Anne adoptoi sukulaislapsen: ”Vastuu kuolleen siskoni tytöstä tuntuu satakertaiselta”

Kun Anne Monosen, 39, sisar kuoli, Annelle oli selvää, että siskontytär muuttaa heille. Se tarkoitti, että perhe-elämä täytyi järjestää täysin uudelleen.

Anne Mononen havahtui, kun makuuhuoneen ovi riuhtaistiin auki. Takana oli yövuoro terveyskeskuksen päivystyksessä ja vain pari tuntia unta.

Äidin hätääntynyt ääni puski unenpöpperöisen Annen tajuntaan: ”Sari on elvytetty. Meidän pitää heti lähteä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.”

Pari vuotta vanhempi sisko Sari oli soittanut edellisenä iltana ja pyytänyt lenkille. Anne ei ollut lähtenyt. Tuntui, että se oli yövuorojen välissä liikaa. Viikonloppuna olisi vihdoin aika lähteä odotetulle Lanzaroten-lomalle.

Keittiössä Anne hörppi kahvia ja kuuli sivusta, mitä lääkäri kertoi äidille­ puhelimessa. Sisko oli saanut kuntosalilla laajan aivoverenvuodon, ja vaikka ensiapua oli annettu heti, mitään ei ollut­ tehtävissä. Sari ei enää heräisi.

Tunnin ajomatkalla Kuopioon vanhemmat kuitenkin vakuuttelivat toisilleen, että kyllä Sari tästäkin selviäisi. Olihan hän vahva tyttö. Anne puri huultaan, kunnes ei enää pystynyt.

”Räjähdin, kun äiti kysyi, että lähdetäänkö lauantaina Lanzarotelle, jos ­Sarin tilanne ei ole kovin paha.”

Kyyneleet virtaavat poskille ja ääni­ murtuu, kun Anne kertoo runsaan kahden vuoden takaisista tapahtumista.­ Siskon, parhaan ystävän, menetys on ollut viime aikoina mielessä jatkuvasti,­ kun hän on käsitellyt suruaan terapiassa.­

Lue myös: Kirjailija Eeva Kilpi: ”En pääse yli siskoni kuolemasta”

”Kotisi on nyt täällä”

Sairaalavuoteella makaava Sari näytti nukkuvalta, mutta lääkäri vahvisti sen, mikä jo tiedettiin. Sari oli täysin aivokuollut. Lääkärin seuraava kysymys oli, saisiko elimet luovuttaa.

Anne seisoi Kuopion yliopistollisen sairaalan ­tupakkapaikalla miehensä­ Samin vieressä ja aikoi sytyttää tupakan. Aski oli odottanut koskemattomana keittiön pöydällä neljä kuukautta, mutta aamulla Anne oli päättänyt ottaa sen mukaan. Tupakka jäi sytyttämättä.

”Ajattelin, että Sari olisi potkaissut minua. Hän oli kateellinen, kun onnistuin lopettamaan, mutta hän ei, vaikka olikin hirveä urheiluhullu.”

Anne ajatteli myös siskonsa kuusivuotiasta tytärtä, jonka yksinhuoltaja Sari oli ollut erottuaan muutama vuosi aiemmin brasilialaisesta miehestään.

”Sanoin miehelleni, että otan Veran meille, käykö, sano kyllä tai ei.”

Sami vastasi heti: kyllä.

Vera haettiin päiväkodista. Omat 8- ja 12-vuotiaat lapset palasivat koulusta itsekseen. Anne otti Veran syliinsä ja antoi miehensä kertoa suru-uutiset.

”Sanoin Veralle, että hänen kotinsa on nyt meillä.”

Kahdet varpaat ja valokuva siskosta

Vanhemmuus syynissä

Epämukava tunne valtasi Annen, kun sosiaalitoimen tarkastajat tutkivat kotia, vaativat tilitietoja, selvittivät mahdollisia mielenterveysongelmia ja kyselivät lapsilta perheväkivallasta.

Se, ettei Veran huoltajuuden päättäminen ollut Sarin perheen vaan sosiaalitoimen asia, tuli yllätyksenä. Oikeuteen laadittu hakemus huoltajuudesta piti toimittaa myös Veran Brasiliassa asuvalle biologiselle isälle kaikkine selvityksineen. Se ärsytti Annea.

”Pankkitilin saldo tai se, onko minulla ollut mielenterveysongelmia, eivät kuulu kenellekään, vähiten henkilölle, joka ei ole ollut osa perheemme arkea enää pitkään aikaan.”

Vera oli kertonut sosiaalitoimelle haluavansa jäädä tätinsä luo. Siellä oli sisko ja veli, kissa ja koira sekä omakotitalo, asiat joita hän oli aina halunnut.

Muuttoa helpotti se, että Sari ja Vera olivat muuttaneet vuotta aiemmin Helsingistä kotiseudulleen ja viettäneet paljon aikaa Annen perheen kanssa.

”Monesti ajattelen vieläkin, että Vera on meillä vain käymässä ja Sari tulee kohta hakemaan hänet”, Anne sanoo.

Lue myös: Marjukka Hentilä on kiitollinen sijaislapistaan

Sittenkin väärä päätös?

Kaksi päivää siskon kuoleman jälkeen tämän ystäviä tuli käymään. He sanoivat, että Sari olisi halunnut tyttären kasvavan Helsingissä.

Annea ajatus ahdisti. Oliko hän sittenkin tehnyt väärän päätöksen? Hän ei ollut koskaan keskustellut huoltajuudesta Sarin kanssa.

Sen hän kyllä tiesi, että oli siskonsa kanssa kuin yö ja päivä. Hän viihtyi kotisohvalla, kun Sari taas oli aina ollut menossa. Anne tiesi myös, että Sarin oli ollut tarkoitus muuttaa takaisin Helsinkiin ennen tyttären koulun alkua.

”Pohdin asiaa päivät ja yöt ja odotin, että Sari lähettäisi minulle jotain merkkejä taivaasta.”

Anne piti päänsä, eikä asiasta puhuttu enää hautajaisten jälkeen. Myöhemmin osa ystävistä on pyytänyt anteeksi ja sanonut, että Veran paikka on tätinsä luona. Parista siskon ystävästä on tullut Annelle tärkeitä. He käyvät kylässä, majoittavat Veraa Helsingissä ja pitävät yllä Veran yhteyksiä sinne.

”Kai heilläkin oli vain hätä Verasta. Sittemmin he ovat tutustuneet minuun ja nähneet, että Vera viihtyy täällä.”

”Äiti, kuoletteko tekin?”

Yhtäkkiä Annen perheen arki oli muuttunut. Oli enemmän pyykkiä ja tiskiä, useampia suita ruokittavana ja paljon paperitöitä. Veran pankkiasiat piti hoitaa, hänet piti ilmoittaa kouluun ja käyttää verikokeissa pienenä sairastetun leukemian takia.

Mikään ei onnistunut ilman huoltajuutta. Sen Anne sai virallisesti vasta puoli vuotta siskon kuoleman jälkeen.

Annen omat lapset reagoivat tätinsä kuolemaan eri tavoin. Tytär, Sarin kummityttö, itki iltaisin ja pelkäsi. Kuolevatko hänenkin vanhempansa? Riittävätkö perheen rahat? Perheneuvolassa käynnin jälkeen pelkotilat helpottivat.

Poikaa tuntui vaivaavan enemmän uuden sisaren ilmestyminen. Kun poika muutama kuukausi Veran muuton ­jälkeen ilmoitti, että joko Vera lähtee tai hän etsii itselleen uuden perheen, Anne selitti, ettei Veralla ollut muita. Heidän kaikkien on mahduttava saman katon alle.

”Onneksi olimme muutama vuosi aiem­min rakentaneet vierashuoneen Sarin ja Veran vierailuja ajatellen, joten kaikille oli oma huone.”

Veralle äidin ikävä iskee aavistamatta. Usein sellaisina iltoina, joina myös Anne-äiti on poissa kotoa. Silloin Sami istuu sängyn vieressä ja lohduttaa.

”Se yllättää minut aina, kun mies on tuollainen suomalainen köllikkä.”

Myös silloin, kun Anne on autossa kaksin Veran kanssa, takapenkiltä saattaa tulla odottamatta kysymyksiä.

”Voidaanko minut haudata samaan hautaan kuin äiti? Kuoliko äiti siksi, että meillä oli riitaa?”

Tällaisina hetkinä Annesta tuntuu kuin joku iskisi puukon sydämeen.

”Onneksi Vera istuu takapenkillä ­eikä näe naamaani. Ehdin kerätä itseäni.”

Anne hymyilee

Hajoaako koko perhe?

Toissa talvena alkoi tuntua, että perhe on hajoamassa. Yli 20 vuotta yhdessä ollut pariskunta alkoi riidellä, ja Annesta tuntui, että se oli hänen syynsä. Hän pelkäsi, että mies kyllästyy ja lähtee.

Anne poti huonoa omatuntoa. Tyttären oli pitänyt kohdata aikuisten asioita liian aikaisin. Poika oli menettänyt ”vauvan” asemansa, ja mies oli joutunut ottamaan paljon vastuuta lapsista, kun Anne itse oli ilta- ja yövuoroissa.

Anne koki lasten tasapuolisen huomioimisen vaikeaksi. Olihan uusin tulokas aktiivinen ja huomionhakuinen.

Takaraivossa vaivasi myös syyllisyys siitä, että Vera söi tavallista ruokaa, vaikka Sari oli ollut tiukka kasvissyöjä. Anne oli riidellyt Sarin kanssa ruoasta usein, kun he olivat käyneet kylässä, ja päiväkodissakin oli ollut pitkä lista aineita, joita Vera ei saanut syödä.

”Meillä Vera on syönyt aina samaa ruokaa kuin muutkin. Sari varmaan kääntyy haudassaan”, Anne hymähtää.

Mitä muut ajattelevat?

Pitkään Annesta tuntui, että hänen takanaan seisoi tuomaristo, joka arvioi, oliko hän riittävän hyvä äiti ja onnistuiko hän kasvattamaan Verasta normaalin aikuisen.

Ainakin Veran elämä oli aivan erilaista kuin se olisi ollut oman äidin kanssa. Heillä Vera vietti tasaista, hiljaista elämää metsän keskellä, kun Sarin kanssa Vera olisi saanut mennä, kokea ja matkustaa. Siitäkin Annella oli huono omatunto.

”Vastuu Verasta tuntuu satakertaiselta omiin lapsiin verrattuna. Ajattelen edelleen, että minun pitäisi olla Veralle samanlainen kuin Sari.”

Lopulta Anne tajusi, ettei surua ja uupumusta pääse karkuun ja otti yhteyttä psykiatriselle poliklinikalle. Sieltä tarjottiin kuntoutusterapiaa ja Veralle tukiperhettä.

Nyt Vera on viettänyt jo vuoden ajan yhden viikonlopun joka kuukausi tukiperheessä. Vaikka hän palaa aina tyytyväisenä, Annesta tuntuu hirveältä, että Vera pitää lähettää pois.

Vera oli joutunut kokemaan niin paljon, ja nyt hänkään ei jaksa.

”Ajattelin, että Sari lähettää minulle salamia taivaalta. Itsehän olin halunnut Veran meille. Kyllä minun piti jaksaa.”

Tukiperheen luona vietetyt viikonloput ovat perheelle kuitenkin tärkeitä.

”Kaikki voivat paremmin, ja minä saan muutaman päivän kuvitella, että asiat ovat ihan normaalisti. Että Sari ei olekaan poissa.”

Suru sai tulla

Kolmen terapiakerran jälkeen Anne ajatteli antaa periksi. Suru tuli sellaisella­ voimalla, ettei siskoa saanut ajatuksista­ hetkeksikään. Se harmittaa edelleen, ­ettei hän Sarin viimeisenä iltana jaksanut lähteä tämän kanssa lenkille.

”Toisaalta kuulin, että Sari oli valittanut niskakipua jo sinä iltana. Jos hän olisi sanonut siitä minulle, olisin käskenyt ottaa buranaa ja syyttäisin siitä itseäni koko loppuelämän.”

Pikkuhiljaa Anne alkaa ymmärtää uupumuksensa syitä. Sarin jättämää aukkoa ei täytä mikään, ja siskontytön huoltajuus vaati paljon enemmän kuin hän oli osannut odottaa.

Erään terapeutin mukaan Anne joutui siskonsa mukana hautaamaan oman perheensä, niin uusiksi elämä meni. Ei Anne silti tekisi toisin.

”Vera sanoi minulle yhtenä päivänä, että sinustahan tulee nyt minun lasteni mummo. Hän on minunkin tyttäreni lopun elämäänsä.”

Juttu on julkaistu Kotilieden numerossa 19/2018.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Anne adoptoi sukulaislapsen: ”Vastuu kuolleen siskoni tytöstä tuntuu satakertaiselta”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X