Liikunta

Hanko on polkupyöräilyn pääkaupunki ja Jopojen ystävien kesäparatiisi

Yli sata vuotta sitten Hangon upeilla hiekkarannoilla pyöräilivät vain rikkaat ja rohkeat. Nyt Hanko on polkupyöräilijän paratiisi, jossa on taatusti maan tihein Jopo-esiintyvyys.

Kun ajaa Hankoon Santalantietä pitkin, pyöräilmiö näkyy heti.

Oikealla puolella neljä teinityttöä pyöräilee vastaan, kolmella heistä on Jopo. Kohta jo vasemmalla puolella polkee keski-iän ylittänyt mies tummassa tuulipuvussaan, alla musta Jopo ja sen tarakalla kori, korissa kauppaostokset.

Sitten silmissä alkaa vilistä pyöriä sellaista tahtia, että enää ei erota yksityiskohtia.

Jos olisi ilta, voisi nähdä kaupunginjohtaja Denis Strandellin huristelevan oranssilla 1970-luvun Jopollaan uimarantaan tai satamaan. Vaimo seuraisi kannoilla äitienpäivälahjallaan, pinkillä modernilla Jopolla.

”Kun minut valittiin Hangon kaupunginjohtajaksi pari vuotta sitten, ensimmäinen lupaukseni oli hankkia Jopo”, kaupunginjohtaja Denis Strandell sanoo.

Muutama kuukausi meni ennen kuin nettihuutokaupasta löytyi sellainen, jolla hän oli ajellut nuorena.

”Kuvittele, vanha Jopo maksoi yhtä monta sataa euroa kuin uusi!”

1800-luvun jupit

Hanko oli pyöräilyn etujoukoissa jo yli sata vuotta sitten.

1800-luvun viimeisenä kesänä hiekkarannalle ruukinomistaja Albert von Julinin huvilan edustalle kerääntyi kolme valkopuseroista neitoa ja neljä housunlahkeensa sukanvarsiin tunkenutta herrasmiestä upouusine pyörineen. Vapaa kesätunnelma piti ikuistaa – seuraavana kesänä elettäisiin jo uutta vuosisataa.

Kun valokuva oli otettu, seurue lähti pyöräilemään Bellevuen rantaa pitkin.

Pyöräily tuli Suomeen juuri tällaisten kansainvälisen muodin mukaan elävien nuorten, varakkaiden ihmisten harrastuksena. Sitten herrasväki siirtyi harrastamaan autoilua, eikä pyörä ole enää aikoihin ollut rikkaiden nuorten brassailuvehje.

Nykyään Hangossa kaikilla näyttää olevan pyörä, ja useimpien alla on Suomen ainoa kaikkien tuntema pyörämerkki, Jopo.

Koira ulkoilee pyörällä

Hankolaiset pyöräilevät töihin, kauppaan ja kirjastoon, rannalle ja kapakkaan. Pikkukaupungissa on kätevintä liikkua juuri pyörällä: se on halpaa, nopeaa ja vailla pysäköintiongelmia.

Helkaman polkupyörätehtaalla kumittajana työskentelevä Juha Tukiainen polkee royalinsinisellä työsuhde-Jopollaan ensin töihin ja sitten keskellä päivää ruokatunnilla kotiin ja taas takaisin töihin. ”Päivässä matkaa kertyy yhteensä 12 kilometriä.”

Hangonkylän kaupunginosasta ostoskadulle tullut 11-vuotias Roni Toivonen puolestaan pyöräilee lelukauppaan katsomaan sormispinnereitä. Hänen äitinsä Jessica Toivonen ulkoiluttaa samalla perheen koiraa.

Pyöräillen, tietenkin.

Hangossa koirien pitää oppia pyörää, kuten suomenkielisten ruotsia ja ruotsinkielisten suomea. Kun taidon on kerran oppinut, se ei unohdu.

Sosiaalinen muutosvoima

Pyörä mullisti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kansan liikkumisen. Väestö asui maaseudulla, rautatieverkko oli harva eikä bussiliikennettä vielä ollut. Rattailla liikkui vain herrasväki, eikä rahvaalla ollut varaa pitää kalliita hevosia.

Siksi kymmenestä ihmisestä seitsemän liikkui jalan.

1920–30-luvuilla tapahtui muutos. Polkupyörien hinnat halventuivat kolmannekseen entisestä. Samaan aikaan nousukausi paransi palkkoja ja työläiset saivat yhden kesälomaviikon.

Hangon uimarannoille alkoi pyöräillä tavallisia ihmisiä.

Polkupyörän omistajaa alettiin pitää asiansa hoitavana henkilönä, koska hän saattoi hankkia työtä entistä kauempaa.

Lisäksi pyöräilijä ehti iltaisin syrjäkylältäkin urheiluseuran, työväenyhdistyksen tai maamiesseuran tilaisuuksiin. Puhumattakaan riiuureissuista: enää kumppania ei tarvinnut katsella vain naapurustosta.

Pyörä oli silti edelleen iso hankinta ja siksi omistajansa silmäterä. Jokainen pyörä piti rekisteröidä poliisilaitoksella ja hankkia sinipohjainen rekisterikilpi valkoisin numeroin.

Pyörien rekisteröinnistä luovuttiin vasta vuonna 1953 – samana vuonna, jolloin Helkama käynnisti polkupyörätehtaansa Hangossa.

Hangon tunnetuin pyörä

Erikoiskirjastonhoitaja, lukemishalunherättäjänä tunnetuksi tullut Agneta Möller-Salmela on huristellut työpaikaltaan kirjastosta Hangon kasinon rantaan kuin 1920-luvun duunarit ikään. Keltainen, kukilla koristeltu pyörä herättää huomiota, missä ikinä se näkyy.

Monia kulttuuripalkintoja työstään lukemisen hyväksi saanut Agneta ottaa pyöräilyn vakavasti mutta huumorilla.

”Kun sain Kulturfondetilta 10 000 euron stipendin, ostin ensitöikseni tämän keltaisen pyörän. Koristelin sen ja kiinnitin neljä soittokelloa. Nyt kaikki lapset ja heidän vanhempansa tietävät, missä kirjaston Netta liikkuu.”

Agneta ohjaa joka ilta yli satavuotiaan voimisteluseuran jumppia, joten hän ei ehdi ulkoilla. Siksi pyörä on niin mainio peli: sillä pääsee kaikkialle tuosta vain.

Miksi johtaja jopoilee?

Helkama Emotor -konsernin toimitusjohtaja Satu Helkama, 42, asettuu pyörätehtaan pihalla kuvausta varten tuhansilla strasseilla koristetun valkoisen Jopon selkään, vaikka on kotelomekossa helminauha kaulallaan. Neljättä polvea Helkama-yhtiössä edustava johtaja haluaa olla parhaimmillaan, onhan kyse suvun rakkaasta lapsesta: polkupyörästä.

Yrityksen perustaja Heikki J. Hellman haistoi polkupyörien mullistavan kansan liikkumisen. Hän alkoi myydä pyöriä ompelukoneiden ohella Tampereella vuonna 1909. Ensimmäisen oman pyöränsä nuori liikemies oli ostanut jo vuonna 1900.

”On vaatinut sitkeyttä, pitkämielisyyttä ja lempeyttä, että Helkama on pysynyt yli sata vuotta saman perheen yrityksenä. Onneksi pyöräilyn tulevaisuus näyttää nyt entistä valoisammalta. Oli aika, jolloin polkupyörää pidettiin vanhanaikaisena”, Satu Helkama sanoo.

On vaikea kuvitella aikaa, jolloin pyörä olisi ollut tarpeeton. Eihän sotaakaan olisi voitu käydä ilman polkupyörää. Talvisodan alkaessa armeijalla oli vain 7 300 pyörää, ja 10 000 pyörää täytyi ottaa siviileiltä. Jatkosotaan polkupyöriä pakko-otettiin jo kymmeniätuhansia.

Sodan päätyttyä maamme puolesta miljoonasta pyörästä oli jäljellä enää puolet. Seuranneessa säännöstelytaloudessa pyöristä oli kova pula. Ja jos pyörän sai, siihen ei löytynyt renkaita.

Vielä pitkään sodan jälkeen polkupyörä ja linja-auto liikuttivat suomalaiset arkeen ja juhlaan. Mutta 1960–70-luvuilla mopot ja autot alkoivat olla yhä useampien ulottuvilla. Polkupyörien myynti romahti.

Mopon jälkeen Jopo

Saataisiinko kaupungistuvaa ja autoistuvaa kansaa enää koskaan uudelleen polkimille?

Helkamalla alettiin miettiä, että jospa jokaiseen perheeseen hankittaisiin edes yksi pyörä, jonka voisi nopeasti pikasäätimillä muuttaa kenelle tahansa sopivaksi. Syntyi Jopo, joka sai nimensä sanoista jokaisen polkupyörä. Pyörää tehtiin vuosina 1965–1974. Valmistus lopetettiin, koska Jopolle tuli kilpailijoita ja kansa alkoi kiinnostua retkipyöristä.

Kunnes 2000-luvun taitteessa tuli retrobuumi. Aino- ja Reino-tohvelit, Hai-saappaat ja Marimekon vanhat kuosit tulivat muotiin. Niin Helkamakin toi markkinoille uudelleen designatun Jopon.

”Uudesta Joposta on tullut Pohjoismaiden eniten myyty pyörämalli”, Satu Helkama kertoo.

Ennen Suomessa valmistettiin lähes 90 prosenttia myydyistä polkupyöristä. Nyt kotimaista tuotantoa on enää 10–15 prosenttia. Jopoakin tehtiin jonkin aikaa Taiwanissa, mutta tuotanto palautettiin Suomeen vuonna 2010.

”Haluamme pysyä suomalaisena yrityksenä ja tuottaa pyöriä Hangossa mahdollisuuksien mukaan. Se ei ole itsestään selvää. Siksi Jopolla on meille iso henkinen merkitys. Pirteä pyörä on osa identiteettiämme, ja on hienoa, että se kiinnostaa nuoria.”

Jopon suosio perustuu siihen, että pyörä on mutkaton ja vaihteettomana lähes huoltovapaa. Sillä ajelevan ei tarvitse olla erityisen vauhdikas tai urheilullinen. Jopo on myös vapaa sukupuolikategorisoinnista ja ikärasismista.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä sen pystystä ajoasennosta ja hipsteri-leimasta.

Tulevaisuuden naiset

Jopon uuden suosion kanssa yhtä jalkaa on kehittynyt myös uusi pyöräilykulttuuri: polkupyörä on jälleen modernin kaupunkilaisen liikkumisväline – aivan kuten yli sata vuotta sitten.

Uudet edelläkävijät vaativat kotipaikkakuntiaan edistämään pyöräilyä, onhan pyöräily terveellinen ja ekologinen tapa liikkua. Halutaan nopeita pyöräilybaanoja, edullisia kaupunkipyöriä ja mahdollisuutta kuljettaa pyörä junassa maksutta.

Pyörä on lyhyillä matkoilla autoakin nopeampi kulkuväline, ja sähkömoottorin avun myötä pyörästä on tulossa kuin kakkosauto. Sähköpyörällä polkeminen on kevyttä, ja asiointimatkat pitenevät.

Satu Helkama katsoo pitkälle pyöräilyn tulevaisuuteen. Hän näkee sen vakaana. Erityisesti sähköpyörien vuosi vuodelta kasvava myynti tuo menestystä Helkamalle.

Ja hankolaisille, sillä paitsi Jopot myös lähes kaikki yhtiön sähköpyörät valmistetaan Hangon-tehtaalla.

”Sähköpyöriä käyttävät nyt jo kaikenlaiset ihmiset: niin ikääntyneet kuin urheilulliset maastopyöräilijätkin. Eniten sähköpyöristä ovat kiinnostuneet 30–50-vuotiaat naiset.”

Ensi vuonna Jopoakin saa sähköistettynä. Saa nähdä, nopeutuuko Hangon leppoisa pyöräilyrytmi sähkön myötä.

Lähteenä mm. Heikki Kuva: Kaksipyöräisten vuosisata (1988).

Juttu on julkaistu Kotiliesi 16/2017 -lehdessä.