Esikoinen meni armeijaan ja minä itkin kasarmin portilla – inttiin meno voi olla äidillekin kriisin paikka

Noin 12 500 nuorta aloitti asevelvollisuuspalveluksensa tammikuussa. Yhtä monta inttiäitiä otti silloin horjuvia ensiaskeliaan. Tältä äidiltä pääsi itku kasarmin portilla. Kuulostaako samastuttavalta?

Sinne se meni, esikoiseni, inttiin. Tukka ajeltuna, urheilukassi olkapäällään, vakavana. Yksin ei sentään tarvinnut mennä. Noin 12 500 poikaa ja tyttöä ympäri Suomen aloitti asevelvollisuuspalveluksensa tammikuun seitsemäntenä.

Yhtä monta inttiäitiä otti silloin horjuvia ensiaskeliaan. Kun pojan olkapää ja urheilukassi olivat Santahaminan portilla riittävästi etääntyneet, inttiäidiltä pääsi itku.

Lue myös: Kaisa Tölli kirjoitti kohutun kirjan armeijakokemuksistaan: ”Naisen on käytävä armeijaa kuin mies”

Inttiäitiys heräili minussa noin kaksi viikkoa ennen palvelukseen astumista. Huomasin yhtäkkiä puhuvani pelkkää ”inttiä”.

Pitääkö pojalle hankkia merinovillainen alusasu, goretex-käsineet vaiko eikö mitään, pähkäilimme yhdessä toisen inttiäidin kanssa.

Kyllä valtio omistaan huolehtii, miessukupuolen edustaja neuvoi. Ennenkin on pärjätty! Eikös ne jotain jalkarättejä siellä käytä, joku loihe lausumaan.

No jos kumminkin laitan geelipohjalliset varuiksi kassin pohjalle, päätin, kun vielä jostain päättämään pääsin.

”Sietämätöntä kun ei tuu infoo”

Älä viestittele, ainakaan ensimmäisenä iltana, yritä pysyä coolina,  mene kuntosalille, puhelin itselleni. Illalla pistin kuopuksen viestittämään veljelleen, että miten kasarmilla menee.

Vastaus: ”1. jääkärikomppania, alapunkkapaikka ja ”iha ok”. Kuvasta saattoi vain haaveilla.

Inttiäidin uni oli katkonaista. Unessa pelastin taaperoikäistä jäistä.

Kaartin jääkärirykmentin nettisivustosta tuli yhtäkkiä haluttua lukemistoa.

”Alkaa olla sietämätöntä kun ei tuu infoo”, viestittelimme toisen inttiäidin kanssa, kun alokkaistamme ei kuulunut.

”Kotirintama pitää turpansa kiinni”, psyykkasimme toisiamme.

Vierailu kasarmilla helpotti äidin tuskaa

Oloa helpotti kummasti, kun varuskuntaan pääsi vierailulle heti ensimmäisenä lauantaina. Katselimme kentän laidalta, kuinka maastokuvioinen esikoisemme otti asentoa ja lepoa. Silmiin tuli taas roskia.

Pitääkö pojalle hankkia merinovillainen alusasu, goretex-käsineet vaiko eikö mitään, pähkäilimme yhdessä toisen inttiäidin kanssa.

Komentajan puhe ei ollut pelkkää joukko-osastoa ja komppaniaa, vaan siinä vilahti jopa sana huolenpito. Se oli selvästikin suunnattu meille inttiäideille.

Tupatarkastuksella jututin muutkin alokkaat. Kivoja poikiahan nämä. Murteet kertoivat, että Santikseen on tultu kauempaakin.

Sotkun munkkikahveilla puhetta pöydässämme johti alokkaamme. Jotain tuntui muuttuneen, vaikken vielä tiedä mitä.

Ostin sotilaskoti-tulitikut ja kenkäharjan kotirintamalle vietäväksi, vaikken edes tapaa kiillottaa kenkiäni.

Kuulostaako samastuttavalta tai tutulta? Osallistu keskusteluun kommenttikentässä!

Keskustelu

Intti teki hyvää niin pojalle kuin äidille. Napanuora katkaistiin ja molemmat pääsivät elämään omaa elämäänsä.

Kommentoi juttua: Esikoinen meni armeijaan ja minä itkin kasarmin portilla – inttiin meno voi olla äidillekin kriisin paikka

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X