Sisustus

Helka ja Yrjö Koivisto muuttivat rapistuneeseen sukutaloon: "Korjaamiseen käytetyllä rahalla olisi saanut uuden talon, mutta ei lapsuudenkodin tunnelmaa"

Jalasjärveläisten Helka ja Yrjö Koiviston lapset pitivät vanhempiaan hulluina, kun nämä halusivat muuttaa rapistuneeseen sukutaloon. Totta, pohjalainen hulluus auttoi korjausurakassa.

”Mummula oli ollut 44 vuotta asumattomana, kun Yrjön kanssa päätimme tehdä siitä kotimme. Vanha talo ja sen lattia seisoivat niin suorina ja jykevinä, että luulimme vain muuttavamme sisälle asumaan.

Peräkamarin seinästä löytyi kuitenkin laho kohta. Arvelimme aluksi, että kosteus oli tullut rakenteeseen ulkopuolelta, mutta sitten lattian alta löytyi sama ongelma.

Meitä neuvottiin ottamaan yhteyttä ilmajokelaiseen perinnekorjaaja Esko Paloniemeen. Hän kävi tutkimassa peräkamarin ja sanoi, että eivät vauriot ole niin pahoja, etteikö niitä voisi hyvin korjata.

Mutta sitten kun ryhdyttiin korjaamaan toista tupaa keittiöksi, sieltä löytyi lisää samoja vaurioita. Kohta lahoja hirsiä tuli vastaan ympäri taloa.

Sivukamarin lattian alla tippui paikoin vettäkin. Lattiasientä oli tullut maaperästä kostean multipenkin kautta sisään. Pahin tuholainen oli kuitenkin jumilaji nimeltä kuolemankello.

Esko kysyi, että mitäs nyt tehdään. Lopetetaanko korjaaminen tähän vai jatketaanko?

Soitin arkkitehtiserkulleni Arja Bieberille Sipooseen. Kerroin, että aiomme korjata vanhan mummulamme, mutta sieltä on löytynyt paljon vaurioita.

Serkku kysyi, että tiedämmekö me, miten kalliiksi ison talon korjaaminen tulee, kun emme ole koskaan rakentaneet.

Jos hän olisi silloin lyönyt meille rätingit eteen, ei välttämättä olisi enää jatkettu. Mutta niin vain hoidettiin seitsemän vuoden korjausurakka, jossa Esko Paloniemi ja Arja Bieber olivat mukana alusta loppuun asti.

Muutto takaisin synnyintaloon

Isoisä Vihtori osti talon, jossa on 200 neliömetriä sekä alakerrassa että yläkerrassa, sata vuotta sitten. Suvun nimi oli siihen asti ollut Niemi-Opas, mutta pappi sanoi isoisälle, että ota nyt itsellesi tämä talon nimi. Niin meistä tuli Rinta-Valkamia.

Minä synnyin tässä talossa, mutta muutin kaksivuotiaana viereiseen rintamamiestaloon vanhempieni ja sisaruksieni kanssa. Mumma ja paappa jäivät asumaan vanhaan taloon, jossa vierailin pienenä usein.

Mumman ja paapan jälkeen talo jäi tyhjäksi. Menimme Yrjön kanssa naimisiin ja asuimme tässä vanhassa talossa yhden vuoden, kun omat tyttömme olivat pieniä. Meitä kiinnosti jo silloin talon ostaminen. Se kuitenkin jäi tekemättä, kun emme saaneet pankista edullista lainaa.

Niin muutimme naapurikuntaan Kurikan Panttilaan, missä asuimme 30 vuotta Yrjön kotitalossa. Minä työskentelin suuhygienistinä ja Yrjö teki puusepän töitä.

Sitten vuonna 2005 hankin Rinta-Valkaman talon omistukseeni ja aloimme selvitellä talon korjaamista asumiskuntoon.

Sekin innosti, kun Maakuntamuseon amanuenssi Risto Känsälä kävi paikalla ja sanoi, että on teillä tässä mahtava kohde. Näin alkoi suuri korjausurakka kesällä 2006.

Töiden tekoa kaikessa rauhassa

Kun kysyin arkkitehtiserkultani, innostuisiko hän suunnittelemaan talon korjausta, hän sanoi, että ei voi auttaa, koska hänellä ei ollut kokemusta korjausrakentamisesta.

Mutta sitten Arja soitti takaisin ja sanoi, että ei malta millään pitää näppejään erossa talosta, joka oli ollut hänenkin mummolansa.

Niin serkku alkoi ajella Sipoon ja Jalasjärven väliä. Hän tutki mittanauhan kanssa kaikki paikat ja piirsi joka hirren ja perustuskiven.

Nyt koko talo on dokumentoitu kauniiksi piirustuksiksi. Serkku suunnitteli taloon myös uuden keittiön, pesuhuoneen ja vessat.

Korjaamisen pelastus oli se, että meillä ei ollut tiukkaa aikataulua. Saimme tehdä töitä kaikessa rauhassa, kun asuimme vielä Kurikan Pantilassa. Viimeiseksi remonttivuodeksi muutimme lapsuuteni rintamamiestaloon vanhan talon viereen.

Opitaan virheistä

Yrjö oli tehnyt puusepän töitä 48 vuotta ja pyhät päälle. Hän sanoi, että eikö se jo riitä.

Niin pyysimme perinnekorjaaja Esko Paloniemeä vaihtamaan alimmat lahonneet hirsikerrat uusiin. Tämä hirsien kengitys oli lopulta valtava operaatio, kun paikoin jouduttiin vaihtamaan seitsemänkin hirsikertaa. Väliseinien alapuoliset multipenkit ulottuivat lattiaan asti, mikä oli yksi syy alapohjan kosteuteen ja vaurioihin.

Alapohja oli aluksi tarkoitus pitää entisellään. Mutta sitten Yrjö sanoi, että ei perinnerakentaminen tarkoita vanhojen virheiden toistamista. Työt olivat opettaneet, että puu ja vesi eivät sovi yhteen.

Yrjö laajensi alapohjan tuuletusaukkoja ja kiviporari teki ilma-aukon perustuskiveen porstuvan eli eteisen alle. Näin saatiin lattian alle lisää välivirtausta, joka pitää rakenteet kuivina.

Yrjö teki itse myös ikkunoiden ulkopokat, ja siinä työssä oli nerouden leima, vaikka hän itse sanookin. Vanhat pokat kuivattiin verstaan uunissa, minkä jälkeen ikkunalasit oli helppo irrottaa ja vaihtaa uusiin pokiin.

Hankimme Kuusamosta kuivattuna tiheäkasvuista puuta, jota ei maksanut paljon mitään, vaikka isoja ikkunoita oli alakerrassa 19 ja yläkerrassa 6, ja lisäksi vielä pienet haukkaikkunat.

Lasimestari kehui, kun säilytettiin alkuperäiset lasitkin.

Pintojen uudistamista

Seinäjoen ammattikorkeakoulun rakennuskonservoinnin opiskelijat korjasivat harjoitustyönä tulisijat ja laittoivat tapetit.

Sivukamarissa on alkuperäiset ruskeaksi muuttuneet ruusutapetit, joiden saumoja vain vähän korjailtiin. Alkuperäiset pinkopahvit vaihdettiin muualla kuitulevyksi.

Harkitsimme myös tapettimallin teettämistä peräkamariin, mutta se olisi tullut turhan kalliiksi. Niin kävimme hakemassa tapetit Toijalan tapettitehtaalta. Joskus ajelimme Toijalaan saman tien uudestaan, kun emäntä tulikin talossa toisiin tuuminkeihin.

Hella oli pysynyt aivan kunnossa, kun Liisa-mummi ei laittanut siinä ruokaa, vaan käytti isoa avotakkaa keittämiseen ja leivinuunia leipomiseen.

Kaikki tulisijat säilytettiin, mutta keskuslämmityspatterit oli pakko asentaa ikkunoiden alle. Puulämmitys vaihtui keskuslämmitykseen. Poikamme Joonatanin kehotuksesta valitsimme maalämmön, joka on ollut helppo ja vaivaton ratkaisu.

Lapsuudenkodin tunnelmaa

Muutimme taloon jouluaattona 2012. Vastaan ei ole tullut oikeastaan mitään, mikä tehtäisiin toisin. Kuivuminen on kuitenkin vaikuttanut puuosiin enemmän kuin luultiin. Lattia on rakoillut ja peiliovien peilit ovat pudonneet pari senttimetriä.

Korjaamisen ainoa takaisku on ollut perinnemaalin lohkeilu ikkunoista, sekä sisältä että ulkoa. Mutta ainahan jotain sattuu. Ikkunat pitää vain maalata uudelleen jollain toisella maalilla.

Vanhat ikkunat päästävät väkisinkin lämpöä läpi. Mutta tuntuu lämpöä riittävänkin, varsinkin kun pidetään tulta melkein joka päivä takassa ja pystymuurissa. Eikä sähkön kulutus ole paha näin isoksi taloksi.

Korjaamiseen käytetyllä rahalla olisi toki saanut hulppean uuden talon, mutta ei lapsuudenkodin tunnelmaa. Nyt tuntuu mukavalta tulla kotiin reissulta ja ajaa pihaan, jossa vanha miljöö ottaa vastaan.

Täällä on hyvä asua ja elää kiireetöntä aikaa. Vanhat kaapit ja kellotkin ovat aivan samalla paikalla kuin lapsuudessani.

Omat lapsemme pitivät meitä vähän hulluina, kun ryhdyimme korjaamaan vanhaa pohjalaistaloa, jossa asuminenkin tuntui kyseenalaiselta. Mutta nyt kun korjaus on tehty, lapset ja lapsenlapset tykkäävät tosissaan tulla tänne.

Mummalle, paapalle ja omille vanhemmilleni oli aikoinaan tärkeää, että talo pysyisi suvulla. Me emme tiedä, asuuko joku jälkeläisistä täällä joskus, mutta olisihan se mukavaa. Varsinkin, nyt kun tämä talo kestää nyt toivottavasti taas toiset 150 vuotta.”

Juttu on julkaistu Maalla-lehdessä 2/17.