Kaija Juurikkala: Äitiys on pitkä matka

Kaija Juurikkala on ollut elämänsä varrella biologinen äiti, sijaisäiti, uusperheen äiti ja ammattiäiti. Hän on kipuillut ja kompastellut mutta kokee äitiyden tärkeimmäksi roolikseen.

Kaija Juurikkala

Ihme äiti tämä Kaija Juurikkala, 55. Hän ei ikinä soita aikuisille pojilleen kysyäkseen, mitä heille kuuluu. Hän luottaa siihen, että pojat ottavat yhteyttä, jos heillä on huolia tai jotain muuta mielessään. Saattaa vierähtää pitkiäkin aikoja, etteivät he kuule toisistaan.
– Pojat saavat elää elämäänsä ja tehdä omat mokansa. Kun he sitten soittavat, puhumme heti syvällisiä. Näin on erityisesti Oskarin kanssa, joka toimii Roomassa katolisessa Opus Dei -yhteisössä.

Toinen poika Ville on valokuvaaja ja hänestä on tullut hiljattain isä.
– On ihanaa, että miniäni on ohittanut minut tärkeysjärjestyksessä. En ole Villelle enää ensimmäinen nainen, uskottu, jolle hän hädän hetkellä soittaa.

Äitiydestä tuli jatkumo

Kaija Juurikkalasta tuli äiti 19-vuotiaana. Ville ja Oskari syntyivät hänen ensimmäisestä liitostaan, joka päättyi melko pian eroon. Muutaman vuoden kuluttua Kaija tapasi nykyisen puolisonsa, rehtori Juha Juurikkalan. Samalla hänestä tuli äiti myös Juhan kahdelle pienelle sijaispojalle.

Neljäkymmentä täytettyään Kaija oli jo iloitsemassa lisääntyvästä vapaudestaan, kun uusi vauva antoi kuulua itsestään. Nyt pariskunnan punatukkainen prinsessa, Juulia, on kymmenvuotias.

Eikä lasten tulo siihenkään loppunut. Viisi viime vuotta Juurikkalat ovat pyörittäneet perhekotia huostaan otetuille lapsille Mäntyharjussa sijaitsevassa, 1950-luvulta peräisin olevassa kyläkoulussa.
– Tämä on ammattiäitiyttä. Nuoret eivät kutsu minua äidiksi. Minun täytyy silti ottaa vastaan heidän tunteensa. Olen symboli sille haavalle, joka heidän omassa äitisuhteessaan on.

Kirja poltti vanhat kuonat

Kirjailija, ohjaaja, taidemaalari Kaija Juurikkalan äitiyttä ja naisena oloa pohtiva Äitikirja (Like) on painamista vaille valmis.

Istumme vaaleassa ”taivashuoneessa”, joka on rakennettu kotitalon vintille. Kissat Oostin ja Hiili hiiviskelevät ympäriinsä. Pöydille ja lyhtyihin sinne tänne on viritelty kynttilöitä.

Kaija Juurikkala kertoo, kuinka vapauttavaa monenlaisen äitiyden käsitteleminen kirjoittamalla on ollut.
– Kirjoitin viimeisiä versioita Kanarian tuliperäisellä saarella. Tekstiä tuli valtavana virtana. Se oli järisyttävä kokemus, jossa tunsin vanhaa kuonaa palavan tuhkaksi. Nyt sisälläni on hopeanharmaa pehmeys.

Äitinä olo ei ole ollut hänelle helppoa. Biologiset ja sijaisäitiydet ovat tulleet palavalle taitelijasielulle aina ”hieman yllättäen”. Hän on tuntenut itsensä milloin riittämättömäksi, milloin huonoksi, milloin syylliseksi.
– Olen kantanut syyllisyyttä esimerkiksi aggressiivisuudestani. Äidithän eivät saisi olla aggressiivisia. Olen kuitenkin tutustunut omaan vihaani ja uskon, ettei minun tarvitse olla se vanhus, joka huutelee vanhainkodin sängyssä hävyttömyyksiä.

Kiltistä tuli anarkisti

Lapsena Kaija otti kiltin tytön roolin. Hän oli huomannut sen miellyttävän äitiä, joka ei halunnut konflikteja. Perheen isällä oli alkoholiongelma.
– Opin pitämään vihan sisälläni. Olin nähnyt, miten räväkkä siskoni sai selkäänsä, enkä halunnut kokea sitä.

Lapsuudenkodista lähdettyään Kaija halusi elää toisin kuin oma äitinsä. Hän oli Helsingin Käpylässä asuva nuori äiti, luokanopettaja, rohkea maailmanparantaja ja rauhankasvattaja. Pyrkipä hän 18-vuotiaana kansanedustajaksikin.
– Nuorena äidiksi tulo oli minulle hyvin luonnollista, mutta en tiedä oliko se lapsille hyväksi, Kaija sanoo ja siemaisee vihreää japanilaista teetä.

Poikien syntymään asti hän oli pystynyt olemaan mieliksi niin äidilleen kuin kollegoilleen ja käyttäytymään sopuisasti. Lapset nostivat hänestä esiin ikävämpiä puolia.
– Erityisesti esikoiseni haastoi minua. Olin ihan hukassa, koska minulla ei ollut kokemusta omien ristiriitojen käsittelystä.

Muutenkin kahden pienen lapsen yksinhuoltajuus oli Kaijalle ”ääriolosuhde”. Hän oli äitinä ailahtelevainen ja äkkipikainen.
– Yritin laittaa ruokaa ja leipoa, vaikka oikeasti turhauduin siitä. Nykyään hyväksyn sen, että olen ennemminkin einesäiti ja otan kiitollisena vastaan muiden perheenjäsenten tarjoilut.

Kun Kaijasta tuli elokuvantekijä, hän suorastaan lietsoi itseään kiukkuun, kun joutui tekemään kotitöitä.
– Olin tuohon aikaan aivan valtava ”drama queen”.

Kotona ei ole palvottu

Kaija Juurikkala kuvaa äitiyttä kovimmaksi koulukseen mutta samalla tärkeimmäksi roolikseen. Elämä on ollut ”kipeimmillään ja kauneimmillaan” juuri äitiydessä.

Hän on puhunut lasten ja nuorten asioista julkisuudessa. Lapsiaiheisia elokuvia ja televisiosarjoja hän on tehnyt parikymmentä. Läpimurto oli vuonna 1994 elokuva Rosa was here.Se kertoo maailmasta, josta aikuiset yhtäkkiä katoavat.

Vuonna 2005 Kaija Juurikkalalle myönnettiin Lasten Oikeuksien Vaikuttajan arvonimi. Kunniakirja on kehyksissä kodin seinällä.
– Kotona minua ei ole koskaan palvottu, kuten vaikkapa elokuvaohjaajana. Kotimme on ollut totuuden tanner, jossa on puhuttu aina hyvin suoraan. Mies sanoo usein minulle, että teen kyllä, mutten sun käskystä.

Entä olisiko Kaijalle sopinut paremmin lapseton elämä?
– Ei. Ajatuskin on absurdi. Lapseni ovat opettaneet minut rehelliseksi ja saaneet sitoutumaan. Minulla oli taipumus kääntää elämässä aina uusi lehti ja saada siitä voiman tunnetta. Koen kulkeneeni äitinä syvempään suuntaan.

Kaija Juurikkala

Mustasukkaisuutta ja verevää halua

Kaija ja Juha Juurikkala tekivät yhteisen sopimuksen vuonna 1985. He päättivät pitää yhtä ainakin vuoteen 2000, olisipa parisuhteessa miten vaikeata tahansa. Pariskunta oli muuttanut vastikään saman katon alle ja lapsia oli yhteensä neljä. Juhan sijaispojat olivat kokeneet varhaislapsuudessaan kovia ja tarvitsivat turvaa ja pysyvyyttä. Myös Kaijan nuorempi poika oirehti.
– En halunnut, että Oskari joutuisi itkemään enää yhdenkään miehen perään. Halusin sitoutua parisuhteeseen ennen kaikkea hänen takiaan.

Kaijan ei ole tarvinnut katua. Juha Juurikkala on ollut puolisona kuin vuori, jota vasten hän on voinut kimpoilla.
– Koin, että Juha rakasti minut terveeksi. Hän on ollut riittävän vahva kestääkseen aggressioni. Häntä en ole myöskään pystynyt huijaamaan naisellisilla keinoillani, enkä alistamaan.

Suhteen alussa Kaija oli mustasukkainen miehestään jopa lapsille. Sijaislapset tarvitsivat paljon huomiota ja Juha Juurikkala oli taitava, hellä ja hyvä lasten kanssa.
– Minä olisin halunnut hänet ja hänen hellyytensä kokonaan. Olin ensi kertaa rakastettu omana itsenäni, enkä olisi jaksanut odottaa vuoroani lasten jälkeen.

Uusperheessä perheenjäsenet hakivat taistellen paikkojaan. Tilanne rauhoittui, kun tarpeeksi aikaa kului. Kaijakin sai kaipaamaansa huomiota.
– Seksuaalisuus on ollut minussa aina verevää. Sitä ei voi panna syrjään. Muistan, kuinka jo viisivuotiaana pussailin naapurin poikien kanssa. Aluksi eroottisuus ei ollut Juhalle yhtä luontevaa, mutta asia kyllä korjaantui.

Kirjassaan Kaija Juurikkala toistaa moneen kertaan ajatuksen, että lasten koti on vanhempien toimivassa parisuhteessa.

Ehdotonta rakkautta

Oikeastaan vasta kuopuksen synnyttyä Kaija Juurikkala on ymmärtänyt, että äitiys ei ole suorittamista. Lapsen kanssa ei tarvitse leikkiä, jos ei halua. Lapsen kanssa voi vain olla.

Ja niin Juulia-tyttärestä onkin kasvanut ”zeniläinen olemisen mestari”, itsenäinen, varhaiskypsä pohdiskelija.
– Juulia on näyttänyt minulle, mitä on absoluuttinen rakkaus. Vaikka hänen elämänsä sijoitettujen lasten keskellä ei ole ollut aina helppoa, hän on rakastanut heitäkin ehdoitta.

Kaija Juurikkala sanoo empimättä, ettei hän rakasta kaikkia lapsiaan yhtä paljon tai samalla tavalla.
– Esikoistani Villeä olen rakastanut kiihkeästi ja syklisesti, kun taas Oskaria tasaisesti ja pehmeästi, koska hän ei ole haastanut minua. Sijaislapset ovat saaneet minulta enemmän aikaa kuin poikani, mutta rakkaus heihin on ollut erilaista. Meillä ei ole ollut yhteistä, symbioottista vauva-aikaa.
Jos jotain niin kärsivällisyyttä Kaija Juurikkala sanoo oppineensa äitinä. Hän on ymmärtänyt, että monet asiat lasten kanssa tulevat näkyviksi vasta ajan kuluessa. Ihmeitä ei tapahdu hetkessä.
– Minusta on tullut myös paljon huumorintajuisempi. Huumorintaju on vähän sama kuin suhteellisuudentaju.

Olen näyttänyt rikkinäisyyteni

Kaija Juurikkala kirjoittaa itsestään hyvin avoimesti ja rohkeasti. Samalla lailla hän kirjoittaa perheestäänkin. Onko hän miettinyt, mitä lapset ajattelevat kirjasta?
– En ole luetuttanut kirjaani etukäteen muilla paitsi Juhalla, joka vaikuttui ja itki.

Hän kertoo olevansa valmis ottamaan riskejä, eikä pelkää lapsiltaan tulevia reaktioita.
– Rakkaus välillämme on pyhä. En osaa kuvitella, että joku heistä hylkäisi minut. Ja uskon, että kirjassani jakamat kipeät tarinat eheyttävät lukijoita.

Kaija Juurikkala oikeastaan ihmettelee, etteivät hänen biologiset poikansa ole pahemmin kapinoineet häntä vastaan.
– Oikein odotin sitä jossain vaiheessa. Vähän provosoinkin. Mutta ehkä kapinoimattomuus johtuu siitä, etten ole ollut äitiroolin takana, vaan näyttänyt aina rikkinäisyyteni.

Isoäitiys hoitaa haavoja

Kaija Juurikkala tuntee elävänsä nyt yli viisikymppisenä rohkeammin ja alastomampana kuin koskaan.
– Uskallan toteuttaa sisimpäni toiveita, jotka voivat olla aika erikoisia. En pelkää maineeni menettämistä

Hän kirjoittaa ja maalaa juuri niin kuin parhaaksi kokee. Maalaamisesta hän on nauttinut viime vuosina valtavasti. Sen nopeus elokuvantekoon verrattuna on tuntunut hyvältä. Onpa hän intoutunut maalaamaan joskus galleriassa yleisön edessä.

Tuore isoäitiys on nostanut Kaijassa paljon rakkautta pintaan. Esikoispojan Villen lapsi syntyi vuosi sitten kesällä.
– Lapsenlapseni muistuttaa häkellyttävästi punatukkaista poikaani 33 vuoden takaa. Kun rakastun häneen, samalla rakastan jälleen sitä nuorta äitiä, joka minussa yhä asustaa.

Kaija Juurikkala on pohtinut, kuinka isoäitiydessä aika näyttää syklisen luonteensa.
– Sen myötä saamme palata omaan historiaamme. Isoäitiys hoitaa sisintä samalla tapaa kuin aika hoitaa haavoja.

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 5/2014 nimellä Äitiys on pitkä matka.

Elokuvantekijä, kirjailija, kuvataiteilija Kaija Juurikkala asuu perheineen Mäntyharjussa Pienen Pyhäjärven rannalla. Siellä hän maalaa, kirjoittaa ja toimii ammattiäitinä huostaan otetuille lapsille.

Kuvat: Paula Kukkonen

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Kaija Juurikkala: Äitiys on pitkä matka

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X