Nostalgia

Loikkareiden koskettava kohtalo: äiti ei saanut poikiaan takaisin Neuvostoliitosta

1930-luvun alussa Suomesta loikkasi Neuvostoliittoon 15 000 suomalaista. Reino Rädyn enot Toimi ja Viljo lähtivät myös. Heitä ei enää nähty.

Metsän takana noin viidenkymmenen kilometrin päässä kulkee Venäjän raja.

”Jonnekin tuohon suuntaan ne lähtivät”, Reino Räty, 78, viittoilee ja osoittaa kohti kapeaa, lumen peittämää tienpätkää.

Kesällä 1932 maisema oli tyystin toisenlainen. Reinon enot Toimi, 19, ja Viljo, 17, hikoilivat lapiohommissa niin kuin moni muukin ojankaivuu­seen passitettu työtön lieksalainen nuorimies. Kesä oli normaalia lämpimämpi.

Reino pohtii, olivatko pojat varautuneet loikkaamiseen. Pakanneet ehkä eväitä reppuun? Mitä heillä oli yllään? Kukaan ei ole enää kertomassa.

Vain se tiedetään, että työpäivän päättyessä lapiot oli tapana polkaista tienvarteen pystyyn odottamaan seuraavaa työpäivää. Eräänä aamuna Rädyn poikien lapiot seisoivat sijoillaan, vaikka kello oli jo yhdeksän.

Venäjä-kuume

Kotona kenelläkään ei ollut minkäänlaista aavistusta veljesten suunnitelmista. Jälkeenpäin paljastui, että heidän paras ystävänsä Anselmi oli paremmin informoitu.

”Anselmi oli myös lähdössä, mutta hänen äitinsä sai siitä vihiä ja piilotti kengät ja vaatteet”, Reino kertoo.

Toimi ja Viljo eivät olleet ainoita suomalaisia, jotka sinä kesänä katosivat. He kuuluivat siihen 15 000 suomalaisen joukkoon, joka loikkasi 1930-luvun alussa Suomesta salaa rajan yli Neuvostoliittoon.

Juuri kesä 1932 oli vilkkainta aikaa. Puhuttiin suorastaan Venäjä-kuumeesta. Kymenlaaksosta ja Pohjois-Suomen rajakunnista lähtijöitä oli niin paljon, että maahan jääneitä alettiin kutsua Venäjän-leskiksi.

Elokuussa rikottiin Suomen ulkoministeriön arkiston mukaan ennätys. 195 loikkaria yhden kuukauden aikana.

Ankara isä

Tulevaisuus Lieksassa näytti parikymppisen miehen silmin toivottamalta. Koko Suomi oli 1930-luvulla täysin erilainen maa kuin nyt. Niin erilainen, että sitä on vaikea edes kuvitella.

Koko läntistä maailmaa vaivasi lama, ja Suomea koetteli ankara työttömyys. Aikaisemmin oli lähdetty pakoon Amerikkaan, mutta nyt se tie oli tukossa. Yhdysvallat ei päästänyt suomalaisia enää maahan, eikä Kanadan kaivoksilla ja metsätyömailla riittänyt hommia edes omille kansalaisille.

Ei ole liioiteltua väittää, että mo­ni näki Suomessa nälkää. Reinon ­enoilla ei ollut töitä, ja kotona he joutuivat ­sovittamaan syntejään ankaralle­ ­isälle.

”Pojat olivat keitelleet pontikkaa ja jääneet siitä kiinni. Ukki, heidän isänsä, oli hyvin ankara ja itsepäinen mies. Hän oli sitä mieltä, että jos ei tee työtä, ei pidä syömänkään”, Reino kertoo.

Ukki ajoi pojat tuvasta pihamökkiin. Hilda-äiti salakuljetti pojille ruokaa, kun ukki oli tehtaalla.

Kohti paratiisia

Kansalaissodasta oli kulunut 14 vuotta. Äärioikeistolainen Lapuan liike oli voimissaan, ja kaikkea vähänkin vasemmistohenkistä karsastettiin. Jäsenyys ammattiliitossa tai vääränvärisessä urheiluseurassa riitti.

Rädyn veljeksillä ei ollut varsinaisia punayhteyksiä, mutta suojeluskuntalaisten epäsuosioon joutumiseen ei kummoisia yhteyksiä tarvittu.

Kotikylän, Lieksan Pankakosken koululla järjestettiin punaorpojen protesti. Toimi osallistui siihen, koska paikalla oli kavereita.

”Ne töhrivät siellä jostakin kirjasta Mannerheimin kuvan. Toimi sai siitä koulussa käytöksen alennuksen, ja kai suojeluskuntalaiset olivat vähän kiusanneet häntä.”

Pikkuveljellä Viljolla ei ollut tunnollaan kolttosia. Hän oli vasta 17-vuotias, kun veljekset päättivät jättää ojankaivuun ja Lieksan. He halusivat Neuvostoliittoon, työläisten paratiisiin.

Kirjeitä ullakolla

Reino elää yhä samassa pihapiirissä kuin hänen enonsa aikanaan. Alkuperäinen talo joen rannasta on tosin purettu kevättulvan aiheuttamien vaurioi­den vuoksi.

Reino syntyi kahdeksan vuotta Toimin ja Viljon katoamisen jälkeen. Kuusivuotiaana hän ymmärsi, että enoihin liittyi jotain kummallista. Löytäessään vintille piilotetun pöydän vetolaatikosta nipun kirjeitä Reino osasi hädin tuskin lukea, mutta kirjeissä oli salaperäistä taikaa, joka kiehtoi pikkupoikaa.

”Teksti oli välillä paksua, kuin timpurinkynällä kirjoitettua. Osassa riveistä tekstin päälle oli lyöty päälle punaisia x-kirjaimia”, Reino muistelee.

Kun Hilda-mummo sai tietää Reinon löytäneen kirjeet, hän vannotti, että niistä ei saa puhua ulkopuolisille. Reino sai niitä lukea, ja lukikin. Niin usein, että oppi sisällön ulkoa.

”Mummo teki heti hyvin selväksi, että jos joskus ajat muuttuvat, minun pitää etsiä enot käsiini. Sitten hän saisi lopulta levätä haudassaan rauhassa.”

Ukki taas ei paljon puhunut, mutta hänelläkin oli oma viestinsä: kunnon mies ei jätä hommia kesken.

Kuuma luonne

Reino sai usein kuulla olevansa justiinsa samanlainen kuin Toimi-enonsa. Hän oli villi ja kuriton, hanakka panemaan hanttiin auktoriteeteille.

”Toimi oli hyvin räväkkä. Armeijaan menosta kerrotaan, että jo kolmantena päivänä Toimi otti vääpelin kanssa yhteen. Oli kuulemma ruvennut vihapäissään repimään asettakin vääpelin kädestä.”

Toimilla oli tarpeeksi luonnetta ja seikkailunhalua, jota loikkaamiseen vaadittiin. Lieksan korkeudella vastassa on ollut paitsi suomalaisia ja venäläisiä rajavartioita myös loputtomia soita ja hankalakulkuista korpea.

Viljo oli luonteeltaan Toimia rauhallisempi ja hiljaisempi. Reino arvelee, että pikkuveli olisi jäänyt mielellään kotiin, mutta joutui jollain tavalla vedetyksi isonveljen mukaan.

Valtaosa itään lähtijöistä oli Toimin ja Viljon kaltaisia nuoria miehiä, mutta joukossa oli myös naisia ja kokonaisia perheitä. Etenkin Kymenlaaksosta lähdettiin Suomenlahden kautta veneillä, joissa kulki mukana lapsia.

Kirjeitä rajan takaa

Ensimmäinen kirje rajan takaa saapui pian veljesten loikkaamisen jälkeen. Siinä oli molempien allekirjoitus. Reino siteeraa kirjettä ulkomuistista:

Täällä olemme rajan takana. Saimme sitä mitä olimme lähteneet hakemaankin, työtä ja leipää. Olemme joen rannalla sahaamassa lankkuja ja lautoja käsisahalla. Minä sahaan päältä ja Viljo on alapuolella. Ei meillä mitään hätää ole. Heti päästiin töihin, kun tänne tultiin, ja täällähän on paljon muitakin suomalaisia. Oppisi vain tuon kielen.

Seuraavakin kirje henki vielä uskoa tulevaisuuteen. Toimi oli oppinut puhumaan venäjää ja päässyt muurariksi kaupunkiin. Mihin kaupunkiin, se ei selvinnyt. Allekirjoittaja oli Viljo, joka kertoi itse olevansa toisissa hommissa.

Sen jälkeen hiljeni hetkeksi. Ei kirjeitä, ei minkäänlaista viestiä. Kun seuraava kirje vihdoin saapui, sävy oli muuttunut.

Hyvä isä ja äiti. Meillä on nyt täällä vaikeat olot. Pyytäisimme rahaa vaikka vain viisi markkaa, jos teillä olisi mistä lähettää.

Ja kohta uusi kirje: Pasipo, pyydämme lisää.

Ukki itki

Kun poikien lähdöstä kulunutta aikaa alettiin laskea kuukausissa ja lopulta vuosissa, posti toi Pankakoskelle kirjeen, joka sai kovapintaisen ukin peittämään kasvonsa.

1930-luvun lopulla saapuneen kirjeen lähettäjä esitteli itsensä Reino Elloseksi.

Olin poikienne vankitoveri, mutta vapauduttuani pääsin Suomen suurlähetystön kautta Suomeen. Voin teille tiedottaa, että poikanne Viljo kuoli vankileirikärsimyksiin. Me vankitoverit teimme hänelle vaatimattoman arkun laudanpätkistä ja hautasimme hänet.

Poikanne Toimi hävisi Omskin luona olevasta kylästä. Kylään häneltä jäi ummikkovenäläinen vaimo ja poikavauva, yli seitsemän kuukauden vanha. Ellosen kirjeen välissä oli myös toinen kirje, jonka teksti oli peitetty kauttaaltaan punaisilla x-kirjaimilla. Niiden alta kuulsi Toimin käsialalla kirjoitettua tekstiä:

Voi isä ja äiti jos pääsisimme pois täältä kidutuksen maasta.

”Mummo kertoi myöhemmin, että ukin sormien välistä valui pöydälle purona kyyneleitä.”

Palaajat vaikenivat

Virallista tietoa loikkareista ei saanut, eivät omaiset eivätkä Suomen viranomaiset.

Hyvin harva palasi takaisin. Se saattoi onnistua, jos oli yhä Suomen kansalainen ja passi oli tallella. Jotkut pystyivät palaamaan samaa tietä kuin olivat lähteneet, korpien läpi henkensä uhalla.

Palaajat eivät olleet kovin puheliaita. Se kävi kyllä selväksi, ettei rajan takana auennut paratiisi. Helsingin Sanomat teki vuoden 1932 lopussa jutun loikkareista Viipurin lähellä Suojärvellä ja kirjoitti: Rajanylitys Suojärven kohdalta näyttää loppuneen, kun loikkarit ovat saaneet oikeita tietoja oloista Neuvostoliiton puolella.

Reino taittelee sohvapöydälle kellastunutta sanomalehteä, jonka nurkista aika on haukannut palasen. Lehti on vuonna 1990 ilmestynyt Neuvosto-Karjala, johon Reino pani ilmoituksen etsiessään tietoja enoistaan.

Lehden kansiotsikko julistaa isoilla kirjaimilla Perestroika. Oli alkamassa aika, jolloin Neuvostoliitto alkoi tehdä tiliä synkästä menneisyydestään.

Olohuoneen pöydälle on levitetty myös valokuva-albumi, josta mummo katselee Reinoa totisena. Mummonsa kasvattama mies on tehnyt 30 vuotta työtä täyttääkseen tämän hartaimman toiveen.

Saattaa tosin olla hyvä, että mummo ei ole enää kuulemassa aivan kaikkea, mitä Reino on saanut selville.

Karkotus Siperiaan

Toimi ja Viljo olivat pian loikkaamisen jälkeen joutuneet kaivamaan Stalinin kanavaksi kutsuttua uomaa, jota rakennettiin Itämeren ja Vienanmeren välille pitkälti vankityövoimalla.

Hyvin pian he olivat yrittäneet loikata takaisin Suomeen, mutta jääneet kiinni, ja heidät tuomittiin sisäiseen karkotukseen. Yhdessä satojen suomalaisten kanssa heidät oli kuljetettu kauas Siperiaan, Omskin alueelle, Sedelnikovon kuntaan Jurto-Uiskojen kylään, missä he olivat aluksi tehneet jonkinlaisia metsätöitä.

Vuonna 1933 Leningradiin Suomen pääkonsulin virastoon saapui kirje eräältä mieheltä, kolmen lapsen isältä. Hän kuvaa karkotettujen oloja näin:

Täten käännyn avunpyynnöllä teidän puoleenne, kun olemme joutuneet sellaiseen asemaan, että jos emme saa jostain pikaista apua, kuolemme viluun ja nälkään.

Mies kirjoitti, että lapselle oli ravinnon puutteen ja likaisuuden vuoksi puhjennut tuberkuloosi. Hänellä itsellään oli vatsavaivoja, eikä hän kyennyt huolehtimaan perheestään.

Vaatteemme ovat kaikki hajonneet, kenkiä ei ole kuin minulla huonopäiväiset, ja uusia ei saa, kun ei työhön kykene. Saippuaa emme ole nähneet kuukausimääriin, olemme niin likaisia, kuin sikoja.

Ihmisiä katosi

Kun Stalin käynnisti puhdistuksensa 1930-luvulla, ulkomaalaisten loikkareiden osa oli tyly. He joutuivat ensimmäisinä koneiston hampaisiin. Heitä syytettiin ja pitkien kuulusteluiden jälkeen myös tuomittiin. Useimmiten kuolemaan.

Heinäkuun 30. päivänä 1937 allekirjoitettu sisäasiain kansankomissariaatin­ käsky laukaisi massavainot. Jokainen neuvostoalue sai kiintiön, jossa ihmiset oli jaettu kahteen kategoriaan. Ne onnekkaat, jotka pääsivät luokkaan kaksi, passitettiin 8–10 vuodeksi vankileirille. Ykköset ammuttiin.

Antti Tuurin kirja ja sen pohjalta tehty tuore elokuva Ikitie kertovat tositapahtumiin perustuen, miten mustat autot saapuivat pihaan usein yöllä. Ihmisiä katosi. Perheenjäsenet erotettiin toisistaan, vanhemmat tapettiin, lapset vietiin lastenkotiin.

Noin 15 000 loikkarista Suomeen palasi 2 500.

Loppu huhuille

Toimia odotettiin Pankakoskella pitkään. Huhuja liikkui. Joku väitti vielä 1950-luvulla tavanneensa Toimin metsätöissä Petroskoissa.

”Ja ravintolassa tuli yksi mies kerran kertomaan nähneensä Toimin sodan jälkeen ruumiskasassa”, Reino kertoo.

Lopullinen tieto selvisi, kun Reino äkkäsi Neuvosto-Karjala-lehdestä, että Petroskoissa oli perustettu Memorial-niminen järjestö, joka etsi omaisille tietoja Stalinin vainojen uhreista.

Reino otti yhteyttä järjestöön. Pian hän sai käsiinsä paperin, johon oli kopioitu Omskin alueen turvallisuuskomitean arkistosta löytyneet Toimi Rätyä koskevat tiedot:

Vangittu helmikuussa 1938. Syytetään vakoilusta Suomen tiedustelupalvelun hyväksi, neuvostovastaisen toiminnan järjestämisestä, porvarillisen yhteiskunnan ylistelystä ja neuvostovallan parjauksesta. Tuomio pantu täytäntöön 26.11.1938 Omskin alueen Taran kaupungissa.

Toimin retki leveämmän leivän perässä päättyi luotiin kuuden vuoden kuluttua loikkauksesta. Toimi oli tuolloin 28-vuotias. Pikkuveli Viljo oli elänyt 26-vuotiaaksi.

Timo etsii kadonneita

Reinon mummo lepää Lieksan valtavalla hautausmaalla. Viime joulukuussa Reino poikkesi haudalla tuomisinaan hyviä uutisia – ja venäläinen kuvausryhmä.

Siihen on osansa eräällä Helsingin Vuosaaressa asuvalla miehellä. Timo Laakson olohuonetta reunustavat kirjahyllyt, joissa on kirjojen tilalla kymmeniä paksuja mappeja täynnä papereita. Kolmessa varastossa on lisää mappeja, joista löytyy tietoja noin­ ­3 000 ihmisestä.

Timo on yrittäjä, joka etsii työkseen kadonneita sukulaisia Suomesta ja Venäjältä. Tuhannet ovat saaneet häneltä apua 30 vuoden aikana. Mappien joukosta löytyy kahdeksan sentin paksuinen paperinivaska Reinosta.

Miesten tiet kohtasivat viime syksynä. Timo avusti tapansa mukaan televisio-ohjelma Zhdi Menjaa (Odota minua), jossa toisensa löytäneet sukulaiset­ kohtaavat studiossa. Timo halusi Reinon ohjelmaan, joka kuvattiin joulukuussa ja esitettiin tammikuun 28. päivänä miljoonille venäläisille.

Reinon lisäksi studioon oli kutsuttu kaukaa Hanti Mansijskista 35-vuotias Varvara. Hän ei tiennyt, mikä studiossa odottaa, ja koki elämänsä yllätyksen.

Kuin oma lapsi

Varvara on Toimin lapsenlapsenlapsi, sen Siperiaan jääneen seitsenkuisen vauvan jälkeläisiä. Suvussa on kuultu suomalaisista juurista vain epämääräisiä huhuja.

Timo Laakso löysi Varvaran ja muitakin sukulaisia Siperiasta syksyllä.

”Kyllä se oli hämmingillä se tyttörukka. Se oli kauhean liikuttunut, itki tuohon rintaa vasten niin, että minulla oli takki aivan märkänä”, Reino hymyilee.

Varvarassa on kieltämättä samaa näköä kuin valokuva-albumista katsovassa Hilda-mummossa. Hiuksetkin on vedetty samalla tavalla nutturalle.

”Kun vein Varvaralle mummoni ja enojeni valokuvia, hän vain siveli niitä sormellaan ja itki ja itki”, Reino kuvailee.

Pää on pyörällä Pankakoskellakin. Kun Reino 1990-luvun alussa sai selville enojensa kohtalon, tarvittiin lääkärin apua. Yöunet katosivat. Reino alkoi kellosta piittaamatta kahlata Venäjän historiaa, lukea kaikkea, mitä sattui käsiinsä saamaan. Nyt Varvaran löytyminen käy jälleen sydämen päälle.

”Lapsillekin sanoin, että on kuin teille olisi löytynyt sisko, Varvara tuntuu niin läheiseltä.”

Rauha mummolle

Mitähän mummo tästä kaikesta tuumaisi? Tai siitä, että hänen vanhempi poikansa teloitettiin vakoojana 61 muun suomalaisen kanssa, vaikka hänen suurin rikoksensa oli etsiä työtä ja parempaa elämää?

Kärsivätkö mummo ja ukki koskaan tunnontuskia poikiensa kohtalosta?

”Totta kai”, Reino vastaa.

Ukki katui ankaruuttaan. Hän syytti itseään siitä, että ajoi pojat käytöksellään pois kotoa.

Helpolla ei päässyt mummokaan. Reino kertoo hänen katuneen monta monituista kertaa lämpimiä puheitaan itänaapurista.

Mutta kuka häntä voi syyttää? Mummo oli seitsenvuotias lettipää, kun hänet ajettiin kotoa pikkupiiaksi isoon taloon. Kouluun mummoa ei päästetty, eikä hän oppinut kirjoittamaan.

”Mummo oli hyvin onnellinen, kun työväenliike järjesti hänen kaltaisilleen naisille äänioikeuden ja kahdeksantuntisen työpäivän. Hän ei voinut ymmärtää, miksi niin hienon aatteen kannattajat ryhtyivät tappamaan ihmisiä.”

Pakkasen kovettama hanki ei anna helposti periksi. Reinon täytyy kouria tosissaan lunta sivuun saadakseen öljykynttilän tuulensuojaan hautakiven viereen. Molemmat poikansa menettänyt mummo saa nyt levätä rauhassa. Reino on hoitanut tehtävänsä.

Jutussa lähteenä myös Eila Lahti-Argutinan kirja Olimme joukko vieras vaan ja Auvo Kostiaisen teos Loikkarit.