit suhtautuivat minuun uhkana, vaikka olin vain surkea pieni opiskelija.”

Hallamaan mielestä luterilainen kirkko ei edelleenkään kestä vääränlaisia naisia.

”Kirkon naiskuvan mukaan naiset voivat olla pehmeitä, hoivaavia ja äidillisiä, mutta eivät teräväkielisiä ja nopeaälyisiä. Naisten teologinen asiantuntemus on kirkolle ongelma, vaikka meidät koulutetaan ajattelijoiksi ja toimijoiksi.”

Jaana Hallamaa toivoo, että nykyään teologiaa opiskelevat naiset eivät joudu enää kuulemaan, että heissä on ruustinna-ainesta, kuten saattoi käydä hänen opiskeluaikoinaan.

Hallamaan mielestä nyt kaivataan uudenlaista johtamista – ja lisää naisjohtajia. Hän kunnioittaa Helsingin väistynyttä piispaa Irja Askolaa.

”Irja halusi aina kuulla kaikkien näkemykset, mutta toisaalta hyväksyi myös sen vajavaisuutensa, että ei voinut ottaa kaikkia huomioon. Piispa­kollegat eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä paskaa hänen päälleen heitettiin.”

Hyödylliset ristiriidat

Hallamaa näkee räikeän ristiriidan kristillisen armon käsitteen ja luterilaisen kirkon toiminnan välillä.

”Evankeliumin viesti on armon sanoma: että ihminen tulee hyväksytyksi. Mutta kirkko ei ole asettanut sitä ohjelmakseen, vaan sulkee koko ajan ihmisiä ulkopuolelle ja tuomitsee.”

Hallamaa puhuu paljon ristiriidoista, mutta korostaa samalla, että ristiriita on hedelmällinen tila. Ristiriitoja ei siis pidä varoa, vaan ne pitää nostaa esiin ja kestää.

Tästä päädytään itse kristillisyyteen ja sen henkilökohtaiseen merkitykseen.

”Se on koko elämän pohjavire, ja keskeisintä siinä on minulle inkarnaatio: Jumala tulee niin alas kuin pystyy ihmisen luokse. Se on tajunnanräjäyttävä ajatus.”

Nyt Hallamaa alkaa kuitenkin tuntea olonsa epämukavaksi. Hänestä tällainen puhe on vierasta.

”Tuntuu, että siinä menettää pyhyyden tunnun. Siksi myös mediaseksikäs uskonnollisuus kuvottaa minua.”

Löytö viisikymppisenä

Hallamaa istuu jämptinä työpöytänsä ääressä ja vilkaisee kelloa. Hän viettää tänä vuonna kuusikymppisiään, ja omasta kunnosta huolehtiminen on entistäkin tärkeämpää.

Hän keksi liikunnan riemun vasta yli 50-vuotiaana. Sitä ennen mielessä kummittelivat kouluaikojen lannistavat kokemukset.

”Alle 20-vuotiaana itseen liitettyä ruumiinkuvaa on vaikea saada kokonaan karistetuksi mielestä. Naisiin yhdistetyt vähättelevät mielikuvat liittyvät siihenkin.”

Nyt hän harrastaa lajeja, jotka ovat kovia ja elvyttäviä. Tällä kertaa vuorossa on body-tunti.