Luonto

Arkeologi Ilari Aaltoa, 27, kiehtoo metsässä menneisyys

Arkeologi Ilari Aallolle luonto on täynnä jännittäviä arvoituksia. Kuppikivien, hautakumpujen ja uhrilähteiden kautta avautuu portti muinaisihmisten elämään.

Peltomaiseman keskellä kuohuu. Ilari Aalto viittelöi kohti Halistenkosken uomaa ja kertoo, että täällä Aurajoen rannassa oli kyläasutusta jo tuhat vuotta sitten. Ympäristö on täynnä rautakautisia muinaisjäännöksiä.

Kosken takana näkyy metsää. Uudestisyntyneet vihreän eri sävyt välkehtivät ilta-auringossa. Muinaisuskontoja ja kansanperinnettä harrastava arkeo-logi on lupautunut johdattamaan meidät muinaisjäännösten äärelle päivän vaihtuessa yöksi.

Kesäyön hämy ja lähestyvä juhannus siivittävät ajatukset henkiolentoihin, taikoihin ja luonnossa tapahtuneisiin rituaaleihin.

”Vanhassa metsässä on helppo kuvitella siellä asuneita muinaisajan ihmisiä. Metsä on minulle mystinen paikka”, Ilari sanoo. Hän on lapsesta saakka viehättynyt menneisyydestä.

Ilari Aallon kirjoittama ja hänen puolisonsa Elina Helkalan kuvaama Matka muinaiseen Suomeen (Atena) ilmestyi tänä vuonna. Kirjaa varten pariskunta samosi Suomen luontoa vuoden verran ristiin rastiin.

Metsien kätköistä he löysivät kalmistoja ja kuppikiviä, lehdoista hiisiä ja uhrilähteitä. Tuntureiden kupeista paljastui seitoja, saamelaisten pyhiä paikkoja.

Nyt olemme matkalla Turun ja Kaarinan rajalle, kohti Ravattulan kylää ja metsäkumpua, jolla joskus sijaitsi kristillinen kirkko. Sen salaisuudet ovat innostaneet Ilaria niin, että hän on työskennellyt kaivauksilla myös vapaa-ajallaan.

Aarteita mullan alla

Jyrkkäseinäinen kallio kohoaa ylevästi kohti taivasta. Viisivuotias Ilari irrottaa kätensä isän kädestä ja juoksee rinteeseen.

Vallihautojen paikat ovat näkyvissä Hakoisten Linnavuoren vanhan esilinnan alueella. Vallit ja tiilimurska laittavat pikkupojan mielikuvituksen liikkeelle. Miten täällä on asuttu satoja vuosia sitten? Mitä aarteita mullan alla vielä voisi olla?

Kun Ilarin isä tuolloin, 22 vuotta sitten, kertoi, että muinaisjäännöksiä saavat kaivaa vain arkeologit, poikaa harmitti. Tuolla hetkellä Ilari kuitenkin tiesi, mitä haluaa tehdä isona.

Nyt nuorimies osoittaa innostuneesti käsillään pellon taakse. Sieltä erottuu illan pehmeässä hämyssä kaksi maankohoumaa ja mäntyjä.

”Nuo ovat Komoisten kummut. Luonnonmuodostelmat olivat usein muinaissuomalaisille tärkeitä paikkoja.”

Ilari tarkkailee koko ajan kävellessään maastoa: kiviä, kumpuja ja lähteitä. Hän tietää, millaisiin paikkoihin asumukset on ennen rakennettu, ja pälyilee sen vuoksi erityisesti etelärinteitä.

”Varsinkin pystyyn nostetut kivet herättävät uteliaisuuteni.”

Ilari kertoo, että vaikka Suomesta ei ole löytynyt ihmisten rakentamia kivimuodostelmia eli megaliitteja – saati omaa Stonehengea – kyllä täälläkin on kivipiirien luona tehty rituaaleja ja taikoja.

Kuppikivet yhä mysteeri

Saavumme pellonreunaan, jossa päivän viime valonsäteet leikkivät vielä vaahteroiden oksilla ja ison kiven pinnalla. Ilari osoittaa kiveen hiottuja kuppeja. Kolojen käyttötarkoitus on tutkijoillekin yhä mysteeri.

Monia teorioita kyllä on. Kansanperinteessä kuppikivillä on manattu pois kipuja, ja niiden äärellä on uhrattu vuoden ensimmäiset viljasadon jyvät tai lehmästä lypsetyt maitotilkat.

Eräs teoria sanoo, että kuppeja on käytetty hedelmällisyysriiteissä. Perimätiedossa mainitaan myös parannustaikuus: kuppeihin kertynyttä vettä on käytetty lääkkeenä.

”Nykyihmisen on vaikea kokea maailmaa samalla tavalla kuin muinaisihminen sen koki”, Ilari toteaa hypätessään kannon yli.

Muinaisihmisen elämä oli enimmäkseen kamalaa. Se vaati sitkeyttä ankarissa oloissa, ja oli jatkuvaa huolta ruoasta ja sen riittävyydestä.

”Me elämme pullamössöelämää. Muinaisihmiset elivät luonnon ehdoilla ja seurasivat vuodenkiertoa.”

Hauta kivien koloissa

Kuppikivien läheisyydessä sijaitsee usein kalmistoja. Ilari johdattaa meidät kohti käppyräistä kelopuuta läpi lempikukkiensa meren. Tuoksuvien kielojen keskellä, mäen päällä, lepää kasassa kiviä. Ne esi-isämme ovat siirtäneet tänne hautapaikan merkiksi.

Hautaröykkiön keskellä on silmäkivi, jonka ympärille on aseteltu pienten kivien kehä. Vieressä on viikinkiajan pienten kivien röykkiö, polttokenttäkalmisto. Sinne esi-isämme laittoivat roviolla poltettujen vainajien jäänteet ja kasasivat kiviä niiden päälle.

”Emme tiedä tarkkaan, millainen paikka on ollut. Voi olla, että puiden oksista on roikkunut kangassuikaleita”, Ilari sanoo.

Tänä yönä tuuli havistuttaa vain koivun lehtiä. Emme näe maahisia, emmekä menninkäisiä, jotka olivat muinaisihmisille kalmanväkeä.

Heille myös haltijat ja saunatontut olivat todellisia. Ilarista on surullista, jos nykyihmiset unohtavat mielikuvituksen voiman.

Uhreja ja aarnivalkeita

Muinaissuomalaiset uhrasivat yleensä torstaisin, sillä päivä viittaa ukkosenjumala Thoriin. Myös kuun vaiheilla oli merkitystä. Uhrilahjoja annettiin paremman sadon tai muun hyvänsuopaisuuden toivossa, sovituksena tai kiitoksena.

Ilari poimii maasta violetin kukan ja uhraa sen kuppikivelle: ”Mäkitervakko ei ole muistaakseni suojeltu.”

Myös uhrilähteet kiinnostavat arkeologia. Pienin Ilarin löytämä uhrilähde oli vain kymmenen sentin levyinen ja keskellä kalliota Pirkkalassa.

Tällaiseen neulalähteeseen uhrattiin neuloja tai helmiä. Lähteen vesi oli jotakin salaperäistä.

”Esi-isämme varmaankin miettivät, mistä lähteen vesi tulee.”

Kuljemme ohi lammen, jonka pinta heijastaa tummia varjoja. Jos kansanperinteeseen on uskominen, saatamme törmätä Näkkiin tai Vetehiseen.

”Pelkäsin pienenä Näkkiä. Enää ei tarvitse, sillä Näkki vie vain lapsia”, Ilari naurahtaa.

Ilta hämärtyy yöksi. Jatkamme ka-pealle hiekkatielle, Vanhalle Ravattulantielle, joka halkaisi näitä kaarinalaismetsiä ja -peltoja jo keskiajalla.

Sinertäviä aarnivalkeita täällä ei näy, vaikka tarujen mukaan Aarni-aarteenhaltijalla on tapana poltella ruostetta raha-aarteistaan kesäöinä ja etenkin juhannusyönä. Pellon takana kumpareen keskellä hohtaa sen sijaan risti.

Paikoilla on historia

Varhaiset kirkot on usein perustettu hiisien eli palvontapaikkojen lähelle. Sellainen on edessämme.

Vuonna 2010 joukko arkeologeja epäili maaston muodon perusteella, että kummulta saattaisi löytyä jotakin muinaista. Perimätietoa asiasta ei ollut.

Kaivauksissa Ravattulasta löytyi Suomen vanhimman kirkon kivijalka 1100-luvulta. Nyt Ristimäen aluetta on kartoitettu ja esillä ovat kirkon perustukset.

Arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa ruotsalaisia ja gotlantilaisia hopearahoja. Ilarin löytämä kivi-iskos kertoi hänelle, että alue on ollut jo 4 000 vuotta sitten kivikautinen leiripaikka.

”Samoja paikkoja on käytetty vuosisatojen aikana eri tarkoituksiin. Meillä ei ole enää sellaista jatkumoa.”

Vaikka uskonto on vaihtunut, tämä metsäinen saareke on säilyttänyt merkityksensä. Ilarista on tärkeää tietää ja ymmärtää, mistä me tulemme.

”Oman kotiseutunsa menneisyyteen tutustuminen antaa elämälle arvokkuutta ja merkityksellisyyttä.”

Juttu on julkaistu Kotiliesi 13/2017 -lehdessä.

Lähteet:

Risto Pulkkinen, Stina Lindfors: Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Gaudeamus). Tietoa muinaisjäännöksistä: Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen (Atena). Tietoa netissä: muinaismuistot.info, retkipaikka.fi