Ilpo oli tuomassa intiaaneja Suomeen: ”Siitä tuli lopulta rankka retki”
Oululainen arkkitehti Ilpo Okkonen on elämässään oppinut, ettei auktoriteetteihin kannata sokeasti luottaa.
Ensin Ilpo Okkonen sanoo ei. Hän ei halua puhua enää yli 30 vuoden takaisista asioista, ei sillä tavalla kuin toimittajat haluavat puhua.
Sitten hän kuitenkin suostuu. Onhan hänellä kertomista, kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut. ”Tule nyt sitten”, Ilpo viestittää, ja allekirjoituksena lukee hänen mottonsa niin kuin se lukee kaikissa hänen viesteissään: life is amazing, elämä on ihmeellistä.
Ilpo asuu Oulussa Raksilan puutalokorttelissa. Miljöö sopii hyvin arkkitehdiksi kouluttautuneelle mainostoimistoyrittäjälle.
Etukäteen hän tosin pyytää anteeksi. Kaikki on sekaisin, koska käynnissä on mittava remontti. Koko elämä, vuosikymmenten työt, videot, kirjat ja paperit on pakattu laatikoihin, jotka seilaavat remontin edetessä huoneesta toiseen.
Sovimme, ettei se haittaa. Ilpo tuntuu itsekin olevan jatkuvassa liikkeessä, joten tässä sitä ollaan. Pönttöuuni hohkaa lämpöä, ja kahvia riittää.
Lue myös: Ninan, 47, elämänmuutos: jätti uran ja muutti metsään – ei halunnut odottaa eläkeikään.
Tarina on aloitettava 1990-luvun synkimmistä lamavuosista. Se on aikaa, jolloin Ilpon työt loppuvat kuin seinään. Jo sovitut työt peruuntuvat, ja kahdeksan henkeä työllistänyt mainostoimisto menee konkurssiin.
Kaikki tämä on kuitenkin taustakohinaa sille, mistä Ilpo on alkanut puhua vasta muutama vuosi sitten muuallakin kuin tässä keittiön pöytänsä ääressä.
Muutama kohtaus on jäänyt erityisesti mieleen. Ilpo muistaa esimerkiksi sen, kun hän meni hoitamaan työasiaa Oulun kaupungintalolle. Tuttu vahtimestari kiirehti sanomaan: ”Mitä sinä touhuat? Sinulta menee maine loppuiäksi.”
Kadulla, kaupassa, kaikkialla puolitututkin tulivat kysymään, mitä ihmettä Ilpo mahtaa puuhailla.
Naapurit olivat oma lukunsa.
”Asuimme siihen aikaan Pikisaaressa pihapiirissä, jossa oli neljä asuntoa. Naapurit järjestivät kokouksen, jossa ilmoitettiin, että meidän perheen pitää kulkea päätyovesta, lapsemme eivät saa leikkiä pihalla emmekä saa käyttää saunaa, koska me ja vieraamme olemme likaisia ihmisiä”, Ilpo muistelee.
Ilpo oli mukana perustamassa Ouluun steinerkoulua
Nämä 1990-luvun alun muistot liittyvät elämäntapaintiaaneiksi kutsuttuun ryhmään, jonka Ilpo junaili Ruotsista Suomeen silloisen vaimonsa Seijan kanssa.
Ranskasta liikkeelle lähteneen ryhmän tarkoitus oli tutkia, miten luonnon antimilla eläminen onnistuu metsässä pohjoisen Suomen oloissa. Professori Erkki Pulliainen ja Helsingin yliopisto tukivat yritystä. Kotilieden toimittaja kävi tekemässä innostuneen jutun metsään pystytetyssä leirissä Kittilässä.
”Mutta sinun täytyy ymmärtää ensin se, mistä lähdettiin”, Ilpo keskeyttää tarinansa.
Senkin päällä seisovassa valokuvassa hymyilee mies, jolla enemmän tukkaa mutta vähemmän kiloja kuin nykyisin.
Ennen intiaanien tuloa Ilpo opiskeli arkkitehdiksi ja oli transsendenttistä mietiskelyä harrastava kolmen lapsen isä. Hän oli mukana perustamassa Ouluun steinerkoulua ja kohtasi niissä kuvioissa Seijan, toisen vaimonsa.
”Siihen aikaan tapasimme muutaman kerran vuodessa muitakin joogasta, mietiskelystä ja tuolloin päätään nostaneista henkisistä suuntauksista kiinnostuneita ihmisiä”, Ilpo kertoo.
Yhdessä joukko mietti, mitä pitäisi tehdä maailmalle, jossa jylläävät vain bisnes ja raha.
Puheissa orastivat nekin teemat, jotka nyt ovat valtavirtaa: huoli luontokadosta ja kasvun rajoista.
Tähän ilmapiiriin tupsahti kuin taivaan lahjana tieto, että Ruotsin Sollefteåssa on intiaaniporukka, joka haluaisi tulla Suomeen.
”Pääsin mukaan hurjaan seikkailuun, vaikka rankka retki siitä lopulta tuli”, Ilpo sanoo.
Aluksi mediakin suhtautui leiriin positiivisesti, sitten asenne muuttui
Ilpo kertoi intiaanien tulosta ystäviensä Ylelle tekemässä radiodokumenttisarjassa Intiaanit tullee kuusi vuotta sitten. Viime vuonna hän esiintyi myös ranskalaisten, belgialaisten ja suomalaisten tekemässä dokumenttisarjassa Gailand.
”Oli raskasta palata sen ajan tapahtumiin. Olen kuitenkin saanut paljon rohkaisevaa palautetta. Tarina tuli kertoa”, hän sanoo.
Lyhykäisyydessään tarina menee niin, että energisestä Ilposta tuli leirillä jonkinlainen yhteyshenkilö. Hän otti yhteyttä päättäjiin, hankki porukalle polttopuita ja ruokatarvikkeita, vastaili median pyyntöihin ja tulkkasi leiriläisten puheita vierailijoille. Seija otti vieraita vastaan ja esitteli paikkoja. Perhe pani likoon myös omia rahojaan.
Välillä kuulija saa nauraa.
”Ei moni lapsi pääse kertomaan päiväkodissa, että minunpa isä on intiaanipäällikkö”, Ilpo tarinoi.
Aluksi metsässä asuviin ihmisiin suhtauduttiin positiivisesti, vähintään uteliaasti.
”99 prosenttia niistä ihmistä, jotka kävivät leirillä, oli kannustavia, mutta kun lehdistö alkoi tehdä lööppejä, joissa leiriläiset suurin piirtein söivät lapsia, kaikki muuttui”, Ilpo miettii.
Leiri viipyi Suomessa pari vuotta. Sinä aikana paljastui esimerkiksi, että poliisi oli etsintäkuuluttanut leirin johtajan monessa maassa ja lukuisilla eri nimillä. Leiri törmäsi myös pakkaseen ja ruokapulaan. Yliopisto sanoutui touhusta irti. Kolmevuotias lapsi kuoli suolistotulehdukseen.
Pikkuhiljaa alettiin puhua, etteivät ryhmäläiset olleet oikeita intiaaneja, vaan joukko ihmisiä, jotka halusivat Ilpon sanoin adoptoida intiaanien kulttuuria ja elää kuluttamatta.
Leirin jälkeen Ilpon perhe joutui muuttamaan vuokra-asunnosta toiseen ja työt olivat yhtä vähissä kuin rahat ja kaverit.
Yhteiskuntaan palaaminen kesti monta vuotta. Joskus vieläkin joku puolituttu saattaa tölväistä: Etkös sinä ollut niitä, jotka elivät jäkälällä metsässä.
Kaiken kaikkiaan intiaaniaikaan liittyy sekavia tunteita.
”Mutta sainhan leikkiä James Bondia pari vuotta”, Ilpo toteaa.
”Ei se minua kaduta. Se oli tavallaan yksi elämä pitkässä elämässäni. Olen kiitollinen, että ole saanut tähän mennessä elää jo useampia elämiä.”
Ilpo meni tinderiin, koska lääkäri käski
Ilpon jutellessa käy selväksi, että hän on ihminen, jonka kuppi on täynnä puolillaankin. Hän valokuvaa, laulaa kuorossa, soittaa viulua, on kätevä käsistään, purjehtii ja vaeltaa. Hänen puheessaan toistuu lakkaamatta lause: ”Siihen aikaan tein sellaistakin että…” Hän kuuluu selkeästi ihmisiin, jotka jo tekevät, kun muut vasta puhuvat.
Tuohon tulevat portaat, tuosta kaatuu seinää, tähän tulee ovi, hän esittelee remonttisuunnitelmiaan. Isoon omakotitaloon on tarkoitus rakentaa koti toisellekin Ilpon kuudesta lapsesta. Yksi asuu jo talon toisessa päässä sijaitsevassa asunnossa.
Ilpon naisystävä Anne kattaa pöytään salaattia ja makkaraa. Hänet Ilpo tapasi pari vuotta sitten Tinderissä. Ensimmäiset treffit osuivat ja upposivat. Rakkaus löytyi yllättäen samalta kadulta muutaman korttelin päästä.
Tinder hymyilyttää. Semmoiseenkin Ilpo sekaantui, koska hänen pitkäaikainen ystävänsä ja akupunktiolääkärinsä käski: hanki tyttöystävä, se on terveellistä.
Ilpon vaimo Seija kuoli kolme vuotta sitten. Hän sairastui Alzheimerin tautiin 10–15 vuotta leirin jälkeen.
Ilpo on tehnyt pitkää savottaa luottaakseen taas ihmisiin. Kunnioitus vanhoja esikuvia kohtaan on karissut.
Ajatellessaan vaikkapa Rudolf Steineria tai Makarishi Mahes Yogia tai muita historian suuria johtajia Ilpo alkaa väistämättä pohtia, miten nämä kaikki ovat manipuloineet muita ihmisiä.
”Jos joku tulee minulle sanomaan, että vain hän tietää, miten jokin asia on, poistun välittömästi tilanteesta”, Ilpo sanoo.
Ammatinvalinta selkeytyi jo kuusivuotiaana
Sittemmin Ilpo on nostanut mainostoimistonsa takaisin jaloilleen. Hän on tehnyt kirjoja, videoita, viestintää ja markkinointikampanjoita.
Palo valokuvaan syntyi jo nelivuotiaana, kun Ilpo pääsi Oulun kameraseuraan kuuluneen enonsa kanssa pimiöön. Siellä hän näki, kuinka kuva taikoutui punaisen valon alla paperille.
Kuusivuotiaana hän kasasi lankunpätkistä, pahvista ja käytetyistä nauloista kesämökin taakse kaksikerroksisen puumajan. Seitsemänvuotiaana perhetuttuihin kuuluneen arkkitehdin toimistossa Ilpo, innokas piirtäjä, näki suuret valkoiset arkkitehdin pöydät.
”Kun pääsin kotiin, käänsin tuolit ympäri ja perustin arkkitehtitoimiston. Piirtelin pilvenpiirtäjiä ja ajattelin, että minusta tulee uusi Alvar Aalto.”
Sittemmin Ilpo on uinut vastavirtaan myös arkkitehtuurissa.
Hän kuuluu niin sanottuihin Oulun koulun kasvatteihin ja haluaa korostaa arkkitehtuurissa omaleimaisia, paikallisesta rakennusperinteestä nousseita muotoja.
”Olen hippiajan ihminen. Minua on lyönyt vastaan se, että ainoaa oikeaa arkkitehtuuria on tehdä blokkeja lasista ja betonista.
1980-luvun puolivälissä hän teki yhdessä Asko Salokorven kanssa kirjan Suomalaista arkkitehtuuria 1900-luvulla, joka valittiin maailman kauneimmaksi kirjaksi Leipzigin kirjamessuilla.
Ilpoa huvittaa, että kilpailun jälkeen muutama helsinkiläinen arkkitehtitoimisto palautti kirjan sen kustantaneelle Gummerukselle, koska siihen oli hiedän mielestään valittu vääriä kohteita.
”Olen aina jollain tavalla lyönyt päätä seinään, mutta en ole antanut periksi.”
Ilpon tuoreinta luontovideota testataan parhaillaan Oulun yliopistollisen sairaalan synnytysosastolla. Hänen luontointerventioksi kutsumansa supertarkka videokuva luonnosta nauhoitettuine äänineen pyörii synnyttäjille, jotka haluavat kokeilla, voiko kipuja ehkäistä ilman lääkkeitä luontokokemuksen avulla.
”Synnytyssaleihin on tulossa pystymalliset monitorit. Pystyt siksi, ettei kuva näyttäisi niin televisiolta vaan ikään kuin ovelta, josta voi astua luontoon”, Ilpo intoilee.
Edelleen hän ajattelee, että ihmisen on hyvä olla metsäluonnossa. Vaikka metsään ei muuttaisi asumaan, aika ajoin on terveellistä upottaa kätensä humukseen. Haistella, kuunnella ja havainnoida. Lähestyä metsää muuten kuin valloittajan elkein.
Myös yhteys Kittilän leirillä aikanaan olleisiin ihmisiin on säilynyt.
”Pääosin se vaihe elämästä oli hieno ja ne ihmiset, joita siellä tapasin, olivat puhtaita, mielettömän hienoja ihmisiä. Ehdimme viettää yhdessä aikaa niin, että läheisyyden tunteesta tuli voimakas”, Ilpo sanoo.
Tänä kesänä Ilpo tapaa muut leiriläiset Ranskassa
Vuosien kuluessa hän on tavannut yksittäisiä porukkaan kuuluneita ihmisiä matkustaessaan maailmalla. Tänä kesänä reilut 30 leirillä ollutta ihmistä tapaa toisensa ensi kertaa vanhassa luostarikylässä Pariisin lähistöllä.
”Toivottavasti he eivät skalpeeraa minua siellä”, Ilpo naurahtaa.
Hetkessä hän vakavoituu.
”Ei vaan, tosi kiva tavata taas kaikki. Otin leiriltä aikanaan hirveästi kuvia, koska ajattelin, että teen siitä kaikesta kirjan. Kirjaa ei tullut, mutta on kiva päästä vuosien jälkeen näyttämään kuvia muille, ihanille ihmisille.”
Lue myös Seura.fi: Entinen kampaaja Rami Hiltunen, 51, elää yksin syrjäisessä mökissä Ranualla.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 16/23.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Ilpo oli tuomassa intiaaneja Suomeen: ”Siitä tuli lopulta rankka retki”