Ihmiset

Mummoksi tuleminen ajoi kirjailija Kati Reijosen kriisiin: ”Pelkäsin katoavani isoäitiyteen”

Lapsia saatuaan korkeasti koulutettu Kati Reijonen keskittyi täysin perheeseen ja tunsi katoavansa itseltään. Lapsenlapsen syntymä aiheutti huolen, että niin tapahtuisi uudelleen.

Mummo. Minäkö? Kun kirjailija Kati Reijosen esikoistytär kolme vuotta sitten ilmoitti olevansa raskaana, uutinen aiheutti tulevassa isoäidissä ristiriitaisia tunteita. Iloa, toki, mutta myös huolta ja epävarmuutta.

Kati oli suunnitellut kirjoittavansa seuraavaksi mehukkaan autofiktiivisen rakkausromaanin. Kuusikymppinen nainen kun niin harvoin pääsee romanttisen tarinan päähenkilöksi. Muuttuneessa tilanteessa tuntui kuitenkin tärkeämmältä kirjoittaa isoäitiydestä.

Teosta laatiessaan Kati ajautui identiteettikriisiin. Kuka onkaan tämä nainen, jota kohta kutsutaan mummoksi?

Mummothan ovat esiliinaan verhoutuneita, pullantuoksuisia maatuskoja. Herttaisia ja vähän höpsöjä naisihmisiä, jotka sähläävät älylaitteiden kanssa ja taivastelevat, kuinka ennen asiat olivat paremmin. Mummo-liitteellä kuvataan kaikkea vanhanaikaista ja epäseksikästä: mummokalsarit, mummofillari, mummopuhelin.

Kati ei tunnistanut itseään stereotypioista. Eihän hän ole mikään kelkasta pudonnut muumio, niin kuin ei moni muukaan isoäiti-ikäinen.

Voivottelun sijaan Kati päätti ryhtyä viisaaksi vanhaksi naiseksi, eräänlaiseksi kylänvanhimmaksi. Hän rohkaisee kaikkia vanhoja naisia lopettamaan itsensä vähättelyn ja ottamaan reippaasti itselleen kuuluvan tilan.

”Äitiys on koko maailmaa suojeleva voima.”

Katille isoäitiys on ylemmän tason äitiyttä, nimenomaan isoa äitiyttä.

”Ja sitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan”, hän julistaa.

Lue myös: Hei mummo, eivätkö lapsenlapsen leikit kiinnosta? Älä suotta syyllisty, vaan lue tämä juttu

Entinen seikkailija muuttui patakintaaksi

Hirveä äitivimma. Niin Kati kuvaa haluaan perustaa perhe jo kaksikymppisenä. Hänestä ei tietenkään tulisi sellaista nuupahtanutta kotiäitiä, jonka koko elämä pyörii lasten ympärillä. Ehei, kuvitelmissaan hän oli hoikka, kaunis, intohimoinen ja kunnianhimoinen äiti, joka nousisi lapsivuoteelta jatkamaan entisenlaista elämää.

Vähänpä tiesi.

Esikoinen syntyi, kun Kati oli 28-vuotias, ja vauvan mukana katosi nuoruuden huolettomuus. Myöhemmin lapsia tuli kaksi lisää. Perhe asui puolison työn takia ulkomailla: Mosambikissa, Vanuatulla ja Omanissa. Mies loi uraa, vaimo unohti omansa.

Kati oli päässyt aikoinaan ensi yrittämällä Taideteolliseen korkeakouluun, mutta opinnot eivät edenneet toivotulla tavalla. Siihen vaikutti luultavasti tarkkaavaisuushäiriö, josta hän ei tuolloin tiennyt.

Äitiys tarjosi pakotien uraputkesta.

”Päätin, että minäpä teenkin näitä lapsia. Vaihdoin vaippoja, niistin neniä, pesin pyykkiä ja laitoin ruokaa. Senhän ainakin osasin. Äitiys imaisi minut niin täysin, että minusta tuli tylsä. Entinen seikkailija muuttui patakintaaksi.”

Ei ihme, että mies halusi erota, Kati hymähtää. Viisas ystävä lohdutti: Perhe ei hajoa erossa, se vain muuttuu. Tulee uusia jäseniä, isä- ja äitipuolia, sisko- ja velipuolia. Kati seurasi sivusta lähipiirinsä uudelleenjärjestäytymistä ja tunsi itse juuttuneensa jakojäännöksenä entisen elämänsä raunioille.

”Olin ollut 25 vuotta osa jotain, jota ei enää ollut. Kauhukseni havaitsin, ettei minulla ollut muutakaan. Olin elänyt perheelleni, koska se oli helppoa. Vaikka myöhemmin opiskelin tohtoriksi, en ollut osannut tehdä uraa. Ihmettelin, mihin oikein katosin itseltäni.”

Kriisin keskellä Kati tutki ikivanhoja viisauksia

Avioeron aikoihin, reilut kymmenen vuotta sitten, tuli muitakin isoja vastoinkäymisiä. Työpaikka meni, ja nuorin lapsi sairastui vakavasti. Pari vuotta kului puhallellessa.

Kukaan ei halunnut palkata korkeasti koulutettua, kokenutta ja kielitaitoista naista. Lopulta Kati päätti työllistää itse. Hän laati verkkosivut, perusti blogin ja podcastin. Kuusikymppisenä hänet rekrytoitiin ”nuorten ihmisten hommiin” eli sisällöntuottajaksi uuteen hyvinvointialan yritykseen.

Kriisin keskellä Kati alkoi tutkia ikivanhoja viisauksia ja uushenkisyyden oppeja. Meditaation avulla hän tunsi pääsevänsä uudelleen kiinni sisäiseen valoonsa. Syntyi esikoiskirja Lyhyt matka perille, joka ilmestyi 2016. Tuolloin Kati todella kuvitteli päässeensä perille.

Vähänpä tiesi.

”Ei ole olemassa mitään yhtä reseptiä tai ratkaisua. Elämä on oppimiskokemus, jossa mennään neljä askelta eteen ja kolme taakse. Yhä edelleen löydän itseni välillä lähtöruudusta ihmettelemästä, mitä oikein tapahtui.”

Tieto tulevasta lapsenlapsesta herätti uinuvat pelot. Entä jos hän katoaisi taas itseltään, nyt isoäitiyteen?

Naisen arvo on ollut kiinni hänen kyvystään tuottaa jälkeläisiä

Lapsenlapsi tuli elämään kuin arpajaisvoitto, iloisena yllätyksenä, joka sekoitti kaiken. Se kiilasi tulevan isoäidin sukupolvien ketjussa uuteen asemaan, keskiöstä sivummalle.

Kati kuvaa joutuneensa tehosekoittimeen, jossa hänen molekyylinsä järjestettiin uudelleen. Syntyi täysin uusi versio siitä ihmisestä, joka hän oli ollut 62 vuotta. Syntyi mummo.

Metamorfoosi sai Katin pohtimaan perusteellisesti sitä, mikä virka isoäidillä oikeastaan on. Biologian kannalta naisen arvo on perinteisesti ollut kiinni hänen kyvystään tuottaa jälkeläisiä. Menopaussin ohittanut naaras on siten luonnon kannalta tarpeeton.

”Tästä juontanee vanhojen naisten vähätteleminen”, Kati arvelee.

Mutta entäs valaat! Ihmisten lisäksi ainakin kahden nisäkäslajin naaraat elävät vielä pitkään suvunjatkamistehtävän päätyttyä: luotsi- ja miekkavalaat.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että ne parvet, joissa on isoäiti, selviytyvät muita paremmin. Kun mummovalaiden ei enää tarvitse keskittyä omien jälkeläisten kaitsemiseen, niistä tulee lauman johtajia. Ne muun muassa neuvovat parvelle oikeat­ paikat etsiä ruokaa. Selviytymistaidot tallentuvat perimään ja siirtyvät DNA:n kautta seuraaville sukupolville.

Valasmummojen lailla vanhaksi viisaaksi

Kati halusi tulla valasmummojen lailla vanhaksi viisaaksi. Mutta miten? Se vaati opettelua, yrityksiä ja erehdyksiä.

Vastasynnyttäneellä äidillä on oikeus heittäytyä tunteittensa vietäväksi, isoäidillä tätä oikeutta ei ole. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että sooloilun ja päsmäröimisen sijaan isoäiti on ensisijaisesti nuoren perheen apuna.

Tukipilarin on noustava omien­ tapojen, mielipiteiden ja uskomusten yläpuolelle. Sen sijaan, että juuttuisi kinaamaan pikkuasioista, voi esimerkiksi ripustaa pyykit tai tyhjentää tiskikoneen.

Eräs mummokollega antoi vinkin, että asiasta saa huomauttaa vain kerran. Ohjeen noudattaminen ei aina ole helppoa, kun tekisi mieli kysyä: Miksi vauva ei nuku perinteisesti peiton alla vaan unipussissa? Miksi hänelle ei saa antaa velliä? Ja miksi, oi miksi, jopa jogurtti pitää syödä sormin? Mutta joka kerta, kun Kati on aloittamassa lauseen ”kyllä ennen vanhaan sentään”, hän sulkee suunsa.

”Iän tuoma kokemus on arvokasta, mutta jokaisella sukupolvella on oikeus itse valita toimintatapansa. Helpoimmalla pääsee, kun noudattaa nuoren äidin toiveita kyselemättä ja kyseenalaistamatta.”

Isovanhemmuuteen on Katin mukaan helppo hurahtaa. Se olisi kuitenkin monimutkaisen asian yksinkertaistamista. Lapsenlapsi on välillä kertakaikkisen ihana, kuin vastapaistettu pulla, jota tekisi mieli haukata. Ja välillä, no, hirveän rasittava.

Taaperon perässä juokseminen on rankkaa nuoremmillekin, saati kuusikymppiselle. Ja leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla istuessa mummon tekee mieli selailla kännykkää.

On luonnollista, että freelancerina työskentelevä Kati tulee hätiin, kun sairaalle lapselle tarvitaan pikaisesti hoitajaa tai hänet pitää noukkia päiväkodista. Mutta Kati ei halua rakentaa isoäitiydestä itselleen samanlaista vankilaa kuin äitiydestä aikoinaan.

”Pyhään suvunjatkamisen tehtävään ei kuulu ainainen miellyttäminen. Äitien ja isoäitien ei tarvitse jatkuvasti järjestellä asioita niin, että kaikilla on kivaa. Se vaatii joskus rajojen vetämistä.”

Lue myös Seura.fi: Mirkan, 34, paras ystävä on hänen isoäitinsä – ”Mummoni on Jumalani”

Nähtäisiinkö hänet nyt hylättynä ja yksinäisenä naisparkana?

Ihan kaikkea ei isoäitiys muuttanut. Mummon sisällä on yhä sama Kati, joka kirjoittaa, haaveilee, seikkailee ja deittailee.

Avioeron jälkeen tuntui itsestään selvältä hankkia uusi parisuhde. Oli järkytys tajuta, että vuodet kuluivat, mutta kumppania ei löytynytkään.

Yrityksen puutteesta Katia ei voi syyttää. Hän on tavannut monia mukavia ja mielenkiintoisia miehiä. Mutta. Mahdollisen kumppanin pitäisi olla tyyppi, jonka lähellä ”sata salamaa iskee tulta ja koko elämä räjähtää”.

Sellaista ei ole kohdalle osunut, eikä Kati ole valmis laskemaan rimaa.

Jos ihan rehellisiä ollaan, eron aikoihin Katia huolestutti eniten, miten hänen asemansa yhteisössä muuttuisi. Nähtäisiinkö hänet nyt hylättynä, yksinäisenä naisparkana? Olisiko hänellä sellaisena enää mitään virkaa?

Kuin muurahainen keolla

Kuusikymmentä täyttäessään Kati julisti, ettei pode minkäänlaista ikäkriisiä. Isoäitiys pakotti hänet tarkistamaan käsityksiään. Mutta edelleen hän on sitä mieltä, että vanhetessa ihminen valtaa takaisin sitä persoonaa, joka hän on joskus ollut.

Tietoa, kokemusta ja ymmärrystä on vain nyt paljon enemmän. Olisi synti ja häpeä olla hyödyntämättä kertynyttä viisautta.

”Olen kuin muurahainen, joka on kerännyt ison keon ja istuu sen päällä. Näen pitkälle, kauas horisonttiin. Sen sijaan, että häätäisin muut keoltani, kutsun heidät jatkamaan työtäni. Silloin kaikki voittavat.”

Viime kesänä Kati alkoi nauttia eläkettä, mutta eläkeläiseksi hän ei salli itseään kutsuttavan. Hänellä ei ole aikomustakaan lopettaa työntekoa, eikä hän voisikaan. Kotona vietettyinä vuosina Kati muun muassa perusti kansalaisjärjestön Mosambikiin ja teki Vanuatulla vapaaehtoistyötä paikalliselle kulttuurijärjestölle, mutta eläke ei niistä juuri karttunut.

Tuorein intohimo on ikäaktivismi. Katin tavoite on kova: valjastaa elämää suojeleva äitienergia tulevien sukupolvien pelastamiseksi.

”Minä ja ikäiseni olemme jo poistolaarissa. Emme rakenna enää itseämme vaan jälkipolvia varten.”

Yksi ihminen ei pysty lopettamaan sotia eikä ratkaisemaan ilmastokriisiä. Mutta jokainen voi tehdä jotain. Voi esimerkiksi ruveta ihmiseksi, joka pitää huolta paitsi läheistään myös itsestään. Joka ei anna aivojensa laiskistua, vaan pysyttelee aktiivisena.

Ja joka ei tyrkytä neuvoja, vaan apua ja tukea. Joka ei uhriudu ja ryhdy marttyyriksi, vaan säilyttää omat rajansa. Joka levittää ympärilleen mummoviisautta, mummovoimaa ja mummoempatiaa.

Näihin talkoisiin ei kutsuta vain isoäitejä. Kaikki viisaat vanhat naiset ovat tervetulleita.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 5/2024.