Luonto

Kunnon talvien katoaminen herättää epätoivoa luontokuvaaja Heikki Willamossa: "Tarvitaan järeämpiä toimia"

Valokuvataiteilija Heikki Willamo viihtyy vanhojen metsien rauhassa. Hänelle työvuosi alkaa maiseman muuttavasta ensilumesta. Sydäntalven valo on hänestä tavattoman kaunis.

Luontokuvaaja Heikki Willamo, 71, kokee, että metsä on hänelle salaperäisyyden tyyssija. Vesillä, tunturissa, pelloilla ja soilla kulkiessa näkee kauas, mutta kasvillisuuden peittämässä metsässä jokaisen rungon takana voi odottaa yllätys.

”Metsässä sieluni lepää. Se on turvapaikkani, toinen kotini.”

Heikki Willamo on kulkenut pikkulapsesta lähtien luonnossa. Kun hän sai viidentoista vanhana kameran, alkoi kuvaaminen. Hän on kuvannut huuhkajia, hirviä, karhuja, oravia, kettuja tai tykkylumisia puita kuutamossa. Vaikka hänen kuvissaan on paljon lintuja, koska niitä on metsissä paljon, tunnustautuu hän pohjimmiltaan nisäkäsihmiseksi.

Kuu toimii kuvausvalona

Neljänkymmenen vuoden ajan kuvaaminen on ollut Willamolle ammatti. Valokuvataiteilijan otoksista on syntynyt lukuisia kuvateoksia, näyttelyitä ja lehtijuttuja.

Vuonna 2010 hän kuvasi vuodenkierron ajan parinsadan hehtaarin suojelumetsässä. Istuskeli, kuvasi ja aisti vanhan metsän tunnelmaa.

Useina tammikuisina suurenkuun öinä Willamo hiihteli tuon metsän lampien jäillä.

”Ne ovat aivan suurenmoisia hetkiä, kun voi kulkea kuun valaistessa niin, ettei kuvaamiseen tarvitse lisävaloa. Metsä on hiljainen. Vain puiden huokaukset kuuluvat. Silloin vaikkapa peuran liikkeellelähtö kuulostaa aivan valtavan isolta ääneltä.”

Ensilumi, joka muuttaa maiseman ja tuo eläinten jäljet näkyviin, on Willamolle aina uuden alku. Se aloittaa hänen työvuotensa, joka ei kulje kalenterivuoden mukaan.

”Talvi tuo kuvaamiseen tietysti teknisiä ongelmia, koska on kylmä. Kun äijä vanhenee, paleltaa, vaikken nuorempana ikinä palellut. Nykyään jalkani ja käteni ovat välillä ihan jääkylmät.”

Sydäntalvella, joulukuusta helmikuun alkuun, valo on Willamon mukaan laadukasta. Aurinko kiertää matalalla ja silloin hän voi kuvata koko ajan.

”Kuvaan mielelläni eläimiä auringon laskun jälkeen ja ennen auringon nousua. Valo on silloin tavattoman kaunista ja eläimet aktiivisia.”

Heikki Willamo kulkee kuvaamassa useimmiten yksin. Hän on viettänyt metsässä myös satoja öitä.

”Kuvattavat eläimet valitsen usein niin, että ne ilmentävät lajistoa, joka tarvitsee vanhaa metsää pärjätäkseen.”

Lue myös: Jukka Risikko tallettaa hienoja luontohetkiä

Toisaalta vaikkapa hirvi, jota Heikki Willamo mielellään kuvaa, on enemmäkin nuoren metsän, taimikkojen ja lehtipuuvesaikkojen kulkija. Hän sanoo, että hänellä on hirviin aivan erityinen suhde, onpa hän jopa ystävystynyt hirvien kanssa.

Willamo on myös kiinnostunut vanhasta kalliotaiteesta, jossa hirvi usein esiintyy.

”Hirveen liittyvä vanha mytologia saa minut innostumaan.”

Willamolle tärkeitä metsiä löytyy Karjalohjalta, lapsuudenseudulta, jonne hän on palannut asumaan. Hän on onnellinen, että sieltä löytyy yhä vanhoja, suojeltuja metsiä, vaikka suurin osa onkin jo talousmetsiä.

”Tuntuu siltä, että luopumistahan tämä minun metsäkuvaaminen on. Heti kun löydän hienon metsän, joka ei ole suojeltu, alan pelätä, että kohta se on nurin.”

Lue myös Seura.fi: Hannu Hautalalta ei jäänyt luonnossa mikään huomaamatta

Hyvään kuvaan tarvitaan lunta ja pakkasta

Jotta saa otettua hienoja talvikuvia, tarvitaan lunta ja pitkiä pakkasjaksoja.

”Itse asiassa tarvitaan älyttömästi lunta, koska vähästä lumesta on vain haittaa. Se tekee metsästä tilkkutäkin, jossa on valkoista lunta ja mustia runkoja, eikä sellainen toimi valokuvassa.”

Hän muistelee vuotta 2011 viimeisenä kohtuullisen hyvänä talvena, jolloin sai otettua lumikylläisiä kuvia.

”Sen jälkeen talvissa on ollut vain yksittäisiä päiviä, jolloin on voinut kuvata kovien lumipyryjen jälkeen, mutta sitten se onkin ollut ohi.”

Heikki Willamo on huolissaan kunnon talvista

Willamo kertoo, että vuonna 2020 oli menossa suuri tikkavaellus. Silloin hän sai kuvattua yhden ainoan kerran palokärjen niin, että kuvassa näkyi myös lunta.

Kunnon talvien puuttuminen herättää hänessä kuvaajana epätoivoa ja ihmisenä pelkoa.

”Olemme jonkin väistämättömän äärellä, jota ei tunnuta tajuavan vaikka meillä on kaikki tieto ilmastonmuutoksesta käytettävissä. Toki paljon on ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtykin, mutta tarvitaan vielä nykyistä järeämpiä toimia ja kertakaikkista elämänmuutosta.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 22/2023.