Marjukka Hentilä on kiitollinen sijaislapsistaan: ”Opin, että minuakin voi rakastaa”
Marjukka Hentilä ei ollut läheinen äitinsä kanssa, mutta mummi osoitti, että hän oli hurmaava lapsi. Sijaislapset puolestaan ovat avanneet uusia puolia omasta luonteesta.
Sain kokea, että joku piti minua ihanana
”Mummiltani opin, että minustakin voi tykätä. Että olen rakastettava ja ihana lapsi.
Suhde äitiini ei ole ollut läheinen. Olin yllätysvauva, jonka vuoksi hän joutui menemään naimisiin. Äidin nuoruus meni kai tavallaan pilalle. Isäkään ei ollut vielä kypsä vanhemmuuteen.
Äiti kertoi, että olin aika kamala lapsi. En muista hänen halanneen minua koskaan.
Sen sijaan tunsin isäni äidin, mummin, rakastaneen minua vilpittömästi. Hän halasi ja piti minua sylissään vielä silloinkin, kun olin jo iso tyttö. Mummin mielestä kaikki tekoni olivat hauskoja, myös se, että huusin hänelle: senkin pölijä!
Mummi oli suvussa arvostettu ja jopa pelätty, mutta en koskaan arastellut häntä. Sekin oli hänestä huvittavaa.
Mummi asui kolmen kilometrin päässä. Olin hänen luonaan usein, sillä olin vasta vajaa kaksivuotias, kun kaksosveljeni syntyivät. Minulla oli mummin luona oma pinnasänky.
Mummi kohteli minua kuin prinsessaa. Kerran hän laittoi tarjolle seitsemättä ruokalajia, koska poljin jalkaa ja kieltäydyin syömästä. Hän sanoi usein minua nätiksi. Häneltä opin, että voin katsoa peilikuvaani hyväksyvästi.
Mummi oli syntynyt vuonna 1902, mutta ymmärsi, että minun oli elettävä nuoren elämää. Kerroin hänelle kaiken. Hän eli mukana kaikissa toilauksissani ja opetti nauramaan niille.
Mummi kuoli 86-vuotiaana vuonna 1989. Suhteemme säilyi läheisenä siihen saakka. Sain häneltä myös mallin olla itse mummi. Kotimme on aina avoin lapsenlapsille, joilla on luonamme omat pinnasängyt.”
Oivalsin, että olen sittenkin kärsivällinen
”Sijaislasten kautta oivalsin, että kiivaasta temperamentista huolimatta olen lasten kanssa uskomattoman kärsivällinen. Olen ylpeä siitä, kuinka olen venynyt ja jaksanut.
Tyttäreni syntyivät vuosina 1988 ja 1991. Emme saaneet toiveista huolimatta useampaa lasta, joten päädyimme sijaisvanhemmiksi.
Vuonna 1994 meille muuttivat 1- ja 2-vuotiaat sisarukset. Kaikki sijoitetut lapset ovat omalla tavallaan erityislapsia, ja näillä sisaruksilla oli oppimisvaikeuksien lisäksi yllättäen erityisongelmia.
Kuvittelin, että olisimme iso, onnellinen perhe, ja lapset olivatkin pieninä kuin sisarusparvi. Sijaisvanhemmuus sen sijaan on täyttä työtä. Oivalsin silti pian, että taloudellisista menetyksistä huolimatta se on kutsumukseni.
Jos aikaa oli metri kaikille, sijaislapset veivät siitä 95 senttiä. Se tuntui pahalta biologisten lasten vuoksi. Toisaalta käytin sen viisi senttiä niin intensiivisesti kuin osasin. Kun sijaislapset olivat sukulaistensa luona, opin olemaan tyttärille läsnä sataprosenttisesti. Ehkä sen ansiosta välimme ovat edelleen poikkeuksellisen läheiset.
23 vuoden aikana meillä on asunut viisi sijoitettua lasta. Olemme myös toimineet tukiperheenä kolmelle sisarukselle.
Oivalsin, että minulla on rakkautta annettavaksi. Tunnen olleeni äitihahmo kaikille sijaislapsille. Vaikeita tilanteita on päivittäin, mutta näen niissä myös huvittavia puolia.
Kerran eräs lapsi esimerkiksi kertoi koirien pissanneen maton alle, mikä ei ollut mahdollista. Jaksoin tuntien ajan kuunnella rauhallisesti, kuinka hän raivosi syyttömyyttään. Sitten keksin kysyä, pissasiko hän sinne ennen vai jälkeen viikonlopun. Jälkeen, lapsi vastasi.”
Ymmärsin, miten ystävyys syvenee
”Edesmenneen ystäväni Satu Heinäluoma-Siitosen avulla opin, että ystävyys syvenee yhdessä tekemällä. En usko, että suhteemme olisi saavuttanut sellaista läheisyyttä ilman käsitöitä. Ompelukoneiden suristessa oli luontevaa jakaa muitakin asioita.
Olin käsitöissä lapsena erinomainen, mutta lopetin niiden tekemisen murrosiän kynnyksellä. Sen jälkeen kuvittelin, että en osaa enää mitään.
Tutustuin Satuun äitiysvalmennuksessa. Asuimme lähekkäin ja aloimme tapailla. Hän näytti odottamalleen vauvalle ompelemiaan ihania ja käytännöllisiä vaatteita ja kysyi, olenko tehnyt omalleni mitään. Vastasin, että en osaa.
Satu ei uskonut, vaan innosti aloittamaan. Hankin ompelu- ja saumauskoneen ja ryhdyin hänen opastuksellaan ompelemaan.
Jatkoimme yhdessä ompelemista vauvojen synnyttyä, ja opin luottamaan osaamiseeni. Samalla paransimme puoli maailmaa jutellen.
Puhuimme paljon lasten kasvatuksesta. Sen ajan guru oli Anna Wahlgren, jonka kirjoittaman Lapsikirjan hankin Sadun esimerkistä. Luimme sitä kuin Raamattua ja testasimme oppeja käytännössä. Lopetimme yösyötöt heijaamalla vauvaa vaunuissa ja rauhoittelimme polvien päällä poikittain mahallaan makaavaa vauvaa jympsyttämällä takapuolta.
Olen soveltanut Sadulta oppimaani toimiessani muiden sijaisvanhempien kanssa. Jaamme paloja itsestämme ja opimme luottamaan toisiimme, kun teemme yhdessä työtä arvostamiemme asioiden eteen.”
Kuka?
Marjukka Hentilä, 56, toimii sijaisvanhempana. Hän asuu aviopuolisonsa ja kahden sijaislapsen kanssa Järvenpäässä.
Juttu on julkaistu Kotiliesi 9/2017 -lehdessä.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Marjukka Hentilä on kiitollinen sijaislapsistaan: ”Opin, että minuakin voi rakastaa”
Jäin miettimään, että mitä tarkoitatte lauseella: ”Taloudellisista menetyksistä huolimatta”, koska sijaisvanhemmuus luokitellaan kuitenkin työksi ja siitä saa ihan kohtuullisen korvauksen. Toki lasten määrä vaikuttaa siihen.
Vai onko vertauksessa jokin huippuduuni. Olisi hyvä, että tämmöisiin kohtiin kiinnitettäisiin huomiota, koska tuki- tai sijaisperhetoiminta ei ole vapaaehtoistyötä, minkä kuvan tästä artikkelista voi saada…vaikka korvaukset eivät kaikille päätähuimaavia olekaan, mutta joilleki varmasti hyvä, se on suhteellista.