Ihmiset

Toimittaja Sean Ricks sairastui nuorena syömishäiriöön – paljastaa nyt kuvan, jota ei olisi näyttänyt kenellekään 5 vuotta sitten

Itseinho oli osa toimittaja Sean Ricksin elämää yli kolmekymppiseksi asti. Miten esiintymistä karttavasta ja syömishäiriön kanssa eläneestä nuoresta tuli televisiossa työskentelevä ja itseensä lempeämmin suhtautuva tyyppi?

Tässä juttusarjassa julkisuudesta tutut henkilöt kertovat elämästään kuvien kautta. Nyt valokuva-albuminsa avaa toimittaja Sean Ricks, 39.

Sean esittelee kuusi tärkeää kuvaa elämänsä varrelta ja kertoo, mitä kussakin kuvassa tapahtuu, milloin kuva on otettu ja miksi kuva on hänelle tärkeä.

1. Isän kuolema sai Sean Ricksin tavoittelemaan täydellisyyttä

”Olin neljävuotias, kun isäni kuoli. Isä on kuvassa jo aika väsynyt. Imusolmukesyöpä jylläsi hänen kehossaan. 

Isä tuli usein kotiin myöhään illalla. Hän teki pitkiä työpäiviä. Amerikkalainen työkulttuuri on hillitön. Isä oli perfektionisti ja halusi näyttää, että on työssään esihenkilönä armeijassa hyvä. Minua harmitti, että isä oli poissa. Tulkitsen, että olen tässä kuvassa iloinen siitä, että isä oli kotona.

Kun läheinen kuolee, hänestä puhutaan kauniita asioita. Äiti ja sukulaiset kehuivat, miten loistava tyyppi isä oli ja mitä kaikkea hienoa hän teki. Niin pitääkin tehdä. Samalla syntyy kuitenkin todella yksiulotteinen kuva ihmisestä.

Minulla oli viisivuotiaana kolme sankaria: isä, Jeesus ja Jumala. Ajattelin, että jos minusta tulee isän kaltainen, opin tuntemaan isän. En kuitenkaan voinut ikinä olla samalla tasolla. Isä oli pilven reunalla elävä maaginen olento, jumalasta seuraava. Minä olin hänen epätäydellinen poikansa.

Kun minulle selvisi, ettei isä kertonut aluksi läheisilleen, että hän oli sairastunut, olin vihainen. Miten isä kehtasi tehdä äidille niin?

Mitä enemmän elämä on kolhinut ja tuonut mustelmia, sitä paremmin olen ymmärtänyt isää. Isä ei halunnut valehdella. Hän halusi suojella. Sairauden salaamisen on täytynyt olla yksinäistä. Isä oli normaali kuolevainen, joka teki joitain asioita oikein ja joskus mokasi.

Olen aina ollut äidin poika, mutta on tiettyjä asioita, joista olisin halunnut puhua isän kanssa. En ole voinut mennä isän kanssa kaljalle ja kysyä: ’Mitä hittoa teen nyt, isä, kun on tällainen tilanne päällä?’ Uskon, että meillä olisi nyt hyviä keskusteluja elämästä.”

Lue myös: Ernest Lawson paljastaa maagisen hääkuvansa: ”Vaimossani parasta on se, että hän on minua kaikessa parempi”

2. Jääkiekko oli portti suomalaiseen identiteettiin

”Muutimme Suomeen Jenkeistä, kun olin neljävuotias. Olin englantia puhuva jenkkipoika. Urheilu oli kätevä tapa päästä sisään uuteen erilaiseen kulttuuriin.

Minulle oli tärkeää oppia hiihtämään. Harjoittelin perinteistä ja luistelutekniikkaa pihalla isojen mattotelineiden luona. Ajattelin, että minun on otettava tietyt asiat haltuun, jotta minulle tulee kotoisampi olo toisessa kotimaassani.

Jääkiekon ja jalkapallon kautta tutustuin muihin lapsiin. Minulla on edelleen naarmu kulmakarvojen välissä. Kaverin maila osui silmäkulmaani pihapeleissä.

Koulussa teimme penkeistä maalit ja potkimme välitunnilla jääpaloja jaloilla maaliin. Kun koulusta oli lomaa, olin samassa pihapiirissä asuvan kaverin kanssa jäällä aamusta iltaan. Varpaat ja sormet olivat tunnottomia.  

Kävin Tampereella Amurin koulua, jossa järjestettiin vuosittainen talvijääkiekko-ottelu toisen paikallisen koulun viides- ja kuudesluokkalaisista kerättyä joukkuetta vastaan. Halusin päästä pelaamaan, mutta minulla ei ollut varusteita. Jääkiekko oli kallis harrastus, eikä äidilläni ollut varaa siihen. Lainasimme perhetutulta varusteet matsia varten.”

3. Sean Ricks inhosi kehoaan yli 30-vuotiaaksi asti

”Viisi vuotta sitten en olisi näyttänyt tätä kuvaa ylioppilasjuhlistani kenellekään. Se olisi tuntunut nöyryyttävältä ja väärältä. Hymyilen kuvassa, mutta mietin koko ajan, puristaako vaate. Vihasin kehoani ja sitä, miltä näytin. Välillä olin todella laiha. Välillä paino nousi valtavasti.

Syömishäiriö kehittyi ala-asteen lopulla pikkuhiljaa. Yhtenä kesänä söin paljon herkkuja. Kehoni muuttui. Kosketin vatsaani ja ajattelin, mitä tämä on. Löysä iho tuntui ällöttävältä. Olin aina ollut hoikka ja urheilullinen.

Ruoasta tuli palkinto tai rangaistus: joko mässäilin tai estin itseäni syömästä. Minulla ei ollut työkaluja käsitellä tunteitani, isän poissaoloa ja sitä, mitä se minussa aiheutti. Syöminen ja syömättömyys olivat tapa hallita itseinhoa.

30 ikävuoden jälkeen elämässäni tapahtui paljon muutoksia. Tajusin, että joko jään kiertämään kehää tai alan tekemään asioita eri tavalla. Menin psykoterapiaan ja aloin puhua vaikeista asioista ja haavoittuvaisuudestani aiempaa avoimemmin. Aloin tunnistaa omia toimintatapojani ja ajattelumallejani. Ymmärsin, mikä on tervettä ja mikä ei ole tervettä.

Puolisentoista vuotta sitten aloitin juoksemisen. Kun tajusin, että voin oppia juoksemaan, tasapaino syntyi.

Oma kehonpaino on jatkuvasti muutoksessa. Se on ihan normaalia. Enää minun ei tarvitse pakonomaisesti yrittää saavuttaa tiettyjä painoluokkia. Juoksen, koska siitä tulee kiva olo.”

4. Sean Ricks: ”Sisko on korvaamaton”

”Kun synnyin, viisi vuotta vanhempi isosiskoni teki selväksi, että hän suojelee pikkuveljeä. Meitä yhdistää konstailematon huumorintaju. Hyvin harva ihminen saa minut nauramaan kuten siskoni. Kun hän lähti opiskelemaan, soittelimme parin tunnin puheluita. Hirnuin lattialla.

Siskon kanssa puhuminen on auttanut, kun elämässä on ollut vaikeita tilanteita. Kun isä kuoli, isosisko ymmärsi, miltä minusta tuntuu. Viitisen vuotta sitten elämässäni oli paljon mullistuksia työssä ja ihmissuhteissa. Senhetkisen synkkyyden keskellä oli korvaamatonta saada nauraa viisi minuuttia täysillä puhelimessa. Tuli fiilis, että elämä kantaa.

Kun olin parikymppinen, suhteessamme oli rankempi vaihe. Syntyi ristiriitoja ja etääntymistä. Katsoin silloin tätä kuvaa ja mietin, saanko isosiskoani koskaan takaisin. Se oli raskasta.

Vaikka välit voivat katketakin, on mahdollista löytää takaisin toisen luo, kun elämä asettuu aloilleen ja aika saa tehdä tehtävänsä. Viime vuosina olemme päässeet samanlaiseen meininkiin kuin tuossa kuvassa. Käymme syviä keskusteluja elämästä, ihmissuhteista, tunteista ja vähän yhteiskunnastakin.

Sisko on yksi läheisimmistä tyypeistä elämässäni. Hän on korvaamaton.”

Lue myös Anna.fi: Sean Ricks oli hukassa isyyteen liittyvien kysymysten kanssa – äidin sanat saivat itkemään: ”Ne merkitsivät niin paljon”

5. Yksin tehty Interrail-matka sai avautumaan

”Kun en nuorena päässyt opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon journalistiikkaa, olin musertunut. Aloin tehdä töitä 19-vuotiaana tv-kuuluttajana, säästin rahaa ja lähdin yksin interrailaamaan kuukaudeksi.

Ensimmäinen viikko Italiassa oli surkea. Yövyin 15 kilometrin päässä Roomasta leirintäkeskuksessa yksin, koska kaikki hostellit olivat täynnä eikä minulla ollut varaa hotelliin. Yöpimeällä mietin, miksi tulin tänne. Olin valmis luovuttamaan.

Matkustin Italiasta Ranskan Rivieran halki Nizzaan. Aloin jutella ihmisille. Tuli tunne, josko tämä tästä. Barcelonassa juhlin jo aamuneljään La Ramblalla. Kun heräsin aamulla krapulassa hostellissa, ajattelin, että koko maailma on avoin mahdollisuuksille.

Äitini ja siskoni ovat sanoneet, että sen matkan jälkeen sosiaalinen puoleni alkoi kukoistaa. Minusta tuli ihminen, joka viihtyy juhlien keskellä puhumassa ihmisten kanssa. Aiemmin olin ollut hieman kuoressani.

Tämä kuva on otettu Tampereen rautatieasemalla passikuvakopissa. Vaikka olen kuvassa vakava, kuva edustaa minulle aikaa, jolloin aloin avautua.”

6. Sean Ricks ahdistui esillä olemisesta – hänestä tuli silti tv-toimittaja

”Minusta oli lapsena vaikea ottaa valokuvia. Itkin aina. Sain kauhukohtauksia salamavalosta. En koskaan tuntenut itseäni mukavaksi valokuvissa tai tykännyt olla esillä. Äitini on selittänyt, että siksi minusta on niin vähän vauvakuvia.

Siinä mielessä ala, johon olen päätynyt, on yllätys. Kun aloitin toimittajan työt, sain palautetta siitä, että olen hyvä kohtaamaan ja kuuntelemaan ihmisiä. Olen intensiivinen ja utelias kuuntelija. Haluan mennä syvälle.

Tv-työ tuli odottamatta. Ensimmäinen Perjantai-ohjelman lähetys oli tammikuussa 2016. Sisälläni myllersi. Mietin, olenko tarpeeksi hyvä ja pystynkö siihen. Pelkäsin, että mokaan ja kaikki näkevät, että vain esitän osaavani jotain, mitä en oikeasti osaa. En pystynyt sanoittamaan epävarmuuttani työkavereilleni – hyvä kun edes läheisilleni.

Enää minua ei pelota. Saan lähetyksistä adrenaliinia. Vieroksun edelleen ajatusta siitä, että olisin esiintyjä. Yritän olla lähetyksissä mahdollisimman luontevasti minä. Puhun ihmisille, ja ympärillä sattuu olemaan kameroita. Tyyppi, joka kroonisesti pelkäsi kuvattavana olemista, on löytänyt tavan olla esillä ja ihmisten kanssa.”