Ihmiset

Heli Laaksonen elää miehen kanssa, joka osoittaa rakkautta erityisen ihanalla tavalla

Runoilija Heli Laaksoselle usko on lohtua, toivo ikuista, mutta rakkaus, se on leikkoneilikka.

Runoilija Heli Laaksonen valmistui hiljattain luontoneuvojaksi, ja luonto näkyy vahvasti hänen uusissa teoksissaan. Luonto myös auttaa Heliä silloin, kun toivottomuus valtaa mielen.

Pyysimme Heliä kertomaan, mihin hän uskoo, mitä toivoo ja mitä rakkaus on.

Lue myös: Runoilija Heli Laaksonen elää ilman sisävessaa ja älypuhelinta – kertoo nyt, miksi elämän on hänestä syytä olla hiukan hankalaa

Mihin uskot, Heli Laaksonen?

”Olen agnostikko mutta kuulun kirkkoon varmuuden vuoksi ja myös siksi, että kirkko tekee paljon yhteisen hyvän eteen.

Uskossani tärkein ulottuvuus on lohtu. Kyllä maan päällä jotenkin puksuttaa, mutta kuoleman jälkeinen on niin epämääräistä. Auttaa, kun uskon lapsellisesti tapaavani kaikki, jotka ovat edellä menneet ja joita kaipailen. Tätä ei voi älyllisesti haastaa, enkä mieti voiko näin olla vai ei.

Paljon hankalampi asia on se, mitä usko on yhteisölle. Kirkon täytyisi heijastella sitä jumaluutta, minkä puolesta se puhuu. Petyin kristinuskoon, kun Venäjän kirkko hourii, että sota on pyhä asia.

Ongelma on myös se, miten osa uskovaisista suhtautuu vähemmistöihin. Jos kaikki se tarmo, jota on hukattu toisten ihmisten rakastamisen paheksumiseen, olisi käytetty kiusaamisen kitkemiseen tai vihan vähentämiseen, maailma olisi paljon onnellisempi.”

Heli Laaksonen on toiveikas kuin muumilaakson asukas 

”Länsisuomalaiseksi olen toivottoman toivorikas. Tässä kulttuuripiirissä kysymyskin on kielteinen: Ei Maija mittän koton ol? Tunnen itseni joskus muumilaakson asukkaaksi, kun olen niin toiveikkaana. Pakkaan kirjakeikalle Ikaalisten kunnankirjastoon pakettiautollisen myytäviä kirjojani mukaan.

Tämä aika ei tue toiveikkuutta. Sota jatkuu ja metsiä käsitellään puukuutioina, vaikka ne ovat happikaappimme.

Toivottomuuteen auttaa luonto. Vaikka viime talvi kesti 600 vuotta­, koivuissa oli kumminkin silmut reippaina ja vihreinä ihan aikataulussa. Myös isojen asioiden, kuten fotosynteesin ajatteleminen auttaa. Se toimii, ja ilman sitä emme eläisi.

Jos pystyn, koetan olla se valo, jonka takia toiselta menee pahin murhe pois. Olemme toisillemme ilmapiiri. Meillä on vastuu toistemme mielialoista ja toiveikkuudesta.”

Lue myös Anna.fi: Heli Laaksonen: ”Uskon traumojen periytyvän geeneissä” – Suvun menneisyys toi hänelle verenmakuisen oireen Ukrainan sodan sytyttyä

Rakkaus on kuin leikkoneilikka

”Kirjailijana tiedän, että sanat ovat halpoja eikä rakkauden pulina ole mitään. Kyllä täytyy nähdä vaivaa ja ajaa muutama kilometri tunnustamaan rakkautensa.

Edesmennyt isoenoni rakastui palavasti päälle 80-vuotiaana ja kiehnäsi tämän naisihmisen kyljessä niin, että edes sanomalehti ei olisi väliin mahtunut. Kuitenkin hän tunnusti, että ainakin viisi prosenttia rakkaudesta johtui siitä, että naisella oli ajokortti.

Minäkin saan rakastamiltani­ ihmisiltä jotain, mitä minulla ei ilman heitä olisi. He nostavat minua. Mies, jonka kanssa elän, on hyvin huolenpitävä luonne. Hän paistaa lättyjä, kun huomaa, että tarvitsen tunteen siitä, että hän on puolellani.

Elämässä kaikki on ohimenevää. Kivatkin kuolevat. Siksi myös rakkaus­ on kuin leikkoneilikka: se on tässä nyt, mutta ei aina. Tämä tekee rakastamisesta palavaa ja haikeaa.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 13/2024.