Sisustus

Merihelena ja Olli vuokrasivat saaristotilan 20 vuodeksi – kotiin asti ei pääse autolla, mikä takaa ihanan rauhan

Kun Merihelena ja Olli Leskinen muuttivat vuokralle vanhalle kalastajatilalle, elämäntapa ja työt sovitettiin saaristoon sopiviksi. Rauhan takaa, että kotiin asti ei pääse autolla. ”Talvella rämmimme lumessa otsalampun valossa ruokaostoksia pulkalla vetäen. Täällä viihtyäkseen täytyy olla reipas.”

Espoolaisilla Olli ja Merihelena Leskisellä oli tapana purjehtia kesäisin saaristossa ja ihailla veneestä vanhoja kalastajatiloja.

Lasten aikuis­tuessa meren kutsu voimistui ja Leskiset muuttivat ensin Sauvoon, ja sitten Kemiönsaareen Taalintehtaalle. Elämä ei kuitenkaan tuntunut aivan täydelliseltä.

Kesällä 2022 Ollin kalastaessa Merihelena istui rantakalliolla ja katseli asuntoilmoituksia. ­Yksi näytti liian hyvältä ollakseen totta: vuokralle tarjottiin vanhaa kalastajatilaa pienessä saa­ressa Kemiönsaaren edustalla.

”Kahden päivän ­päästä olimme täällä. Kesäksi olisi ollut ottajia, muttei muita talveksi”, Merihelena kertoo.

Vuonna 1850 rakennettu talo sijaitsee saaren suojaisimmalla paikalla, jossa on asuttu ennenkin talviajan tuulissa. Asukkaat kalastivat ja viljelivät pieniä peltotilkkuja, jotka nyt ovat metsittymässä.

”Täällä asui viimeksi nykyisen omistajan isoäiti 51 vuotta sitten. Ennen meitä talo oli viisi vuotta lomahotelli”, Leskiset kertovat.

Leskiset tekivät 20 vuoden vuokrasopimuksen. He eivät kaipaa omistamista, vaan vapautta ja rauhaa, ja niitä heillä nyt on.

”Meillä talo on vain lainassa, pidämme ­tästä huolta”, Merihelena määrittelee.

Kinttupolkua pitkin kotiin

Rauhan takaa, että kotiin asti ei pääse autolla. Veneellä matka mantereelta kestää saaren toiselle puolelle kiertäen parikymmentä minuuttia, kävellen polkua pitkin pienen nostosillan yli saman verran.

Kinttupolkua tuskin löytäisi, jos Merihe­lena ja Leevi-koira eivät olisi vastassa. Kesän valossa on mukava kävellä, ja matka on lyhyt patikoimaan tottuneille Leskisille. Ympärivuotisessa asumisessa on kuitenkin toinen puoli.

”Talvella rämmimme lumessa otsalampun valossa ruokaostoksia pulkalla vetäen. Täällä viihtyäkseen täytyy olla reipas.”

Saaressa asuminen ei sopinut yhteen Leskisten aiempien töiden kanssa. Merihelena oli muusikko ja Ollin it-alan työhön kuului paljon matkustamista. Niinpä ammatit saivat vaihtua.

”Piti löytää läheltä järkevää tekemistä. Mieleeni tuli, että voisin tehdä ruokaa myös ammatikseni. Niinpä opiskelin kokiksi”, Olli kertoo.

Korona sulki ravintolat mutta ruoanlaittajia tarvittiin muun muassa vanhainkodessa, ja ­Olli sai töitä kunnalta.

”Työkieleni vaihtui englannista ruotsiksi.”

Piano vaihtui pensseliin

Merihelena vaihtoi muusikon uran taidemaalarin työhön. Kuvataide oli kulkenut hänen mukanaan lapsesta asti, ja purjehtivan perheen tytär päätti jo yhdeksänvuotiaana ryhtyvänsä merimaalariksi.

”Onhan minulla ikävä musiikkia, mutta kaikkea ei voi tehdä. Pitäisi soittaa 2–3 tuntia joka päivä, että taito pysyisi, ja purjehtiminen saa sormet tunnottomiksi.”

Molemmissa taiteenlajeissa on kuitenkin jotain samaa.

”Maalauksissani on musiikin elementit: rytmi, melodia, harmonia ja sointiväri. Kun saan ne toimimaan, maalaus on valmis.”

Merihelena työskentelee ateljeessa Taalintehtaalla. Siellä viettää päivänsä myös Leevi-koira, paitsi jos Ollilla on vapaapäivä.

Kesäkaudella Olli kulkee töihin enimmäkseen polkupyörällä.

”20 kilometrin pyöräily pitää kunnossa, ­mutta välillä on kiva mennä töihin veneellä. Hienoissa maisemissa tulee hyvä fiilis. Mieluummin käytän täällä puoli tuntia työmatkaan kuin Helsingissä”, Olli toteaa.

Liikeneruuhkassa seisomisen sijaan saaressa saattaa polulla törmätä mäyrään tai merellä hylkeeseen tai merikotkaan.

”Vaikka olen kotoisin Helsingistä, siellä tuntuu nyt likaiselta. Täällä on kirkas meri”, Meri­helena sanoo.

Lue myös: Suvi ja Tom muuttivat saaristoon ja perustivat juustolan: ”Olemme iloisia siitä, että uskalsimme antaa elämän kannatella”

Myrskytuuli ravisuttaa nurkkia

Kalastajatalo oli Leskisten tullessa muuttovalmis ja sisustettu Ikea-kalustein. He toivat tilalle omat huonekalunsa lautalla ja jännittivät, ­ettei mitään putoaisi mereen.

Alakerrassa on tupakeittiö ja kaksi makuuhuonetta, kylpyhuone sijaitsee muuten rakentamattomassa yläkerrassa. Lisää majoitustilaa on saunakamarissa, joten lapset mahtuvat hyvin kyläilemään.

Leivinuunin ja pönttöuunien lämmössä tarkenee, vaikka kovimmat tuulet heiluttavatkin taloa. Hirsien sisäpuolella on kanaverkolla ­tuettu savirappaus, ja siksi kännykkä kuuluu talossa huonosti. On mentävä ulos puhumaan.

Talon kunnostuksesta vuokralaisen on keskusteltava vuokranantajan kanssa.

”Yritän puhua talon äänellä, kuunnella mitä se tarvitsee. Katto pitäisi uusia, sillä vanhalla tiilikatolla kasvaa sammalta, eikä se kestä enää pesua”, Merihelena kertoo.

Leskiset hankkivat omalla kustannuksellaan makeavesisuodattimen, koska juomaveden kuljettaminen saareen kävi talvella raskaaksi.Pihalta he ovat kaataneet puita ja ison jasmiinipensaan, joka peitti merinäkymän.

Vapauden tunne saaressa liittyy mereen, mutta tärkeää on myös, ettei kukaan häiritse. Naapureita ei ole lähellä.

Täytettyään 60 vuotta Leskiset ajattelivat, että jossain vaiheessa he voisivat hankkia talviasunnon Kemiöstä. Vielä he eivät kuitenkaan tunne sellaista tarvitsevansa.

”Ennen vietimme matkaveneessä kaksi kuukautta joka kesä, ja se oli enemmän selviytymistä. Täällä on rauha olla koko ajan, ei tarvitse tulla pois talveksi, kuten veneestä.”

Juttu on julkaistu Maalla-lehdessä 3/2024.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Merihelena ja Olli vuokrasivat saaristotilan 20 vuodeksi – kotiin asti ei pääse autolla, mikä takaa ihanan rauhan

Sinun täytyy kommentoidaksesi.