Kirjailija Anna-Leena Härkönen heitti eräänä päivänä kaikki lenkkikamppeensa roskiin – ”Alkoi ottaa päähän”
Kirjailija ja näyttelijä Anna-Leena Härkönen on joutunut nuorena todistamaan täysi-ikäisyytensä kirjansa takakannen avulla ja ostamaan häihinsä kengät balettikaupasta. Tässä jutussa Anna-Leena kertoo numeroista, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä.
6.45 on Anna-Leenan joka-aamuinen herätys
”Herään joka aamu samaan aikaan ilman herätyskelloa. Avaan heti tietokoneen ja kirjoitan jotain ennen kuin keitän edes kahvia. Usein työstän muistiinpanoja, joita olen kirjannut yöllä yöpöydän laatikossa olevaan pikkuvihkoon. Varsinkin silloin, kun kirja on hyvässä vaiheessa, uniin tulee lauseita ja repliikkejä.
Iltaisin en kirjoita, mutta saatan kyllä käydä laittamassa muistiin idean, jonka saan lukiessani muiden kirjoja.
Kun herää aikaisin, alkaa väsyttää aikaisin. Ystävänikin tietävät, että jos minun kanssani lähtee ulos, en välttämättä jaksa pitkään. En todellakaan ole boheemitaiteilija, joka nukkuu päivät ja kirjoittaa yöt.”
2,5 tuntia putkeen on pisin aika, jonka Anna-Leena Härkönen jaksaa katsoa teatteria
”Nuorena olin intohimoinen teatterissa kävijä. Lapsena minua vietiin teatteriin, ja nuorena kävin itsekseni katsomassa kaiken, mitä Oulun kaupunginteatterissa oli tarjolla. Joskus näin saman näytöksen montakin kertaa.
Erityisen vaikutuksen minuun teki pienellä näyttämöllä 1970-luvulla esitetty lastennäytelmä Kiri, kiri. Yleisö sai osallistua siihen kilpailemalla siitä, kumpi katsomon puoli siirsi kaalinpäätä kädestä toiseen nopeammin. Väliajalla sai kokeilla kissa- ja jänispäähineitä.
Näyttelijä Tuire Salenius esitti jänistä. Jos joku olisi silloin sanonut, että teen hänen kanssaan vielä joskus töitä Tampereen Työväen Teatterissa, en olisi uskonut.
Nykyisin käyn teatterissa paljon vähemmän. Kaksi ja puoli tuntia on minusta inhimillinen esityksen kesto. Jos esitys kestää kauemmin, keskittymiseni alkaa herpaantua. En enää edes lähde sitä pidempiin esityksiin.”
Lue myös: Kirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härkönen viihtyy yksin: ”Mitä sitten, vaikkei ketään tulisikaan”
7 päivää on maksimiaika, jonka Anna-Leena Härkönen voi olla erossa Taika-kissasta
”Viikko on maksimi, jonka voin olla erossa kissastani Taikasta. Sen jälkeen ikävä alkaa ahdistaa. Yleensä en jaksaisi lomaillakaan viikkoa kauempaa.
Lapsuudenkodissa meillä oli aina kissoja ja koiria. Vielä parikymppisenä minulla oli kaksi omaa kissaa, kunnes jouduin luopumaan niistä, kun ensimmäinen mieheni tuli allergiseksi.
Muutama vuosi sitten poikani Lauri hankki cornish rex -rotuisen kissan. Ihastuin siihen ja päätin hankkia samanlaisen. Taika on nyt kaksivuotias. Hoidamme Laurin kanssa toistemme kissoja. Kun Lauri oli opiskelijavaihdossa Nizzassa, hänen kissansa oli luonani puoli vuotta.”
12 cl viiniä kerrallaan
”Vaikka olisi kuinka juhlafiilis, tilaan ravintolassa 12 senttiä viiniä. Se tuntuu turvalliselta määrältä. 24 senttilitraa on paljon pienikokoiselle, varsinkin kun olen luonteeltani sellainen, että teen kaiken nopeasti: syön nopeasti ja juon nopeasti.”
300 euroa laadukkaasta unelmavaatteesta
”Vaatteet ovat intohimoni. Voin maksaa kauniista juhlamekosta 300 euroa, mutta siitä eteenpäin pitää miettiä tarkkaan. Iltapukuni olen onnistunut löytämään edullisesti. Edes hääpuvut eivät ole maksaneet yli 500 euroa.
Hinta voi tuntua kovalta, mutta jos on löytänyt unelmavaatteen eikä osta sitä, myöhemmin kaduttaa. Laadukasta vaatetta voi käyttää vuosikymmeniä. Nytkin minulla on nytkin käytössä Pariisin Galeries Lafayettelta 1980-luvulta ostamani takki.
Olen pienikokoinen ja pidän väreistä ja kukkakuoseista. Hametta käyttäisin vuoden ympäri, jos vain tarkenisi. Vaatteen pitää olla myös mukava. Vöitä en käytä koskaan.”
34 on Anna-Leenan kengän koko
”Pienestä kengänkoosta on sekä hyötyä että haittaa. Suomesta ei aiemmin tahtonut löytyä minulle kenkiä, ja ostin niitä Italiasta ja Ranskasta. Kun menin ensimmäisen kerran naimisiin, jouduin tyytymään balettikaupasta ostettuihin nahkaisiin harjoitustossuihin, jotka kipeyttivät jalat ja kastuivat nurmikolla.
Nykyisin pienijalkaisille on erikoiskauppoja ja lapsille löytyy kivoja kenkiä. Vähän aikaa sitten eräs nainen juoksi kadulla perääni ja kysyi, mistä kimaltavat hopeiset tennarini on ostettu. Vastasin, että Stockmannin lasten osastolta.
Korkkareilla minua ei huvita enää kävellä. Iän myötä tasapaino huononee, eikä korkokengillä ole enää rento olo. Muotikin on muuttunut mukavammaksi.”
Lue myös Anna.fi: Anna-Leena Härkösen lomakuvamuisto Thaimaasta on surullisen hetken kevennys – katso kuva ja tarina: ”Joskus tekee hyvää nousta ikävien asioiden yläpuolelle”
18 vuotta täyttäessään Anna-Leena Härkönen tilasi baarissa sinisen enkelin
”Täysi-ikäisyys oli minulle tärkeää. Tuntui mahtavalta päästä ikärajallisiin elokuviin ja ravintolaan. Olin kokeillut kavereiden kanssa alkoholia, mutta en ollut yrittänyt alaikäisenä baariin. Olin nuoren näköinen, joten papereitani olisi varmasti syynätty.
Ensimmäisen kerran menin baariin oululaisessa lähiössä. Ravintolan nimi oli Otokari, ja tilasin sinisen enkelin. En voinut uskoa, että sain tehdä niin.
Tuttu valokuvaaja muistutti minua vähän aikaa sitten eräästä illasta, joka tapahtui, kun olin jo melkein 19. Olin juuri saanut esikoisromaanini Häräntappoaseen käteeni, ja lähdimme juhlimaan. Halusin pizzan kanssa punaviiniä, mutta henkilöllisyystodistus oli jäänyt kotiin. Keksin näyttää tarjoilijalle Häräntappoaseen takakantta, jossa oli kuvani ja jossa kerrottiin ikäni. Sain punaviiniä.”
5 oli lähes aina koulussa Anna-Leenan numero matematiikasta
”Matematiikan numeroni oli läpi kouluvuosien 5 tai 6. Lukion päättötodistuksessa se oli 5. Minusta matematiikka on vähän kuin pakkoruotsi. Jos siihen ei ole taipumusta, se tuntuu kidutukselta.
Minulle ei ole ollut matematiikasta mitään hyötyä elämässä, eikä koskaan ole tullut tunnetta, että pitäisi osata paremmin. Isänikin sanoi aina, että kunhan opin katsomaan, että kaupassa annetaan rahasta oikein takaisin, se riittää.”
”Lapsuuden kodin puhelinnumeromme oli helppo muistaa, ja siksi meille soitettiin paljon häiriöpuheluita. Puhelin aiheutti minulle ja pikkusiskolleni aina riitaa. Hän halusi juoruta kavereidensa kanssa.
Minusta taas oli sietämätöntä ajatella, että poikaystäväni soittaisi juuri, kun puhelin oli varattu. Usein karjuin siskolleni, että ’lopeta se puhelu’ tai ’anna se tänne’. Joskus päädyimme ihan tappelemaan luurista.”
Lue myös Seura.fi: Anna-Leena Härkönen: ”Uidessa en laske kilometrejä”
20 minuutin pilatesharjoitus 3 x viikossa on korvannut juoksemisen
”Teatterikouluajoista 1980-luvulta lähtien juoksin vuosikymmeniä joka päivä. Pahimmillaan tein aamulla ennen harjoituksia yhden lenkin ja illalla ennen näytöstä toisen.
Koronan aikana samojen lenkkivaatteiden kiskominen niskaan joka päivä alkoi ottaa päähän. Korona-aika oli muutenkin niin ankeaa, että en halunnut elämääni enää mitään ilotonta, joten eräänä päivänä heitin kaikki lenkkikamppeeni roskiin.
En ole enää liikunnan ystävä, mutta pilateksesta ja osteopaatilla käynnistä olen löytänyt avun siihen, että lihaskivut ja jännitykset pysyvät poissa. Pilates on hirveän tylsää. Teen sitä juuri sen verran kuin on pakko eli 20 minuuttia kolme kertaa viikossa.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 14/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kirjailija Anna-Leena Härkönen heitti eräänä päivänä kaikki lenkkikamppeensa roskiin – ”Alkoi ottaa päähän”