Tarinat

”Mitä jos 7-vuotiasta tytärtäni aletaan ryssitellä?” Suomessa asuvat venäjänkieliset kertovat, miten musertavasti sota vaikuttaa heihin

Pitkään Suomessa eläneet venäjänkieliset ovat saaneet sodasta oman osumansa. Kirjailija Anna Soudakova pelkää suurlähetystöä ja kulttuurivaikuttaja Petr Pochinchikov puhuu äidilleen vain puhelimessa.

Tunnen olevani sairas, Alexander Reich­stein, 65, toteaa katsellessaan ympärilleen ­omakotitalonsa autotallissa. Autoa täällä ei ole. On hyllyjä, laatikoita ja pöytä, jonka päälle Alexander on kerännyt sirpaleiksi särkyneitä astioi­ta, sieltä täältä haalittuja kuppeja, kippoja ja lautasia.

Ei tarvitse olla kummoinen taiteentuntija ymmärtääkseen, mitä palasista on tulossa. Viereisellä hyllyllä odottavat valmiit teokset, mosaiikista rakennetut sirpaleiset ihmishahmot ja taivaaseen kurottavat kädet. Voiko sodasta selvemmin kertoa?

Jo puhelimessa Venäjältä vuosia sitten Suomeen muuttanut Alexander on sanonut, että juuri nyt on vaikea ajatella mitään muuta.

”En oikein pysty käynnistämään uusia projekteja, jos ne eivät liity tavalla tai toisella tähän teemaan.”

Lue myös: Kun Venäjän-kirjeenvaihtaja Erkka Mikkonen meni eräänä aamuna töihin, katto oli rikottu – ”Valvontaan tottuu”

Alexander Reicstein tekee valossa hehkuvia veistoksia.
Alexander Reichsteinin tuntee, että hänellä on velvollisuus vastustaa Venäjän aloittamaa sotaa julkisesti, mutta samaa ei voi edellyttää Venäjällä. ”Täältä turvasta en voi vaatia ihmisiä riskeeraamaan jopa henkeään.”

Venäläisten museoiden kanssa yhteistyö on syväjäässä

Alexanderin päivät kuluvat pitkälti vanhoja teoksia pakatessa, sillä ne kiertävät ympäri Suomea ja Eurooppaa. Venäläisten museoiden kanssa yhteistyö on sodan vuoksi ­syväjäässä.

Moskovassa graafikoksi valmistunut kuvataiteilija tunnetaan erityisesti hänen lapsille tekemistään töistä. Ne syntyvät täällä työhuoneeksi muuttuneessa autotallissa.

Työhuone oli yksi syy jäädä Suomeen. Alexander muutti Helsinkiin tutkijavaimonsa työn vuoksi vuonna 1990. Aluksi oli tarkoitus palata takaisin, mutta kun toinen tytär syntyi ja löytyi talo, johon mahtuivat sekä koti että työhuone, päätettiin jäädä.

Tuolloin työt olivat vähissä Moskovassa. Uudet tuulet myllersivät, mutta talous ontui. Nyt Alexander pelkää, että tulossa oleva taantuma puraisee taitelijoita jälleen kipeästi, varsinkin venäjänkielisiä. Toisaalta sota antaa perspektiiviä omille murheille.

Vaikka Alexander on asunut Suomessa puolet elämästään, häpeää on vaikea välttää. Synnyinmaansa takia hän kokee olevansa itsekin jollain tavalla vastuussa sodasta.

”Se myrkyttää sieluani.”

Anna Soudakovalla on kotonaan värikkäät tapetit.
Anna Souda­kovalta kysytään, miksi venäläistaustaiset eivät osoita mieltään. Hän vastaa huomauttamalla, että Suomessakin kuvataan ihmisiä mielen­ilmaisuissa. ”Enkä ymmärrä, miksi juuri minun pitäisi osoittaa mieltäni. En ole sellainen ihminen. Mieluummin autan ukrainalaisia.”

Aiemmin Anna oli ylpeä sukunimestään, nyt arveluttaa

Toisaalla Helsingissä Anna Soudakova, 39, on herännyt aamulla, passittanut lapsensa kouluun ja valmistautunut viettämään vapaapäivää kieltenopettajan työstään. Tänään hän voi keskittyä toiseen ammattiinsa, romaanien kirjoittamiseen.

Annan taustan tajuaa heti suku­nimestä.

Hän oli kahdeksanvuotias muut­taessaan isänsä ja äitinsä kanssa Pietarista Suomeen. Perhe sai paluumuuttajastatuksen, koska Annan äidin äidin isä oli suomalainen, muuttanut aikanaan Jyväskylästä Kanadaan ja sieltä Neuvostoliittoon rakentamaan kommunismia.

Ennen sotaa Anna oli ylpeä sukunimestään, mutta nyt häntä arveluttaa. Hän osaa kyllä puolustaa itseään, mutta mitä jos seitsemänvuotiasta tytärtä aletaan ryssitellä?

Anna muistaa tapauksen lapsuudestaan. Pian Suomeen tulon jälkeen hänen isänsä, joka oli kuvataiteilija, järjesti näyttelyn Turun Raatihuoneella. Kaksi hienosti pukeutunutta rouvaa oli tulossa sisään, mutta ovella he kääntyivätkin ympäri.

”He eivät kuulemma halunneet tulla katsomaan mitään ryssätaitelijaa”, Anna sanoo.

Alexander yrittää provosoida puhumalla venäjää kovaa

Viime aikoina Annalta on kysytty monesti, miltä tuntuu, kun suomalaiset vihaavat venäläisiä. Hän ei pysty vastaamaan, koska ei ole kokenut vihaa.

Alexander puolestaan törmäsi ­pari päivää sitten pitkäaikaiseen naapuriinsa. Tämä tuttu ihminen riensi ilmoittamaan, että hyväksyy venäjänkielisen perheen eikä pidä heitä millään tavalla syyllisenä sotaan.

Alexander on yrittänyt jopa provosoida. Hän puhuu Helsingin keskustassa venäjää kovalla äänellä, jotta joku hermostuisi. Silloin hän voisi sanoa ääneen vastustavansa Putinia ja muita mafiosoja.

Mutta suomalaiset eivät provosoidu, vaikka me vastustamme Venäjää.

Suhtaudumme Kremlin hallitsijoihin nyt niin kielteisesti, etteivät luvut voisi paljon synkempiä olla. Venäläisiä ihmisiä suomalaiset sen sijaan arvostavat. Tämä selviää Evan uunituoreesta arvo- ja asennetutkimuksesta.

Samanlaiseen tulokseen päätyi kesän korvalla venäjänkielisten kotoutumista edistävä Cultura-säätiö. Sen kyselyyn vastanneista 82 prosenttia ei ole kokenut Suomessa syrjintää, minkäänlaista.

Lue myös Seura.fi: Seuran kysely: Venäjällä tankkaavat tuomitaan laajasti – Suomalaisista 69 prosenttia kokee teon nyt ”vääränä ja moraalittomana”

Petr Pochinchikovilla on tumma tukka ja harmaa parta.
Petr Pochinchikovilta ­kysytään usein, mitä Suomessa asuvat venäjänkieliset ajattelevat. ”Siihen on mahdoton vastata, koska ainoa asia, joka meitä yhdistää, on äidinkieli. Muuten olemme kaikesta eri mieltä.”

Suomi-Venäjä-seuraa kritisoidaan monelta suunnalta

Helsingin Katajanokalla merenrannalla käy viima. Vanhassa venäläisessä kasarmissa Kanavarannassa pitää majaansa Suomi-Venäjä-seura. Sen ulko-oveen on teipattu kaksi näyttävää lappua, joissa lukee sekä ­suomeksi että venäjäksi: vastustamme sotaa.

Toimistossa tuntuu suomalaisten raivo, jota tulee sähköpostitse ja ­puheluina. Toisaalta taas Kreml ilmoitti kesällä pitävänsä kansalaisjärjestöä ei-ystävällisenä toimijana.

Petr Potchinchikoville, 46, paikka tuli tutuksi vuosia sitten, kun hän johti Venäjänkielisten yhdistysten liittoa. Hän on vuokrannut talosta pienen työtilan, jossa pyörittää ajoittain viestintäalan yritystään.

Neljänä päivänä viidestä hän keskittyy kuitenkin tuottamaan kulttuuripalveluita Haminan kaupungille. Vakituinen työsuhde käteltiin kaksi päivää sodan syttymisen jälkeen.

”Kiitin pomoani rohkeudesta, kun hän uskalsi palkata kaksoiskansalaisen”, Petr sanoo.

Petr, tutummin Petja, on venäjänkielisten joukossa tunnettu hahmo. Hän on muusikko, toimittanut Ylen venäjänkielisiä uutisia ja tulkannut muun muassa turvapaikkahaastatteluja.

Petjaltakin kysytään tuon tuosta, onko hän joutunut kärsimään syntyperänsä vuoksi. Hän vastaa aina samalla tavalla: ”Miksi olisin?”

Hän sanoo hakeutuneensa tietoisesti sellaisten ihmisten seuraan, joissa hänen venäläisyytensä herättää vain kiinnostusta.

Hänenkään tuttavapiirissään ei ole ketään, joka olisi joutunut kärsimään syntyperästään. Tai on sentään eräs tuttu, yrittäjä, jonka kanssa tekeillä ollut sopimus peruttiin äidinkielen takia, vaikka hän on kotoisin Ukrainasta.

Petja muutti Suomeen välttääkseen Neuvostoliiton armeijan

Petja muutti Suomeen 18-vuotiaana vuonna 1992. Suurin syy oli sama kuin monella tänä vuonna: halu välttää Venäjän armeija.

”Kun ajattelen synnyinmaatani, olen tuntenut viimeiset 30 vuotta pelkästään kipua.”

Petja kutsuu Putinin hallintoa kansan kaapanneeksi rosvojoukoksi. Samalla hän suree sitä, mitä sota on Suomessa aiheuttanut.

Häntä kismittävät viimeaikaiset uutiset, kuten se, että Lidl lakkasi myymästä Euroopassa valmistettua venäläistä ruokaa. Tai että Helsingin joukkoliikenteessä saavat matkustaa ilmaiseksi vain Ukrainasta tulleet pakolaiset.

Petjan mielestä yksityiset ihmiset saavat olla mitä mieltä tahansa, mutta yritysten tai virkamiesten ei pitäisi ryhtyä harjoittamaan aktivismia. Se synnyttää vain populismia.

”Syntyperä tai kieli eivät saisi määrittää ihmisen oikeuksia Suomessa. Se on täysin vastaan niitä demokraattisia arvoja, joita me kovasti puolustamme.”

Sotaa tukevat ovat iäkkäitä ja katselevat Venäjän televisiota

Alexander, Anna ja Petja vastustavat Venäjän käynnistämää hyökkäys­sotaa. Sydämensä pohjasta. Siinä he edustavat Suomessa asuvaa venäjänkielisistä enemmistöä.

Muitakin mielipiteitä venäjänkielisten keskuudessa on. Syksyllä herätti suurta huomiota se vähemmistönä oleva viidesosa, joka kertoi Cultura-säätiölle pitävänsä sotaa Ukrainassa oikeutettuna.

Nämä ihmiset eivät juuri näy julkisuudessa eivätkä suostu haastateltaviksi. Tiedossa on, että heitä yhdistää haluttomuus tai kyvyttömyys sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Yhteistä heille on myös kehno suomen kielen taito, Venäjän television seuraaminen ja korkea ikä.

Suomessa asuu vähintään 90 000 venäjänkielistä

Anna Suodakova kävi syyslomalla vanhempiensa luona Turussa, hiukan toisenlaisessa todellisuudessa.

”Isäni harmitteli, ettei tunne ketään, joka puhuisi avoimesti sotaa vastaan. Itse en taas tunne ketään, joka puolustaisi sitä”, Anna sanoo.

Suomessa asuvat venäjänkieliset, vähintään 90 000 ihmistä, eivät ole kuitenkaan jakautuneet pelkästään putinisteihin ja Putinin vastustajiin. Kirjo on moninaisempi.

Suomeen on tultu kaikista entisistä neuvostasavalloista. Etninen ja uskonnollinen tausta on kirjava kuin syyspelto. Viime aikoina on ollut eniten kutsuntoja vältteleviä nuoria venäläisiä sekä ukrainalaisia pakolaisia, sillä verisintä sotaa käydään Ukrainan venäjänkielisillä alueilla.

Petjan mukaan tätä joukkoa yhdistää ainoastaan äidinkieli. Lähes kaikesta muusta ollaan eri mieltä.

Sota repii kuitenkin väkeä kahteen leiriin ja rikkoo perheitä ja sukuja.

Alexanderin lapsenlapsi käy Helsingissä Suomalais-venäläistä koulua. Muutama päivä sitten tyttö raportoi isoisälleen, että hän oli saanut aiemmin sotaa puolustaneen kaverinsa kääntymään neutraaliksi.

Kotien mielipiteet kulkeutuvat kouluun ja päiväkotiin, saavat lapsetkin kahinoimaan keskenään.

Alexander kokee silti velvollisuudekseen puhua sodasta julkisesti. Venäjällä se on mahdotonta, mutta täällä turvassa niin voi tehdä, vaikkei se olekaan helppoa.

Hän ei kuitenkaan usko, että toista mieltä olevien päitä käännetään jankkaamalla.

”Tässä tilanteessa kukaan ei muuta mieltään. Minkäänlainen dialogi ei pysty siihen.”

Kaksoiskansalaisia on Suomessa noin 40 000

Syksyn mittaan mediassa on käyty kipakkaa keskustelua kaksoiskansalaisista. Heidän kiinteistökauppansa herättävät huolta, eikä heitä huolita esimerkiksi Voice of Finland -laulukilpailuun.

Anna, Alexander ja Petja kuuluvat tähän noin 40 000 venäjänkielisen ryhmään, joilla on sekä Suomen että Venäjän passi. Alexander ennustaa, että Suomessa ryhdytään pian miettimään, halutaanko kaksoiskansalaisuutta ylläpitää lainkaan.

Silloin Venäjän passista on ehkä pakko luopua. Hän ei halua tehdä sitä vielä, sillä Moskovassa elää muutamia sukulaisia. Jonain päivänä on käytävä tyhjentämässä ja myymässä asunto.

Anna huomaa puhuvansa Helsingin ulkopuolella äidinkieltään automaattisesti hiljaisemmalla äänellä. Hän ei aio luopua kielestään Putinin takia, mutta kaksoiskansalaisuudesta luopumista hänkin on suunnitellut.

Sen vuoksi myös pelko on palannut. Anna on kantanut sitä geeneissään, vaikka luuli jo kirjoittaneensa itsensä eroon siitä. Annan isoisä ja isoäiti tapettiin Stalinin vainoissa. Hän kertoo noista tapahtumista romaanissaan Mitä männyt näkevät.

Jotta Venäjän passista voi luopua, pitää mennä Venäjän suurlähetystöön, siis Venäjän federaation maaperälle. Se on pelottava ajatus.

”En elä kuitenkaan koko aikaa pelossa. Ehkä eläisin, jos minulla olisi pakottava tarve matkustaa Venäjälle niin kuin joillain ystävilläni on. Nyt olen päättänyt, etten matkusta, joten voin olla rohkeampi täällä Suomessa.”

Kuka minä olen? Sitä venäjää äidinkielenään puhuvat nyt miettivät

Sota on pakottanut Suomessa asuvat venäjänkieliset määrittelemään identiteettinsä uudelleen. Ovatko he Suomen venäläisiä, venäjää äidinkielenään puhuvia vai mitä?

Petjalla on selkeä käsitys. Hän on elänyt suurimman osan elämäänsä Suomessa ja kotiutunut tänne. Venäjän kansalaisuuden hän sai syntymälahjana. Suomen kansalaisuutta piti hakea, joten hän kokee olevansa siitä suuremmassa vastuussa.

”Mutta kansalaisuus ei määrittele minua. En yhdistä siihen ylpeyttä, häpeää tai mitään muutakaan tunnetta. Määrittelen identiteettini itse.”

Petjalla on läheinen suhde Venäjällä asuvaan äitiinsä, mutta toistaiseksi yhteydenpito on puhelimen varassa.

Annalle venäläisyyttä edustavat rakas äidinkieli ja vieraanvaraiset ihmiset, jotka kattavat teekupit pöytään muukalaisillekin.

Anna kaipaa myös Pietaria, sen siltoja, korkeita taloja ja takapihoja. Näkeekö hän niitä enää koskaan?

”Se on minulle suurin henkilökohtainen suru, jota ei kehtaa edes sanoa ääneen, koska sodassa kuolee ihmisiä joka päivä.”

Alexander tiivistää olevansa juutalainen, jonka isovanhemmat ­muuttivat Moskovaan Ukrainan Odessasta ja Harkovasta. Kotimaa on ollut yli 30 vuotta Suomessa.

Hän ei keksi Venäjältä mitään, mitä erityisesti kaipaisi. Jokaisella meistä on tietysti jonkinlainen kaipuu lapsuuteen, mutta sitä ei voi tavoittaa matkustamalla Moskovaan. Lähes kaikki ystävätkin ovat muuttaneet pois Venäjältä.

Eikö taitelija kaipaa edes venäläistä taidetta? Sodan aikana Suomessa on muistutettu, että vaikka Venäjä sotii, kulttuuri on sentään hienoa.

Alexander hymähtää.

”Ennen kuin sota saadaan loppumaan on turha puhua baletista tai Puškinista. On turha selittää ukrainalaisille, miten hienoa venäläinen kulttuuri kuitenkin on.”

Apeana hän miettii, onko venäläisessä kirjallisuudessa, musiikissa tai elokuvassa jotain perimmäisen vinoutunutta. Kantaako se itsessään hedelmää, joka ruokkii sotaa?

”Venäläinen kulttuuri ei tarvitse minun puolustuspuhettani. Sota on saatava loppumaan, sitten voimme olla huolissamme kulttuurin kohtalosta.”

Alexanderin rautalangasta tekemät patsaat hehkuvat erityisen maalinsa ansiosta uv-valossa.
Alexander Reichstein toivoo, että Ukraina lopulta voittaa sodan, mutta suree sitä, että lopulta sodassa häviävät kaikki, koska se tuottaa niin paljon kärsimystä kaikille.

Suru tuntuu kipuna rinnassa, eikä sodalle näy loppua

Loppua ei ole kuitenkaan näkyvissä.

Parin viikon kuluttua ensimmäisestä haastattelusta Alexander katselee valoveistoksiaan Helsingin Kalliossa sijaitsevan Ebeneser-päiväkodin pihalla.

Sodan alkamisesta on kulunut kymmenen kuukautta. Sinä aikana mielen vallanneesta surusta on tullut fyysistä. Sillä on oma paikkansa. Tässä näin, Alexander painaa kämmenensä keskelle rintaa. Siellä ruskean takin alla piilossa on vuotava haava. Reikä.

”Tästä sodasta ei seuraa mitään hyvää kenellekään. Kukaan ei voita sodassa mitään. Kaikki häviävät”, Alexander sanoo.

Samana päivänä uutiset kertovat, että Venäjä on ampunut kolmeen ukrainalaiseen kaupunkiin lähes sata ohjusta.

Ihanat veistokset jäävät hehkumaan salaperäistä ­valoaan marraskuun iltaan.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 26/22

Kommentoi

Kommentoi juttua: ”Mitä jos 7-vuotiasta tytärtäni aletaan ryssitellä?” Suomessa asuvat venäjänkieliset kertovat, miten musertavasti sota vaikuttaa heihin

Sinun täytyy kommentoidaksesi.