”Olen ollut miesten suhteen ronkeli” – Ann Selinin, 63, on ollut vaikea sitoutua vaikeiden kotiolojen takia
Yksinasuminen tai lapsettomuus eivät ole olleet tietoisia valintoja entiselle ay-johtajalle Ann Selinille. Nyt hän arvelee, että ehkä hän on pelännyt sitoutua. Ainakin hänen on ollut aina vaikea luottaa miehiin.
Ensin irtopohjavuoka pois, sitten suojapaperi varovasti irti – ja juustokakku on onnistunut tälläkin kertaa pysymään sievästi kasassa. Ann Selin, 63, leipoo ja kokkaa mielellään, ja juustokakut ovat hänen erikoisuutensa. Kakku näyttää hyvältä ja maistuu sopivan kepeältä. Täytyy leikata toinenkin pala.
Olemme entisen ammattiyhdistysjohtajan kotona Helsingin Herttoniemessä, ja keskustelu kääntyy hallituksen leikkauksiin. PAM:n puheenjohtajan paikalta eläkkeelle lähtenyt Ann Selin ymmärtää, ettei ammattiyhdistysliike voi hyväksyä, kun sen valtaa kavennetaan.
Ann on kuitenkin katsonut lakkosolmua surullisena.
”Olisi tärkeää istua alas ja oikeasti neuvotella. Ei kukaan halua kahtia jakautunutta Suomea.”
Hyvän neuvottelun edellytys on Annin mielestä vastapuolen kuunteleminen.
”Nyt monet televisiokohtaamiset ovat olleet pelkkiä keskustelun irvikuvia. Kukin huutaa vain omaa näkemystään. Olisi tärkeää edes yrittää ymmärtää, mikä on vastapuolen motiivi, miksi toinen haluaa juuri niin.”
Ann pelkää, että Suomi on vaarallisella tiellä.
”Sopimusyhteiskuntaa yritetään ajaa alas oikein toden teolla. Britanniassa Margaret Thatcher onnistui kuihduttamaan ay-väen, ja siellä työväen uusi nousu on kestänyt melkein parikymmentä vuotta. ”
Omalla liittourallaan Ann pyrki aina pitämään yhteyttä myös toiseen osapuoleen.
”Soitin muutamalle tutulle johtajalle ja pyysin, että he perustelevat kantansa kunnolla. Halusin tietää, miksi jokin asia oli heille niin tärkeä. Taisin välillä jopa ymmärtää, mitä työnantaja yritti sanoa.”
Ann sai toiminnastaan myös kielteistä palautetta.
”Minulta kysyttiin, miksi minä niitä kuuntelen. Joku pahoitti jopa mielensä, kun olin neuvotteluihin tullessani hymyillyt liian ystävällisesti vastapuolta kätellessäni.”
Alkuvuodesta kuusi leikkausta
Ann Selinin viime kuukaudet ovat olleet melkoista selviytymistaistelua ja liiankin konkreettisia leikkauksia.
Kaikki alkoi joulun alla, kun hän kaatui yöllä kylpyhuoneessa ja iski kylkensä vessanpöntön reunaan. Kipu oli kova, mutta luita ei murtunut, ja hän uskoi lepäämisen auttavan.
Kunto kuitenkin huononi, ja lopulta Ann päätyi ambulanssilla sairaalan. Seurauksena oli hätäleikkaus sekä viikko teho-osastolla. Paksusuoli oli puhjennut sisään päin, eivätkä korjausleikkaukset ottaneet onnistuakseen.
Annille tehtiin avanne, ja hän pääsi jo kotiinkin, mutta tilanne paheni. Kun häntä kärrättiin kuudenteen leikkaukseen, hän oli jo epätoivoinen.
”Avanne ei toimi minulla, ja jos nyt laitatte sen, niin elämäni on loppu”, Ann muistaa sanoneensa.
Leikkaus onnistui, ja vatsa saatiin kuntoon. Toistaiseksi kaikki on hyvin eikä avannetta tarvita.
”Edessä on vielä sappirakon poisto. Sen yritän kestää, vaikka suoraan sanoen olen saanut leikkauksista enemmän kuin tarpeekseni.”
Häntä on nimittäin koeteltu ennenkin.
Elämän pelastava päätös
Ann Selinin ura silloisessa Liikeliitossa alkoi jo viisitoista-vuotiaana, kun hän meni sinne keskikoulun jälkeen lähetiksi. Sittemmin Annin tehtävät muuttuivat useampaan kertaan ja myös liiton nimi vaihtui.
Kun Ann jäi eläkkeelle vuonna 2020, hän oli ehtinyt olla saman työnantajan palveluksessa lähes 45 vuotta, joista kuusitoista ylimmässä johdossa.
Vuonna 2009 Annista povattiin jopa SAK:n pääjehua, mutta hän vetäytyi kisasta, kun tilanne kävi tiukaksi ja näytti siltä, että paikalle haluttiin mieluummin mies.
”Jälkeenpäin ajatellen se päätös pelasti elämäni. Onnekseni pääsin pian sen jälkeen laihdutusleikkaukseen, ja korjasin elintapani. Olisin tuskin pystynyt siihen SAK:n tuoreena puheenjohtajana.”
Ann painoi tuolloin 125 kiloa, ja elämäntaparemontti oli välttämätön. Leikkaus oli raskas ja alku oli hankala, mutta myöhemmin hän on kutsunut vatsalaukun ohitusleikkausta uudeksi syntymäpäiväkseen.
”Painoa putosi 50 kiloa. Olen sikäli onnekas, että kuulun niihin 20 prosenttiin leikatuista, joilla paino on pysynyt näin pitkään kurissa operaation jälkeen.”
Pieni mutta erittäin aggressiivinen
Sain tulokset, se on syöpä. Ann Selin kertoi tutkimustuloksista tekstiviestillä työtovereilleen vuonna 2017.
”Syöpä on pelottava sana, mutta olin luottavainen.”
Rinnasta löydetty patti oli pieni mutta erittäin aggressiivinen. Kasvain saatiin poistettua säästävällä leikkauksella. Jälkihoidoksi tarvittiin vahva sytostaatticoctail.
”Hoidot olivat rankkoja. Vaikeinta oli, kun tiesi, mitä oli tulossa. Esimerkiksi valkosolujen tuotantoa kiihdyttävä pistos piti pistää itse. Tiesin, että kiihdytys saa luut, kudokset, lihakset ja nivelet särkemään. Pistin silti.”
Ann on kuvannut niitä aikoja henkilökohtaisiksi kilpailukykyneuvotteluikseen. Oli tehtävä ratkaisuja, jotka olivat kipeitä mutta välttämättömiä.
Vaikeina hetkinä auttoivat tyyneyspuheet.
”Kun edessä oli vaikea työpäivä, juttelin itselleni ääneen. Kehotin miettimään, miten asiat sujuvat parhaiten ja miten kaikki järjestyy. Näin rauhoitin itseäni myös pahimpien hoitokipujen aikana.”
Pääsettehän molemmat tulemaan?
Yksin elävä, sinkku, naimaton, perheetön, neiti, itsellinen nainen. Ann miettii sanoja, joilla kuvailla omaa statustaan.
”Sinkku tuntuu liian nuorelta ja neiti hienostelevalta, yksinelävä tuo mieleen yksinäisyyden. Perheetön taas tuntuu jotenkin surkuteltavalta, ihan kuin olisi orpo.”
Ann oli usein kiusaantunut, kun hän osallistui yksin virallisiin tilaisuuksiin kotimaassa tai ulkomailla.
”Tuntui, että kaikilla oli seuralainen. Jos pyysin mukaan jonkun ystävän, siinä saattoi joutua selittelemään suhteen tai jopa oman suuntautumisen laatua.”
Myös vapaa-ajan tilaisuuksissa hän on toisinaan ollut vaivautunut.
”Monilla pariskunnilla on juhlia ja perinteitä, joissa ’Kaikkoset’ tai ’Virtaset’ tapaavat, mutta yksin elävä Selin ei oikein tunnu kuuluvan joukkoon. Aina paritonta ei edes kutsuta, ja toisinaan tuntee olevansa hiukan poikkeava tai erilainen, vaikka kutsutaankin.”
Aikuisen sinkkuutensa syytä pohtiessaan Ann näkee selityksiä lapsuudessaan. Isä oli alkoholisti eikä kotona ollut turvallista. Äiti ja lapset joutuivat usein pelkäämään.
”Ehkä minun on jossakin syvällä sisimmässäni vaikea luottaa miehiin. Ehkä olen pelännyt sitoutua, ja ainakin olen ollut tosi ronkeli.”
Mikä tahansa suhde ei ole hänelle kelvannut.
”En oikeastaan ole edes voinut seurustella, ellei siihen ole liittynyt pakahduttava rakastuminen. Jos ei sytytä, niin ei sytytä.”
Vuosi 1981 oli Annille elämän rankin, silloin tapahtui kovin paljon. Hän on usein miettinyt, millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos asiat olisivat silloin menneet toisin.
Sille parikymppinen nainen ei voinut mitään, että hänen äitinsä kuoli. Eikä sillekään, että useamman vuoden jatkunut suhde päättyi.
”Päätin suhteen, sillä mies oli tahollaan naimisissa eikä halunnut jättää perhettään. Samana vuonna rakastuin vielä tulisesti. Kyseessä oli eri mies, ja hän jätti minut.”
Oma ja vaikea päätös oli, että Ann odotti lasta ja päätti tehdä abortin.
”Toki minulla kävi mielessä, että ehkä tämä on elämäni ainoa mahdollisuus. Toisaalta ajattelin, että löydän varmasti myöhemmin juuri sen oikean.”
Ehkä kysymys oli kuitenkin myös sitoutumisen pelosta, sillä sattumoisin Annin kohdalle osui myöhemminkin varattuja miehiä – joiden kanssa hän ei kokemuksestaan oppineena enää vakavasti haaveillut sitoutumisesta.
Ei koskaan äiti eikä isoäiti
Lapsettomuuskaan ei ollut Annille kovin selkeä päätös.
”Näin vain on käynyt. Siinäkin on taustalla se, että olen kranttu miesasioissa.”
Ann ei ole koskaan ajatellut, että hankkisi lapsen yksin.
”Unelmissani järjestys oli selvä: ensin suuri rakkaus, sitten liitto ja lapset.”
Pohdittuaan hetken, hän sanoo, että lapsettomuus ei ole hänelle erityisen kipeä asia.
”En juurikaan mieti sitä. Olen tottunut ajatukseen, että tämä on minun elämäni.”
Sitä paitsi hän ei tunne itseään perheettömäksi. Hänellä on veljen perhe ja tämän lapset lapsineen sekä muutama läheinen ystävä.
”Silti mietin yhä toisinaan, millainen syntymätön lapseni nyt olisi. Hän olisi jo nelikymppinen nainen tai mies, ehkä hänellä olisi jo lapsia ja minä olisin isoäiti.”
Vihdoin vailla tiukkoja aikatauluja
Vuonna 2018 Ann Selin mietti tarkkaan, asettuuko ehdolle liittonsa puheenjohtajaksi seuraava vuonna. Takana oli kuusitoista täyttä vuotta rankalla paikalla, ja viimeisenä taistot Juha Sipilän hallituksen kanssa.
”Yritin olla itselleni rehellinen ja tajusin, että olen hieman turhautunut ja leipääntynyt. Epäilin, löytyykö minusta sellaista intohimoa, mitä työ vaatii.Päätin jättää johtohommat uusille ja innokkaammille.”
Ann jatkoi sen jälkeen vielä reilun vuoden liiton neuvonantajana. Hän jäi pehmeän laskun jälkeen eläkkeelle 2020, kun se oli hänelle mahdollista.
”En tiedä, osaako kukaan valmistautua eläkepäiviin, aina se on jonkinlainen kriisi”, hän sanoo nyt.
Vaikka viimeinen työvuosi ei ollut enää yhtä kiireinen, putous eläkeläiseksi oli iso.
”Kun revitään vuosikaudet kaksin käsin eri suuntiin eikä aika riitä mihinkään, ja sitten puhelin ei yhtäkkiä enää soi eikä kukaan vaadi mitään. Työ oli ollut niin iso osa elämääni, että kaikki piti miettiä uudestaan.”
Ensimmäinen eläkevuosi meni lepäillessä, vähän kuin lomalla.
”Nukuin vuosien väsymykset pois, ja sitten opettelin hyväksymään tilanteen.”
Asiantuntemus ei katoa hetkessä
Ann Selinin edeltäjä oli sanonut hänelle, että saa soittaa, jos haluaa neuvoja. Ann opasti samoin seuraajaansa.
”Mutta en minä aikoinani juuri neuvoja haikaillut, eikä minultakaan ole kukaan mitään kysellyt.”
Suomessa yleinen kulttuuri Annin mielestä on, että jokainen uusi johtaja haluaa selvitä itse ja entisen johtajan – varsinkin eläköityneen – mielipiteetkin koetaan entisiksi.
”Ehkä asenteet muuttuvat vähitellen, mutta senioriteettia ei vieläkään osata arvostaa.”
Annia hämmästyttää, että esimerkiksi aloittelevat poliitikot, kansanedustajat ja ministerit valitsevat usein neuvonantajikseen nuoria huippuosaajia.
”Heillä on teoriaosaamista ja intoa, mutta olisiko konkarin kokemuksista ja suhdeverkostosta enemmän apua?”
Mentorisysteemin kehittäminen ja kokemustiedon siirtäminen on hyödyntämätön mahdollisuus.
”Osaaminen ja elämänkokemus eivät hetkessä häviä, vaikka jäisi virallisesti eläkkeelle. Jos hylätään kokemus, hukataan paljon.”
Ann ei harmittele, että eläköityi kovin varhain, kuusikymppisenä. Työvuosia oli takana paljon, ja pitkiä päiviä liikaa. Hän kaipasi uutta. Nyt hän on mukana muutamissa hallituksissa ja johtokunnissa sekä tekee projektiluontoisia konsulttitöitä yrityksille.
”Tasapaino rauhoittumisen ja töiden välillä on aika hyvä. En osaisi olla tekemättä mitään.”
Lue myös Anna.fi: Suvi Ahola pohtii eroaan Matti Röngästä: ”Olen parempi entisenä puolisona kuin aikoinaan vaimona ja äitinä”
Sairaus ei välttämättä jalosta
Syövän sairastamisesta on kulunut pian kahdeksan vuotta, eikä Annilla enää ole säännöllisiä kontrolleja. Virallisesti hän on ollut terve jo pitkään. Silti vuodenvaihteen leikkauskierre palautti mieleen elämän rajallisuuden.
Kun Ann makasi sairaalassa jalat turvonneina eikä päässyt omin avuin edes seisomaan, mieleen nousivat ajatukset kuolemasta. Hän oli kuitenkin jo kotona, kun kuuli ystävänsä Maria Jungnerin äkillisestä menehtymisestä.
”Maria oli minulle tärkeä tuki, kun sairastin syöpää. Emme olleet viime aikoina kovin paljon tekemisissä, mutta tiedän, että hän oli tukenut montaa muutakin. Maria oli sydämeltään hyvä ihminen, avulias, herkkä ja impulsiivinen kaikissa ihmissuhteissaan.”
Suru-uutista oli vaikea uskoa, nuoren ja työikäisen ihmisen kuolema on erityisen surullinen ja pysäyttävä. Vanhuksen tai pitkäaikaisesti sairaan lähtö on luonnollisempi ja helpompi hyväksyä.
Monet sairaudet – Ann on kokenut myös vaikean salmonellan ja vakavan aivovaltimon pullistuman – ovat vaikuttaneet elämänasenteeseen.
”Olen kallistunut yhä enemmän eutanasian hyväksymisen kannalle. Jos tilanne on toivoton ja kivut kovat, miksi ihmisen pitäisi kärsiä?”
Ann kiistää, että sairaudet olisivat jalostaneet häntä, mutta suhteellisuutta hän on oppinut. Jokaisesta hyvästä päivästä kannattaa olla kiitollinen. Hän tietää, miltä tuntuu, kun vuoteesta ei kerta kaikkiaan pääse ylös.
”En enää koskaan sano, että en jaksa, jos oikeasti tarkoitan, että en viitsi tai minua ei huvita.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 9/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: ”Olen ollut miesten suhteen ronkeli” – Ann Selinin, 63, on ollut vaikea sitoutua vaikeiden kotiolojen takia