Ihmiset

Eija Vilpas: "Vieraanvaraisuus on karjalaisen äitini perua"

Eija Vilpas on karjalaista sukua, ja vieraanvaraisuus on hänellä geeneissä. Ruoka- tai kahvipöytään kutsutaan niin työmiehet kuin ystävät ja sukulaiset.

Kotiin tullessani ruokin ensimmäisenä koirat ja vien ne lenkille.

Jääkaapissani on aina maitoa ja piimää sekä ruokaa vähän liikaakin. Olen tottunut tekemään ruokaa usealle syöjälle, enkä osaa vielä huomioida kokatessa, että välillä ruokapöydässä olen vain minä. Esimerkiksi makaronilaatikosta jää melkein aina jotakin yli.

Lataudun työhön verryttelemällä kroppani ja kieleni vireäksi.

Pihamaallani kasvaa erilaisia syötäviä, kuten esimerkiksi kesäkurpitsaa, avomaankurkkua, tilliä, persiljaa ja hernettä sekä tomaatteja, jotka kasvatin taimista asti itse.

Kun ovikello soi, syntyy mekkala. Koirat haukkuvat kuin viimeistä päivää, mutta rauhoittuvat etenkin, jos tulija on tuttu.

Naapureiden kanssa vaihdamme muutaman sanan harva se päivä. On mukava tuntea lähellä asuvat ainakin nimeltä.

Lempipaikkani mökillä on ehdottomasti laituri. Laiturissa ja hautausmaassa on jotakin samaa: ne ovat kuin välitiloja. Laituri erottaa veden ja maan, hautausmaa tämän- ja tuonpuoleisen. Molemmissa voin aistia samaan aikaan syvää rauhaa ja vapautta.

Rentoudun sohvalla tekemällä käsitöitä tai katselemalla hyvää poliisisarjaa tai elokuvaa.

Kotitöistä pidän eniten silittämisestä, sen sijaan imurointia inhoan.

Sängyssäni on ahdasta ja useimmiten kuuma, sillä koirat valtaavat sen mielellään. Patjani on liian ohut, ja edessä on sänkyremontti.

Meillä ei koskaan jätetä kutsumatta kävijää ruokapöytään. Kun pihaa salaojitettiin, olin kahvipannu kädessä kutsumassa työmiehiä kahvipöytään ja kun lapset olivat pieniä ja heillä oli kavereita kylässä, kaikki kutsuttiin syömään. Vieraanvaraisuus on karjalaisen äitini perua ja minulle itsestään selvää.

Hemmottelen itseäni Maraboun suklaalla ja hyvällä kirjalla. Luen paljon ja monenlaista, viimeksi minuun teki vaikutuksen Pirkko Saision teos Signaali.

Juhlin kotona mielelläni kotiseutuni Kellokosken lapsuudenystävieni kanssa. Meitä on vajaa kymmenkunta, ja tapaamme säännöllisesti. Olen iloinen, että ystävyytemme on säilynyt läpi vuosikymmenten. Myös sukulaisten kesken kyläilemme usein.

Mökillä saatan juosta kymmenen kertaa saunan ja järven väliä. On ihanaa pulahtaa vielä kerran vilpoisaan veteen, käydä lämmittelemässä saunassa ja aloittaa kierros taas alusta.

Kun maailma murjoo, hengitän syvään ja yritän asettaa asian mittasuhteisiinsa. Tässä iässä ikä antaa asioihin perspektiiviä. Olen realisti: elämäni on reilusti yli puolivälissä, joten jokaista maailman murhetta ei kannata ottaa kantaakseen, vaan on parempi keskittyä nauttimaan asioista ja ajasta, joka on jäljellä.

Murehdin toisinaan lasteni pärjäämistä, niin kuin kai jokainen äiti. Toisaalta tiedän, että aikuisten lasten on annettava elää omaa elämäänsä. On hyvä olla tarvittaessa läsnä, mutta ei liian liki.

Kinastelen leikkimielellä lasteni kanssa. Tyypillinen aihe on vaikkapa autolla ajaminen: kuka olisi saanut ajaa risteyksessä ensimmäiseksi tai mikä on sopiva vaihde mihinkin tilanteeseen.

Illalla viimeiseksi lataan kahvinkeittimen valmiiksi, sillä päiväni ei käynnisty ilman kahvikupillista. Kun masiina on ladattu, voin aamulla unenpöpperössä ilman silmälaseja hapuilla keittimen päälle.