Entinen pakolainen pyörittää nyt omaa firmaa

Nadine, 37, saapui kielitaidottomana nuorena syksyiseen Suomeen sodan keskeltä. Nyt hänellä on oma yritys ja monta työntekijää.

Kello oli neljä aamuyöllä, kun sota tuli sisään kotiini. Elettiin vuotta 1997. Kuului ryminää ja vihaisia huutoja. Pelotti. Asuimme Kongon pääkaupungissa Kinshasassa opposition alueella. Vallassa olevat joukot etsivät läpi jokaisen asunnon, tarkoituksena pidättää ja tappaa vastustajat. Muistoista on vaikea puhua.

Äitini ja isäni pääsivät pakoon, myöhemmin he erosivat. Me lapset muutimme tätini ja hänen miehensä luokse. Perheemme käytännössä hajosi.

Ilmapiiri Kongossa muuttui surulliseksi. Aikuiset olivat huolissaan, ja aseiden pamaukset kuuluivat sisälle. Kaupungin kaduilla näkyi ruumiita ja rovioita, joissa menehtyneitä poltettiin.

Ennen sotaa perheemme oli keskiluokkaa. Minulla ei ollut paljon leluja, ja leikimme yleensä ulkona. Erityisen hauskaa oli, jos joku suihkutti 
letkusta vettä ja saimme juoksennella sen alla.

Olin kiltti lapsi ja kunnioitin vanhempiani. Kongossa vanhemmat ovat lähes kuin jumalia. Suomalaisten on ehkä vaikea ymmärtää, mitä vanhemmat merkitsevät afrikkalaiselle lapselle. Jos vanhempia ei olisi, lapsi joutuisi kadulle.

Kävin lukiota maksullisessa katolilaisessa koulussa. Opiskelimme paljon eri aineita, 19:ää erilaista. Äidinkieleni on lingala, koulussa opiskelin englantia ja ranskaa. Kongossa oli Belgian koulusysteemi ja monista aineista ei ollut mitään hyötyä. Koulua käytiin maanantaista lauantaihin kello 7.30–17. 
Joka viikko piti lukea kirja ja tehdä siitä essee.

Uuden kulttuurin edessä

Pääsin Suomeen pikkusiskoni kanssa perheenyhdistämisen avulla vuonna 1998. Äitini oli saanut täältä turvapaikan. Olin silloin 20-vuotias. Kun astuin ulos lentokoneesta, päälläni oli farkut ja t-paita, siskolla kesämekko. Oli syksy, ja ilma tuntui kylmältä. Olin ajatellut, että täällä on kuin etelän maissa.

Äiti haki meidät kotiinsa Helsinkiin. Halusin jatkaa opintojani yliopistossa, mutta en osannut suomea.

Päätin oppia kielen ja ilmoittauduin kielikurssille iltalukioon. Opiskelin erilaisilla valmentavilla kursseilla, työskentelin laivasiivoojana, työharjoittelin nuoriso-ohjaajana, toimin ravintola-apulaisena ja myös opiskelin alaa. En kuitenkaan halunnut tehdä keikkatöitä ikuisesti, joten opiskelin lähihoitajaksi ja haaveilin omasta yrityksestä.

Tapasin kiinnostavan miehen ystävieni luona vuonna 2001. Hän on Kongosta Suomeen muuttanut muusikko. Olin rakastunut, mutta mietin pitkään naimisiinmenoa. Kongolaisen perinteen mukaan liitto solmitaan kestämään, ja se on koko suvun asia. Päätöksiä ei saa tehdä itse. Tuleva vaimo voi muuttaa miehensä luokse vasta, kun parilla on oikeus mennä naimisiin.

Naisen perhe antaa miehen perheelle tehtäviä, joihin vaikuttavat perheen omat perinteet. Jos naisen vanhemmat ovat esimerkiksi kalastajakylästä, yksi tehtävä voi olla ostaa jotakin joka kuvastaa kalastusta, kuten vene tai verkot. Minun ja mieheni perheet keskustelivat listan tehtävistä. Yksi perheeni antama tehtävä oli nimittäin hankkia ja kuljettaa heille Kongoon purjevene. Mieheni asui silloin Suomessa ja hänen oli vaikea saada lomaa. Asia sovittiin niin, että mieheni perhe antoi jonkin summan rahaa perheelleni. Koko tehtävälistan toteuttaminen kesti noin vuoden.

Vietimme häitä Kongossa. Myöhemmin olemme käyneet siellä kerran perheen kanssa. Nykyisin meillä on neljä lasta, kaikki tyttöjä: 10-, 7- ja 2-vuotiaita. Kuopukset ovat kaksoset.

Motivaatio voitti pelot

Uskalsin harkita yrittäjyyttä, kun pääsin mukaan Naisyrittäjyyskeskuksen maahanmuuttajanaisille suunnattuun yrittäjyysprojektiin. Olin innostunut mutta myös pelkäsin. Mietin, miten pärjään suomen kielellä. Motivaationi voitti pelot.

Perustin Services Netton vuonna 2007. Teemme esimerkiksi kotisiivouksia, ikkunoiden pesua ja omaishoitajien sijaistuksia. Työllistän nykyisin 6–7 osa-
aikaista työntekijää ja minulla on oma toimisto.

Alku oli raskasta. Kun perustin yritykseni, esikoiseni oli parivuotias. Tein töitä kotona. Oli vaikea erottaa, milloin on työaika ja milloin vapaa. 
En oikeastaan ole juuri pitänyt äitiyslomia. Kun vauva on syntynyt, on heti tullut soittoja asiakkailta. Minun on vaikea sanoa ”ei”.

Kun kaksoset olivat vauvoja, minulla oli huoneessa patja, jonne saatoin laskea pienet nukkumaan. Muistan, kuinka minun piti mennä allekirjoittamaan sopimusta, kun kaksoset olivat pieniä vauvoja. En saanut heitä hoitoon. Eräs kotihoidon päällikkö sanoi, että ota vaan vauvat mukaan. Samalla, kun sovimme yhteistyöstä, toinen vauva oli hänellä sylissä ja toinen minulla.

Uskonto näyttää suunnan

Lapseni menivät päiväkotiin jo vauvoina, esikoinen vuoden iässä, keskimmäinen 7,5-kuisena ja kaksoset vuoden ikäisinä. Joskus joudun yhä hakemaan kipeän lapsen työpaikalle.

Haluan kasvattaa lapseni kuten itseni on kasvatettu. Toisia ihmisiä pitää kunnioittaa. Huolestuttaa, sillä maailma muuttuu huonoon suuntaan. Naisen kehoa esineellistetään. Opetan tyttäriäni varjelemaan kehoaan ja uskomaan itseensä. Painotan heille opiskelemisen tärkeyttä.

Olemme kristittyjä. Käymme seurakunnassa, ja lapset käyvät pyhäkoulussa. Minulla on aina mukana raamattu. Olen ladannut sen myös puhelimeeni. Tekstit tuovat minulle turvaa. Sanon lapsilleni: ”Vaikka äiti ei olisi enää olemassa, muistakaa aina raamattu.”

Yritän opettaa lapsilleni ranskaa ja lingalaa, mutta usein en ehdi. Puhumme kotona enimmäkseen suomea, mutta vähän myös lingalaa ja ranskaa. Välillä puen tytöt afrikkalaisiin vaatteisiin tai laitan hiuksia pikkuleteille.

Äitini on muuttanut takaisin Kongoon, mutta siskoni ja ystäväni auttavat välillä lasten kanssa. Lapsillani on kummitädit ja työni kautta löytämäni mukava tuttu, kummimummo. Kun lapset ovat menneet nukkumaan, katson ehkä vähän televisiota ja juttelen mieheni kanssa. 
Pidän ranskalaisista keskusteluohjelmista. Vanhin tyttäreni kommentoi usein, että ’miksi sinä äiti katsot vain ranskankielistä kanavaa ja uutisia. 
Sinun pitäisi katsoa myös suomalaisia uutisia. Mitä jos tänne tulee sota?’ Rauhoittelen, että ei meillä ole hätää.

Kahden kansalaisuuden välillä

Olen saanut firmaani puheluita, joissa soittaja on kuullut aksenttini ja kysynyt suomalaista puhelimeen. Kun olen sanonut olevani omistaja, hän on sulkenut puhelimen. En jää murehtimaan ennakkoluuloja tai rasismia. Onneksi mitään vakavaa ei ole minulle sattunut. Tuttujeni lapset menevät opiskelemaan yliopistoihin Lontooseen ja ulkomaille. Heitä harmittaa, että Suomessa korkeakouluopiskelu on maahanmuuttajalle vaikeaa.

Minulla on suomalainen passi ja lapseni puhuvat suomea, mutta tunnemme olevamme kongolaisia. En enää pode koti-ikävää, vaikka sydämeni on osin Kongossa. Ehkä eläkkeellä palaan Kongoon, sillä siellä on sukua. Suomessa näen niin paljon yksinäisiä vanhuksia.

Lue myös:

Minun tarinani Fadumo Dayib: ”On oltava sinnikäs, että pärjää”
Ministeri Sanni Grahn-Laasonen: ”Piilottelin Nykypäivä-lehteä vanhemmiltani”
Köyhyys: ”Vakituinen palkka on luksusta”
Minna Helle: ”Onnistuin voittamaan arkuuteni”
Potkut tuli – kolmen irtisanotun tarina

Keskustelu

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.