Runoilija Heli Laaksonen elää ilman sisävessaa ja älypuhelinta – kertoo nyt, miksi elämän on hänestä syytä olla hiukan hankalaa
Kirjailija Heli Laaksonen opiskeli uuden ammatin, kun kirjojen myynti kääntyi laskuun. Tosin uusi työkään ei ole sellainen, että häntä tultaisiin hakemaan kotoa hommiin.
Kirjailija Heli Laaksonen on hetki sitten heittäytynyt maahan polvilleen ja lakannut tyystin puhumasta.
”Ehtisin jo melkke unhotta, et sää olet siin”, hän lopulta hihkaisee, kun hiljaisuutta on kestänyt hyvän tovin.
Hän on upottanut sormensa syvälle sammalmättääseen ja kohottaa nyt näkyviin pari senttiä korkean haaleanvihreän verson, kuin miniatyyrikokoisen palmun.
”Tämä onki palmusammal. Eiks ol iha niinko Nizzan rantabulevardil”, Heli innostuu.
Pian hän äkkää jalkojensa juuresta niittyliekosammaleen, joka on luonnon eliöksi siitä vinkeä laji, että se viihtyy parhaiten siellä missä ihminenkin. Seuraavaksi on vuorossa haapasuikerosammal. Se levittäytyy emäksistä sadevettä valuttavan haavan juurelle kuin säärystin. Ja tuolla pilkottaa tuuhea seinäsammal, jota käytettiin vanhoissa taloissa seinien tilkkeenä.
Tähän mennessä on käynyt selväksi, että lounaismurteella kirjoitetuista runoistaan tunnettu Heli on täysin hurahtanut sammaliin. Niitä löytyy pelkästään Suomesta lähes 900, ja parin kilometrin päässä kasvaa sellaistakin lajia, joka saa polvet veteliksi. Se saa kuitenkin nyt odottaa, sillä ensin juara kaffet.
Aika hankkia toinen työ, Heli Laaksonen totesi
Heli asuu miehensä, eläkettä nauttivan hitsari-valokuvaaja Miikka Lappalaisen kanssa 1870-luvulla rakennetussa vanhassa maalaistalossa Rauman Lapissa. Pihapiiriin ei ole päästetty ruohonleikkuria riehumaan, eikä ihmisen ja räystäspääskyjen jakamaa taloakaan ole pilattu nykyajan kotkotuksilla.
Sisälle päästyämme Heli kurottaa hattuhyllyltä valkoisen lakin. Se on uudenkarhea kapine, jota olemme varta vasten tulleet katsomaan. Se päässään Heli pokkasi kolme kuukautta sitten päättötodistuksen Livian ammattiopistosta Kaarinan Tuorlasta.
Kahden vuoden opintojen päätteeksi runoilija, kirjailija, kääntäjä, kuvataiteilija, kustantaja ja esiintyjä sai rimpsuunsa uuden tittelin. Hän valmistui luonto- ja ympäristöneuvojaksi.
Heli Laaksonen on aina viihtynyt sammalikoissa, heinikossa ja metsissä, vaikka kasvoi Uudenkaupungin lähiöissä siskonsa ja yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Uusi ammatti ei silti kerro pelkästään rakkaudesta luontoon.
Heli tarinoi vuolaaseen tyyliinsä, miten päätös lähteä opiskelemaan syntyi koronan kuristaessa elämänpiirin pirtin kokoiseksi häkiksi. Salit sulkeutuivat, ja se oli valtava takaisku ihmiselle, joka on tottunut lukemaan tekstejään euroviisuhenkeen sadoille kuulijoille kerrallaan.
Mutta opintoihin on myös toinen syy. Vielä suurempi suru.
Eikö hittirunoilijan teos kelpaa kustantajille?
Heli pyrähtää kotinsa vanhaan kylmäkomeroon, mistä hillot ovat saaneet väistyä kirjojen tieltä, ja palaa kädessään kirja, joka ilmestyi vuosi sitten.
Poimit sydämeni kirjahyllystä on Helin rakkaudenosoitus vuonna 1950 kuolleelle runoilijalle Aleksandrs Čaksille. Heli törmäsi hänen kirjoihinsa latvialaisessa kirjastossa, rakastui, käänsi runoja viron, ruotsin ja englannin kautta suomeksi ja kirjoitti jokaiseen runoon oman vastineensa. Ja maalasi vielä jokaisesta runoparista taulun.
Kirjaa on myyty vain 2 000 kappaletta, koska enempää sitä ei ole painettu. Heli julkaisi sen omakustanteena, koska arveli aiempien kokemustensa perusteella, etteivät suuret kustantamot julkaisisi latvialaista runoutta.
Latviassa Helin teos on palkittu, samoin hiljattain myös Suomessa. Silti Heli, yli 250 000 runokirjaa myynyt, tunnettu runoilija julkaisee jo omakustanteita.
Kahvittelun lomassa Heli räknää, että hänen esikoiskokoelmansa Pulu uis löytyy 40 000 suomalaisen kirjahyllystä. Suosituin Sulavoi myi huikeat 70 000 kappaletta, mutta viimeisin Aurinko. Porkkana. Vesi enää noin 6 000.
”Kyl simmonen purotus tilil näkyy”, Heli sanoo ja vaipuu vakavaksi.
Silppuriin hän ei ole vielä kirjojaan antanut. Kun kustantaja kysyi, jauhetaanko myymättä jääneet kopiot makkeliksi, Heli osti ne työhuoneensa nurkkaan odottamaan parempia aikoja.
Välillä on pakko olla hapan akka
Luonto- ja ympäristöopas Heli Laaksonen on siis olemassa, koska jostain elanto on hankittava, jos lukeminen lakkaa kiinnostamasta.
Luontoneuvojakaan ei ole ammatti, johon tultaisiin kotoa hakemaan, mutta Heli vitsailee, ettei hänestä oikein ole hoitoalallekaan, vaikka hän opiskellessaan työskenteli kesät vanhainkodissa.
”Mul on niin kauhioi keskittymisvaikeuksi, et olissin suorastas vaaralline hoitajana. Laittaisin mobilaatti iha väärän mummun polve.”
Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään elannosta. Heli Laaksonen Laaksonen kertoo pohtineensa viime vuosina paljon omaa olemistaan maailmassa.
”Kirjailijan identiteetist tuntu kauhia vaikialt irrotta. Mää olen nii sanaihmine. Jos minust riisuu kiäle, tosi vähä jää jäljel.”
Häntä huolettaa sekin, mihin lukemisen väheneminen johtaa. Mitä tapahtuu lopulta ajattelukyvylle?
Kahvi jäähtyy kupissa, kun Heli ennustaa, ettei lyhyt somepuhe hymiöineen pidä yllä kieltä ja kommunikaatiota, jotka ovat keskeisiä jopa maailmanrauhan kannalta.
Yleensä iloisena pursuava kirjailija kiukustuu siitä, ettei tällaista näkökulmaa edes nykyään saisi nostaa esille. Kirja- alalla vallitsee hyssyttelevä tunnelma. Pitäisi puhua vain positiiviseen sävyyn, jottei leimautuisi jonkin sortin luuseriksi.
Helikään ei haluaisi olla se hapan akka, joka kulkee kylillä kiukkuamassa. Hän haluaisi ennemmin roihuta kirjallisuuden puolesta.
”Mut on se kumma, et välil joutu oikke anelema ihmisilt, et ostaka nyy ykskin kirja!”
Hetken päästä Heli havahtuu ajatuksistaan, kuin torumaan hetkellistä synkkyyttään.
”Mut ko mää niin tahtoisin, et mahrollisimma moni sais tulevinaki päivin koke, kui ihana lukemine o, kui rauhottava ja onnelliseks tekevä!”
Syntymäpäivälahja itselle: vielä yksi iso lavakeikka
Muutaman päivän päästä Heliltä ilmestyy Luonnos-niminen teos, jota hän kutsuu kaunotietoluontokirjaksi. Kustantaja kertoo sen olevan tekijän itsensä kuvittama ensyklopedia, joka herättää hilpeyttä ja hellyyttä luontoa kohtaan.
Idea luontokirjasta syntyi heti luontoneuvojan opintojen alussa, kun opiskelijoiden piti laatia esitelmä kiinnostavasta luonnonilmiöstä. Kirjailija-Heli mietiskeli superlatiiveja pienin ja suurin. Opiskelija-Heli keksi selvittää, mikä on Suomen pienin nisäkäs.
Löytyi kääpiöpäästäinen, joka painaa kesällä neljä grammaa, mutta pienentää itsensä talveksi parigrammaiseksi. Jopa sen nivelten välit painuvat kasaan ja aivokapasiteetti pienenee. Näitä otuksia mahtuu tulitikkurasiaan viisi.
Helin mielestä luontokirjoissa on usein joko huolipuhetta tai toistuvia faktoja, kuten tieto, että ketun kiima on maaliskuussa. Omassa kirjassaan Heli ihailee luonnon kekseliäisyyttä, kuten sitä, että talviunilla karhun sydän lyö kymmenen kertaa minuutissa tai että lammas tunnistaa tutun lampaan vaikka valokuvasta.
Ensimmäistä kertaa hän teki kaunokirjallista tekstiä itselleen vieraalla kielellä, suomen kirjakielellä.
”Se oliki kauhia. Ain välil piti muistutta itteäni, et olen mää sentäs koulutukseltani suamen kiälen maister, kyl mää täsä pärjän.”
Syyskuussa Heli nousee kirjansa kanssa Helsinsissä Musiikkitalon lavalle yhdessä ystävänsä tangokuningas Kyösti Mäkimattilan kanssa. Kun Musiikkitalo ilmoitti jonkin toisen esityksen peruuntuneen, ystävykset päättivät lyödä euronsa tiskiin ja vuokrasivat salin itselleen. Kyösti laulaa, Heli tarinoi ja lukee tekstejään.
Syyskuussa 50 vuotta täyttävä Heli sanoo, että joku haluaa lahjaksi ulkomaanmatkan. Hän ei tee huvimatkoja eikä enää lennä, joten juhlia voi niinkin, että järjestää Suomen suurimmat kirjajulkkarit.
”Se on mun paketti mul ittelleni, et järjestän viäl kerran ison lavakeikan, kun olin jo kerjenny murhettuma, ettenk ikinä enä pääse kirjoi suureleisest julkaisema.”
Minusta ei ole äidiksi, Heli Laaksonen sanoo
Heli pelkää, että syntymäpäivän jälkeen häntä aletaan kohdella kuin aikuista. Toisaalta hän kertoo olleensa jo lapsena ”pappamaine”.
”Ikä on mun tämävuatisist asioist kaikkist yksinkertasin. Syntympäiv tule, vaik mää soffal makkaisin.”
Jonkinlaisen ikäkriisin hän selvitti kymmenen vuotta sitten. Silloin piti päättää, halutako lapsia vai ei.
Heli päätti lopulta, ettei hänestä ole äidiksi. Siskolla on lapsia, joten heistä voi nauttia tädin roolissa.
”Välil elämäs mene asiat niinko kuuluki. Mimmoset eväät mul olis ollu anta mukulal nykymaailma varte?”
Hän tarkoittaa vaivannäköä vaativaa elämäntapaansa. Huussiin tarvotaan pihan läpi talvipakkasillakin. Samoin suihkuun, joka sekin sijaitsee kylmässä ulkorakennuksessa. Vanha talo on täynnä vanhoja ja painavia mööpeleitä.
Hotellissa asuessaan Heli hajottaa verhotankoja ja ovenkahvoja, koska on tottunut tempomaan ovia ja nostelemaan raskaita esineitä.
Helillä on tabletti, mutta ei älypuhelinta. Pirtissä korkeinta teknologiaa edustaa mikro.
Lue myös Seura.fi:n juttu: Kirjailija Heli Laaksonen on vakioasiakas Vanhan Rauman kirpputoreilla: ”Viime viikolla löysin tuliterät tissiliivit, mutta nyt on haussa mekaaninen henkilövaaka”
Heli Laaksonen ajattelee, että elämän on hyvä olla hankalaa
Itsekin eräänlaisena luonnonvoimana Heli toivoisi, että luonto opettaisi meitä kaikkia sen verran, että ymmärtäisimme kääntää kelloa piirun taaksepäin.
Hän kertoo kummissaan kalastusmatkoja järjestävästä ystävästään. Osallistujat tuppaavat nykyisin närkästymään, jos kalaa ei tule. Ja kalastaessaan he haluavat seurata veneen monitorista, miten viehe veden alla etenee.
”Kuink lapsellist”, Heli huudahtaa.
”Mikä siin enä on kalastamist, et sul o saantitakuu ja itte kattelet paatis telkkarist, misä se kala mene.”
Heli Laaksonen on vakuuttunut siitä, että elämän on syytä olla hiukan hankalaa. Nykyihmisen ongelma kun tahtoo olla se, ettei mikään tunnu enää miltään.
Hänestä ihmiselle tekee hyvää olla välillä viluissaan ja läpimärkä ja tuntea, miten kivi painaa kengässä ja vastassa on mäki.
”Ko mää kipitän pesult vilpose ullkoilma läpitte tuva lämppö, kiirust vaatetan ja vähitelle lakkan palelemast, se saa tuntuma, et mää oikkiast elän täsä maan pääl.”
Sukulaisille sakko, jos he kommentoivat pihamaan tilaa
Helin piha on helppo erottaa maisemasta. Naapurin puolella laaja nurmikenttä on leikattu sentin mittaan, Helin puolella ei. Itse asiassa hänellä ei edes ole nurmikkoa. Pitkään heinikkoon tallautuneet polut kertovat, mitä reittejä pitkin asukkaat kulkevat.
Puutarhanhoidosta innostuneiden sukulaisten kanssa on sovittu, että kaikista ”teijän tarttis” -alkuisista lauseista on tällä pihalla pulitettava viiden euron sakko.
Tien toisella puolella sijaitsevan pienen metsikön Heli pelasti moottorisahalta vakuuttamalla naapurustonsa siitä, miten tärkeä elinympäristö se on monelle lajille.
Siellä kasvavat pronssikautisesta asutuksesta kielivä pölkkyruoho ja ihmeellinen tulikukka, jota käytettiin ennen muinoin soihtuna, kun se oli ensin kasteltu tervaan tai taliin.
Siellä leviää myös kielo. Heli tietää saaneen nimensä Elias Lönnrotilta, joka keksi nimen lehmänkielestä.
Lisäksi metsikössä kasvaa tuikituttu siankärsämö, joka kilpailee päivänkakkaran kanssa rakkauden mittaamisesta. Heli näyttää, miten kasvi ennen muinoin tuikattiin sieraimesta sisään varsi edellä.
”Jos nenäst tul verta, rakkaus ol voimissas.”
Kaikkein ihmeellisen eliö kasvaa kuitenkin etäämmällä. Sinne päästäkseen on hypättävä autoon ja huristeltava kylän läpi suuremman metsän reunaan.
Matkalla Heli kuvailee kuin rakastettuaan kallio-omenasammalta, jonka itiöpesäkkeet ovat vihreitä, pyöreitä ja pulleita kuin Granny Smith -omenat.
Hetkessä käy selväksi, että vaikka kyseessä on niinkin vaatimaton eliö kuin sammal, täytyy sen olla aivan erityisen värisyttävä ilmestys.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 18/2022.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Runoilija Heli Laaksonen elää ilman sisävessaa ja älypuhelinta – kertoo nyt, miksi elämän on hänestä syytä olla hiukan hankalaa
Itse en voisi elää ilman sisävessaa ja älypuhelinta!