Pienenä sokeutunut Mauno, 90, hiihtää edelleen monena päivänä viikossa – ”Isälle oli iso häpeä, että olin sellainen kuin olin”
90-vuotiaan Mauno Sulisalon palkintokaapissa on pokaaleja ja mitaleja hiihtokilpailuista ympäri maailmaa. Vielä muutama kesä sitten hiihtoveteraani veti läheisen koulun pihaan köyden, josta kiinni pitäen saattoi juosta lenkkejä.
Koulun portilta aukeaa maantielle kilometrin mittainen suora. Välitunnilla opettaja keksii, että otetaan kisa. Kaikki oppilaat hiihtävät suoran päässä odottavalle tolpalle ja takaisin. Ensimmäisenä pihaan palaava voittaa.
Pienikokoinen Mauno Sulisalo tietää, että samalla kylällä asuvat vanhemmat serkukset ovat hyvien hiihtäjien maineessa. Heillä on tehdastekoiset suksetkin.
Mauno ampaisee heti lähdössä veljesten kannoille. Muu porukka jää taakse. Kolmikko puskee maantietä, mutta pikkuhiljaa vauhti hidastuu. Mauno päättää, että tolpan kohdalla hän heittää ohi ja ottaa ankaran kirin.
Näin tapahtuu. Koulun pihalla odottava opettaja hihkaisee, kun Mauno paahtaa portista maaliin: ”Maunoko sieltä tulee? Pieninkö sieltä tulee ensimmäisenä?”
Maunoa naurattaa, kun hän muistelee ensimmäisiä hiihtokilpailujaan. Nopeasti käy selväksi, että lähes kaikki hänen muistonsa ja tarinansa liittyvät jollain tavalla hiihtämiseen.
Jos tänään olisi tavallinen maaliskuinen keskiviikko, Mauno olisi tälläkin hetkellä ladulla. Ei istuisi tarinoimassa keinutuolissaan.
Maunon avustaja Minna Blomster hiihtäisi muutaman metrin päässä hänen kannoillaan sen sijaan, että ottaa parhaillaan pitsaa uunista.
Itsekin nuorena kilpaa hiihtänyt Minna antaisi ohjeita: vasemmalle, oikealle, kaarre, jarruta, jne.
Yhdessä he ovat hiihtäneet näin peräkanaa koko talven, kolmena neljänä päivänä viikossa, viidestä seitsemään kilometriä kerrallaan.
Olohuoneen kirjahylly on täynnä pokaaleja ja mitaleja
Sekin on tietysti jo poikkeuksellista, että 90-vuotias mies paahtaa suksilla kuin nuori hirvi, mutta vielä ihmeellisempää on se, että Mauno on ollut pikkupojasta asti sokea.
”Mutta olen ollut penikasta asti myös urheiluintoinen, mennä veuhkannut”, hän sanoo.
Tänään ei kuitenkaan veuhkata. Kurkussa kutisee ja olo on hutera. Jo melkein kaksi viikkoa on pitänyt kutjottaa sisätiloissa.
Kirjahyllyyn asetellut palkinnot kielivät, että keinutuolissa kumpuavilla tarinoilla on katetta. Menestystä on kertynyt eri puolilla maailmaa. Hyllyssä on kymmenen arvokisamitalia vammaisurheilusta kahdelta eri mantereelta.
Maunon jutuissa vilisee maita, Norja, Itävalta, Sveitsi, Kanada. Hänellä on maailman- ja Euroopan mestaruus. Pohjoismaiden mestaruuksia kymmenkunta.
Monta mitalia on jäänyt saamatta siksi, että kisapaikalla avustajaksi annettu ihminen on ollut onneton sohlo. Niin kuin vaikkapa paraolympialaisissa Itävallassa 1984.
”Kympillä olin kolmantena, kun muutamaa kilometriä ennen maalia opas kaatui ja katkaisi solisluunsa.”
Tai Lake Placidissa muutamaa vuotta myöhemmin.
”Sekunnilla hävisin pronssin. Opas oli niin huono, joku norjalaisukko, joka ei pysynyt mukana yhtään.”
Kesäisin Mauno on yleisurheillut. Kirjahyllystä löytyvään leikekirjaan on liimattu sanomalehtiartikkeli, jonka kuvassa juostaan vuonna 1972 Helsingin olympiastadionilla 3 000 metriä pohjoismaisissa kisoissa.
Tässä juoksussa Maunoa avusti eli hänen rinnallaan juoksi muuan Lasse Virén, juoksijalupaus, joka voitti samana syksynä Münchenissa olympiakultaa, vaikka kaatui matkalla.
Urheiluinnostus tarttui pikkupoikana Martti Jukolan kirjasta
Urheiluvimmasta voi kiittää isää. Tai syyttää. Maunon isä pisti jo kolmevuotiaana juoksemaan kilpaa veljien ja naapurin pojan kanssa.
Hiihtämisestä Mauno innostui muutaman vuoden ikäisenä. Kotona oli Martti Jukolan 1920-luvulla kirjoittama kirja Olympialaispoikia: suururheilijaimme kehitystarinoita. Kun Mauno vielä näki ja oppi lukemaan, hän selasi kirjan hiirenkorville.
Kilpahiihtokärpänen puraisi lähtemättömästi kahdeksanvuotiaana, kun Ounasvaaran viisikymppiä voitti sittemmin maailmanmestaruuden ja olympiapronssia hiihtänyt Pekka Niemi.
”Siitä kohistiin meidän mehtäperällä asti, ja silloin minä päätin, että minusta tulee hiihtäjä.”
Suksetkin syntyivät omin käsin. Mauno teki ensimmäiset omat suksensa kymmenvuotiaana.
”Kaadoin metsästä koivun, halkaisin sen ja raahasin yhden lohkon kerrallaan pihaan. Isä auttoi veistämisessä sen verran, että pukkasi sivut suoriksi.”
Sisarusparvessa oli viisi veljestä, joista yksi näki kunnolla
Hiihto ei ehkä ole laji, joka tulee ensimmäisenä mieleen, kun ihminen on sokea.
Maunoa se ei estänyt, päinvastoin kannusti. Kotiolot olivat sellaiset.
Jälkeenpäin hän on ajatellut, että fyysinen ponnistelu helpotti henkistä painetta. Kun hiihti itsensä tuuperruksiin tai teki pyörryksiin asti töitä, kotiolot unohtuivat.
Kotona oli viisi veljestä, joista vain yhdellä oli hyvä näkö. Isä oli ankara ja Mauno koki, että isä kuritti erityisesti häntä, toisiksi vanhinta, joka osasi olla kova suustaan. Sanoi vastaan isällekin.
”Isälle oli iso häpeä, että minä olin sellainen kuin olin”, Mauno sanoo.
Jatkuvaa karjumista, vähättelyä ja pilkkaa. Se on jäänyt kotoa mieleen. Muutamat hetket erityisesti.
Mauno muistaa, että hänen syömisiään valvottiin erityisellä ankaruudella. Kun veljekset olivat isän kanssa metsätöissä ja savotalla, Mauno ei huomannut pudottaneensa ensimmäistä voiveitsellistään velliin.
”Stop. Toista et ota, kun kerran jo pudotit”, ukko karjui vieraiden ihmisten silmien edessä.
Tosin Mauno kuuli myöhemmin sokeiden ammattikoulussa vielä karumpia tarinoita. Yhdelle tytölle isä oli sanonut ruokapöydässä: Sinussa menee kyllä ruoka hukkaan.
”Mutta ei tullut minullekaan itku silmään, kun ukko kuoli.”
Tie syrjäiseen kotikylään piti rakentaa itse
Maunon perhe asui Posiolla, suon ja pitkospuiden takana 20 kilometrin päässä lähimmästä koulusta, perämetsällä niin kuin hän sanoo.
Talvi-, jatko- ja Lapin sodan jälkeen kesti muutaman vuoden, ennen kuin Mauno pääsi aloittamaan kansakoulun. Tie koululle rakennettiin tietysti itse. Sitä oli Maunokin veljineen rakentamassa.
Mauno yritti pärjäillä huononevan näkönsä kanssa fyysisissä töissä pitkään. Teki neljä vuotta metsätöitä, kunnes ei enää pystynyt.
Armeijankin hän yritti selvittää tupakavereiden avustuksella, vaikka välillä oli vaikeaa. Mauno saattoi mennä käytävällä seisomaan väärään riviin tai sekoittaa kauluslaattojen perusteella kersantin korpraaliin.
Vielä armeijassakaan lääkäri ei aluksi uskonut, ettei alokas näe kunnolla. Kun Mauno saapui lääkärintarkastukseen, hoitaja tiuskaisi lääkärille: ”Tämä mies huijaa.”
Lääkäri karjui kysyessään, miten sokeaksi tekeytyvä mies oli päässyt varuskunnasta lääkärin pakeille, kantamallako?
Monenmoiseen huutamiseen tottunut Mauno vastasi: ”Minulle on elämäni aikana karjuttu niin paljon, että jos näkö paranisi huutamalla, minulla olisi maailman paras näkö.”
Puolukkametsässä marjojen eteen ilmestyi musta verkko
Pikkupoikana Mauno vielä näki, mutta hänen näkönsä heikkeni asteittain. Kun perhe oli evakossa Lapin sotaa Pohjanmaalla, kymmenvuotias Mauno poimi serkkunsa kanssa innokkaasti puolukoita. Niistä sai rahaa.
”Metsässä ihmettelin, kun puolukoiden eteen ilmestyi kuin paksusta mustasta langasta kudottu verkko. Ensin luulin, että se oli hämähäkinseittiä.”
Kun muut näkivät taivaalla lentäneet hävittäjät, Mauno ei nähnyt mitään. Aukeilla paikoilla näkökenttään aukesi pieni reikä.
”Mutta metsässä poukkoilin vähän miten sattuu.”
Hän paikkasi onnetonta näköään korvillaan ja vimmatulla omatoimisuudella. Lopulta lääkärit tekivät diagnoosin ja pränttäsivät papereihinsa ”retinitis pigmentosa”, verkkokalvon surkastuma.
Maunolle suositeltiin sokeille sopivia töitä, esimerkiksi harjasidontakurssia, mutta se oli hänestä vanhojen ukkojen hommaa.
Lääkärit eivät pystyneet auttamaan. Yksi kirjoitti paperin, jonka kehotti kiikuttamaan kotikunnan huoltosihteerille.
”Menin kunnantalolle kolme kertaa. Yhden kerran oli jo käsi ovenrivassa, mutta sitten päätin, että kunnan elätiksi en rupea. Menin kotiin ja poltin sen kirjeen”, Mauno kertoo.
Yksi elämän ankarimmista hetkistä on jäänyt mieleen. Mauno haki vielä toivoa Helsingin yliopistollisen sairaalan asiantuntijoilta. Kävi tutkimuksissa ja saapui seuraavana päivänä odottamaan tuomiota.
Lääkäri rapisteli papereita, kirjoitteli kynällään ja ojensi viimein reseptin käteen. Sanat jäivät kaikumaan mieleen pitkäksi aikaa: Kirjoitin teille lääkkeitä, mutta ihmeitä ei pidä odottaa.
Mauno lähti etsimään elantoa Helsingin sokeiden ammattikoulusta. Hän aloitti verhoilijana, mutta sitä iloa riitti vuoden. Häntä harmitti, kun kuosit ja värit eivät sattuneet silmään.
Oikea ala kuitenkin löytyi, kun hän sai neljä vuotta kansakoulua käyneenä erityisluvan aloittaa hierojakoulun.
”Kai ne äkkäsivät, etten ollut ihan tolloimmasta päästä.”
Koulusta löytyi myös Sirkka, jonka kanssa syntyi pitkä avioliitto ja kaksi tytärtä ja lastenlapsia.
Sirkka menehtyi keuhkopussinsyöpään 34 vuotta sitten.
Lue myös Anna.fi: Matti Suur-Hamari järkyttyi valmentajansa äkillisestä kuolemasta: ”Konsertin aikana purin suruni ja järkytykseni.”
Vielä muutama kesä sitten Mauno juoksi lenkkejä koulun kentällä
Mauno ei ole elämässään lekotellut. Eläkkeelle jäätyäänkin hän on veistellyt kotonaan kerrostalokaksiossa kirstuja, kuksia, kuppeja ja koriste-esineitä. Maailmanmestari on sitä mieltä, että elämässä pärjää, kun ei laiskottele.
Vielä neljä vuotta sitten hän kävi juoksulenkeillä läheisen Liipolan koulun kentällä. Viritti puiden väliin narun, siihen holkin, josta kiinni pitämällä saattoi juosta itsekseen edestakaisin kenttää.
Nyt juoksu on vaihtunut sauvakävelyksi, mutta edelleen Mauno saattaa ottaa muutaman juoksuaskeleen ylämäessä.
Eikö se pelota? Juosta tai päästellä suksilla, kun ei näe mitään?
”Pelottaa, tietysti”, Mauno vastaa.
”Mutta urheilu on antanut minulle suunnattoman paljon. Se on ollut minulle koossapitävä voima.”
Tammikuussa sauva haukkasi aivan maaston reunaan ajetun ladun sivua. Mauno kaatui ja retkahti olkapäänsä päälle.
Pahempia onnettomuuksia ei ole sattunut.
”Henkisiä vammoja vain on tullut. Pari kirosanaa on ehkä tullut joskus sanottua.”
Mauno vaeltaa myös tiedon valtateillä sutjakammin kuin moni näkevä ikätoverinsa.
Väkkäränä hän pyrähtää keinutuolista tietokoneen ääreen. Kone kommunikoi Maunon kanssa äänellä, mutta kirjaimet löytyvät sormien alle jo lihasmuistista.
Mauno on pitänyt jo vuosia päiväkirjaa ja kirjoittanut muistelmiaan. Joka päivä jotain. Tänään hän kirjoittaa siitä, miten Ukrainan sodan taistelut jatkuvat, miten ay-liike ja hallitus ovat edelleen napit vastakkain. Yöllä on edelleen pakkasta.
Hiihtämään pitäisi tänä keväänä vielä ehtiä. Flunssan takia monta hienoa päivää on mennyt hukkaan ja sateet syövät lunta tuskastuttavalla vauhdilla.
Edellisenä yönä Mauno näki jo unta, että oli taas päässyt ladulle.
”Helkatin kovaa mentiin. Tasatyöntöä pitkälti. Voimaa riitti.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 9/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Pienenä sokeutunut Mauno, 90, hiihtää edelleen monena päivänä viikossa – ”Isälle oli iso häpeä, että olin sellainen kuin olin”