Ystävysten tarina – metsästys yhdisti oman tiensä kulkijat

Pirjo Konttinen ei tiennyt kaipaavansa ystävää ennen kuin hän löysi Salme Mustanojan. Ystävyyden merkitys kirkastui toden teolla Pirjon puolison kuoltua. ”Silloin päivittäisille asioille ei ollut enää jakajaa.”

Kirves nasahtelee vasten kuivaa koivua. Salme Mustanoja, 51, pilkkoo nuotioon puita. Pirjo Konttinen, 60, tutkii löytääkö kännykkä signaalia beagle-uros Astalan Zetkan tutkapantaan. Hän päästi koiran irti metsään etsimään jänistä.

Aurinko paistaa matalalta kohmeisten mäntyjen runkoihin. Ennen kuin puhelin ehtii muodostaa yhteyden, pehmeän sammalpeitteen keskeltä loikkii suklaasilmäinen Zetka kieli roikkuen.

Salme keskeyttää puiden pilkkomisen.

”Minulla ei ole kuin tämä pikkuvispilä matkassa”, hän aloittaa ja osoittaa kirvestään.

”Minä tuon”, jatkaa Pirjo ennen kuin Salme saa lausetta loppuun.

Hän lähtee hakemaan autolta haulikkoaan ja terävämpää kirvestä Salmelle.

Pian nuotiossa loimuaa tuli, ja kaksikon samanlaiset lämpögeneraattorilla toimivat retkikeittimet, ”atomivoimalat”, hurisevat. Toinen keittää kahvia, toinen lämmittää lättypannua. Naisten yhteistyö on hioutunut yhdeksän vuoden aikana saumattomaksi.

Niiden yhdeksän vuoden aikana itsenäiset oman tiensä kulkijat ovat löytäneet myös vertaisensa ystävän.

Ratkaiseva ehdotus

”Mhmh”, vastasi epäileväinen ääni puhelimessa.

Pirjo Konttinen alkoi kertoa, kuinka hän oli muuttanut pari vuotta aiemmin Tyrnävälle, lähelle synnyinseutuaan. Nyt hän etsi jotakuta, joka voisi esitellä hänen nuorelle beagleurokselleen jänismaastoja. Mies ei diabeteksen vuoksi voinut enää liikkua metsällä kaverina, eikä Oulusta paluumuuttaneella Pirjolla ollut ystäviä pienessä kunnassa.

Pirjo_ja_Salme_4

Metsässä kulkemisessa on aina oma taikansa. Metsä rauhoittaa mielen, oli vuodenaika mikä hyvänsä.

Ei ystäviä jäänyt kyllä Ouluunkaan. Nuoriso-ohjaajana työskennellyt Pirjo oli ollut huono pitämään yhteyttä muihin, se oli aina tuntunut vaivalloiselta. Helpompaa oli yksin.

Tutun metsämiehen kehotuksesta Pirjo soitti Mustanojan maatilalle. Puhelimeen vastasi Kari Mustanoja, joka totesi, ettei hän tiennyt jänismaastoista mitään. Emäntä Salme sen sijaan tiesi.

Ja nyt Salme kuunteli hieman varautuneena, mutta kiinnostuneena Pirjon ehdotusta. Pirjo pyysi Salmea käymään luonaan kylässä ja juttelemaan metsästysreissusta.

Kului kuukausia. Kevättalvella Salme ajoi Pirjon pihaan.

Tärkeintä on tekeminen

Pian Salme ja Pirjo olivat jo ensimmäisellä metsästysreissullaan. Toinen tuntui heti tutulta. Salme oli varautuneempi ja rauhallisempi kuin räiskähtelevä ja puhelias Pirjo, mutta molemmat olivat tottuneet puhumaan asiat suoraan ja toimimaan itsenäisesti. Mikä tärkeintä, kummatkin olivat herkkiä innostumaan. Kun toinen sai idean, toinen tarttui siihen.

Kesällä he lähtivät ongelle. Loppukesästä he viljelivät riistapeltoa. Syksyllä alkoi jänismetsä ja alkutalvesta oli pilkkiretken aika. Kuin salaa yhteisen tekemisen kautta he ystävystyivät.

”Minulle Salme edustaa tosiystävää. Meillä on aina jotain meneillään. En edes halua muita”, Pirjo sanoo.

”Vaikka on ihana perhe, niin se joku ulkopuolinen samalla taajuudella ajatteleva kaveri on hirmuisen tärkeä”, vahvistaa Salme.

Eräänä jouluna Salme muisti ystäväänsä lahjalla. Hienon valkoisen iltalaukun sisällä oli makkaratikku, naavaa ja sytytystarpeet. Toisella kertaa Pirjo sai pyyhkeen, jossa luki: ”Luoja teki meistä parhaita ystäviä, koska tiesi, etteivät äitimme pystyisi hoitamaan meitä sisaruksina”.

Äidit yhdistävät

Retkikeitinten generaattorit pihisevät. Kahvi on valmista ja lättypannu kuumana. Salme vuolee makkaratikkuja.

Mihinkään ei ole kiire.

Pirjo_ja_Salme_5

Pirjo otti ensimmäisen beaglensa Lallin, kun hänen miehensä ajokoira kuoli. Diabetes oli jo heikentänyt miehen kunnon, joten koiran opettaminen jäi Pirjon tehtäväksi. Nyt Lalli on vanha koira ja on aika kouluttaa uutta metsästyskaveria, Astalan Zetkaa.

Pirjon suhtautuminen elämään muuttui 2000-luvun alussa, jolloin hän sairasti imusolmukesyövän. Sitä ennen hän suoritti elämäänsä ja uraansa: Opiskeli yhtä aikaa kahta tutkintoa ja täytti tyhjät hetket juoksemalla. Sitten tuli sairaus.

”Minä en kuollut. Sen jälkeen en ole stressannut tai pingottanut mitään.”

Pirjo odottaa, että hän pääsee pian eläkeputkeen. Kaksi aikuista lasta ovat muuttaneet kotoa jo vuosia sitten.

”Minulla ei ole enää suuria elämäntehtäviä. Sellainen on, että pidän kodin lähipolut auki yhdessä hirvien kanssa. Se on ihan mukava tehtävä loppuelämäksi.”

Metsällä Pirjon ja Salmen keskustelu soljuu aiheesta toiseen. Usein naisten keskusteluun tulevat naisten äidit, jotka ovat samassa hoivakodissa. Raskas aihe kevenee huumorin avulla.

”Viimeksi pohdimme sitä, miten uutisissa aina kerrotaan, että hoivakodista eksynyt huonokuntoinen vanhus löytyi metsästä hyväkuntoisena”, Pirjo kertoo.

Kun Pirjon mies neljä vuotta sitten kuoli, tapahtuneesta ei tarvinnut puhua. Oli tärkeintä, että toinen oli olemassa.

”Salme tiesi, ettei menetyksestä voi sanoa oikein mitään, jos sitä ei ole kokenut.”

Ensimmäiset naiset

Alkusyksyn aurinko valaisi edessä näkyvän nevan, jonka laidalla Salme oli passissa. Hänen seuraamansa hirvisonni oli katoamassa aukealta paikalta metsään, ja Salme päätti kokeilla hirven kutsumiseen hirvilehmän ääntä. Hän laittoi kädet suulleen torveksi, painoi sormilla nenän kiinni ja naukui vasten kitalakea.

Hirvi pysähtyi ja kääntyi. Sonni oli nähnyt Salmen, mutta lähti silti kävelemään kohti. Salmen ansaan kävellyt hirvi kaatui kertalaukauksella.

Pirjo_ja_Salme_6

Tosiystävyys aikuisiällä löytyi yhteisen harrastuksen, jäniksen metsästyksen, kautta. ”Tutustuminen Pirjoon merkitsee enemmän kuin sata jänistä”, veistelee Salme.

Salme peri palon metsästämiseen isältään. Hänen äitinsä ei ymmärtänyt lainkaan tytärtään, joka ei halunnut leikkiä nukeilla, vaan jolle tärkein aarre oli oma ase. Kun Salme sai lapsia, hän kulki lastenvaunujen kanssa pitkin metsästysmaastojen reunamia. Haulikko selässä, tietenkin.

Salmen tyttärestä ja pojasta metsästysinto siirtyi 26-vuotiaalle Eevalle. Nyt Eeva on Salmen lisäksi hirviporukan ainoa nainen.

Pirjo puolestaan on Liminka–Temmeksen metsästysyhdistyksen johtokunnan ainoa ja ensimmäinen naisjäsen.

”Ja viimeinen”, Pirjo lisää nauraen.

Naiset eivät pelkää kertoa mielipiteitään, he haluavat ravistella luutuneita tapoja. Pirjo pohtii, että hän on saavuttanut iän, jolloin muiden mielipiteet omista tekemisistä eivät enää hetkauta.

”Jotkut tekevät sitä, mitä osaavat. Me teemme sitä, mitä me haluamme. Elämme juuri sellaista elämää kuin haluamme, emmekä kysy keneltäkään lupaa.”

Kiistoja vain koirasta

Etäältä alkaa kuulua Zetkan haukku.

Salme syöksähtää jaloilleen.

”Hei nyt alkoi tapahtua!”

”Ei se tuolla tavalla jänistä hauku. Siellä on joku toinen metsämies”, Pirjo sanoo rauhallisesti nuotion ääreltä.

Ja selittää: ”Salme on herkkäsormi ja nopsajalka.”

Tiukimmat keskustelut ovat koskeneet sitä, että Salmen pitäisi malttaa antaa koiran ajaa jänistä tarpeeksi kauan ennen kuin hän ampuu. Muuten riitoja ei ole.

”Annan aina periksi. Olen hyvä kuuntelemaan”, Salme sanoo.

Kun ystävykset eivät ole metsässä, he soittelevat toisilleen lähes päivittäin.

”Et ikinä arvaa mitä”, matkii Pirjo Salmen puhelun aloitusta.

Salmea naurattaa.

Pirjo_ja_Salme_3

Ystävien työnjako metsällä on selvä. Salme ampuu, Pirjo huolehtii koirasta. Salme tekee nuotion, Pirjo suunnistaa.

”Ystävyys merkitsee paljon. Kun mieheni kuoli, ei päivittäisille asioille ollut enää jakajaa. Me voimme puhua toisillemme rehellisesti”, Pirjo pohtii.

Yleensä naisten puhelut liittyvät projekteihin. Viime keväänä linjat olivat kuumina, kun he suunnittelivat viikkokausia sillan rakentamista metsästysmaastoon. Lopulta kesäkuussa tuttu metsästäjä toi heille kasan Salmen kaatamia tukkeja kapean ja matalan Lautuanojan varrelle.

Tukeista rakennettiin lautta ja naiset laskivat lautan parin kilometrin päähän Pirjon ennalta merkitsemään kohtaan. Matkan varrella Pirjo putosi useamman kerran veteen, mutta perillä aurinko kuivasi vaatteet, ja kaksikko rakensi sillan paikoilleen.

”Äijät sanoivat, ettei Lautuanojassa ole aiemmin mitään uitettu, eikä uiteta tämän jälkeenkään”, Salme naurahtaa.

Tärkeimmät asiat

Jäniksiä ei kauniilla kankaalla näy. Naiset päättävät lähteä kauemmas. Metsästä ei millään malttaisi lähteä pois. Sama ongelma on joka kerta.

Ennen matkan jatkamista he käyvät katsomassa kirkkaanpunaisen rupijäkälän peittämää kiveä. Raukeasti etenevä rupijäkälä kasvaa vain millin vuodessa.

Kun Pirjo aamulla heräsi, pimeällä aamutaivaalla loisti vierekkäin kolme planeettaa: Jupiter, Mars ja Venus.

”Siellä ne hohtavat valoa valovuosien päässä, ja täällä on jäkälä, joka kasvaa niin hitaasti, ettemme ehdi juuri sitä nähdä ihmiselämän aikana. Näiden asioiden välissä ei ihmisen elämä ole pitkä. Ei elämällämme ehdi olla merkitystä tai siitä jäädä jälkeä, se pitää elää mielekkäästi”, hän toteaa.

Pirjo ja Salme aikovat jatkaa metsällä yhdessä vielä kaksikymmentä vuotta. Kenties ystävät sitten hankkivat yhdessä mopoautot ja menevät samaan hoivakotiin. Ja jos he katoavat hoivakodista, voi olla varma että heidät löytää metsästä, hyväkuntoisina.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 27/2015

Lue lisää:

Yrittäjä Anne Murto: “Puhdas luonto on elämän edellytys” – katso video

Ole hyvä ystävä – 9 askelta

Onnellinen maallemuuttaja Heli, 40: ” Elämä on hyvää, kun pää on käännetty plusmerkkiseen asentoon”

Keskustelu

Kommentoi juttua: Ystävysten tarina – metsästys yhdisti oman tiensä kulkijat

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X