Ihmiset

Ministeri Anu Vehviläinen: ”Mieheni kuolema lähensi poikaani ja minua entisestään”

Ministeri Anu Vehviläisen mies kuoli yllättäen pikkujoulujuhlissa viisi vuotta sitten. Tapahtuma hitsasi pienen perheen välejä entistä läheisimmiksi. Silti he kaipaavat Timoa joka päivä.

Kun äiti ja poika tapaavat päivien erossaolon jälkeen, he puhuvat ruoasta. Siitä, mitä tänään laitettaisiin ja miten. Jotain kalaa ja kasvista, ehdottaa poika, sillä hänestä on tullut ”vähän terveysihminen”.

Kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläinen, 53, on tullut kotiin Joensuuhun viikonlopuksi ja tapaamista pojan Tatu Hiltusen, 16, kanssa juhlistetaan syömällä hyvin.

Arkena on toisin. Maanantaisin, kun ministeri on palannut Helsinkiin, Tatu kokkaa valtavan kattilallisen kastiketta. Sitä hän syö sitten pastan tai riisin kanssa koko viikon, aikaa säästääkseen.

Menneen lukuvuoden, lukion ensimmäisen, Tatu on asunut viikot itsekseen Joensuussa. Aiemmin Tatusta huolehti arkisin Anun äiti, joka ajoi Joensuuhun joka viikko Iisalmesta.

Näin toimittiin viisi vuotta, siitä asti kun Anu jäi Tatun kanssa kahden perheen isän kuoltua yllättäen. Tapahtuma on hitsannut pienen perheen välejä entistä läheisimmiksi.

Turvaverkko auttoi miehen kuoleman jälkeen

Perheen elämä muuttui täysin, kun isä Timo Hiltunen kuoli marraskuussa 2011. Hän ampui itsensä poliisien pikkujouluissa.

Teko oli täysi yllätys ja järkytys niin perheelle kuin työtovereillekin.

”Minä tuijottelin tiedon saatuani kotona takkahuoneen seinää ja ajattelin, että tämä on hirveää, enkä voi tätä ymmärtää. Yritin siinä saada yötä menemään ja vain päästä aamuun asti.”

Tilanne tuntui kamalalla tavalla jo koetulta. Anun oma isä oli tappanut itsensä, kun Anu oli 11-vuotias – saman ikäinen kuin Tatu oli nyt.

Anu tajusi heti, että tulossa on vaikeat ajat. Mutta jotenkin hän tunsi, että selviää, koska on selvinnyt aiemminkin. Ja koska Tatun takia muita vaihtoehtoja ei ollut.

Ensimmäisinä päivinä selviämisessä auttoi läheisten turvaverkko. Myös tuttujen ja tuntemattomien osoittama myötätunto tuntui tärkeältä.

”Meille tilattiin kotiin pitsaa ja tuotiin kassillinen hedelmiä. Parin päivän päästä sain postissa suruväreissä neulotut villasukat. Kaikki ne kertovat siitä, kuinka ihmiset elävät mukana surussa. Ei silloin kysellä puoluetaustoja.”

Terapia auttoi käsittelemään tapahtunutta

Anu hakeutui heti tapahtuman jälkeen terapiaan. Se auttoi käsittelemään käsittämätöntä.

Anu teki surutyön rinnalla mielessään salapoliisityötä, yritti koota jotain selitystä sille, miksi mies päätyi äärimmäiseen tekoonsa. Ihmiset myös kyselivät sitä jatkuvasti, osa hyvinkin uteliaasti.

”Olen rakentanut mieleeni haparoivan selityksen syistä, mutta niitä ajatuksia en halua muille jakaa.”

Surun lisäksi Anu tunsi syvää pettymystä, mutta aika on tuonut suhtautumiseen lempeyttä. Nyt jäljellä on kaipaus. Molemmilla.

”Kysyin kerran Tatulta, kuinka usein hän ajattelee isää. Hän vastasi: joka päivä. Niin minäkin, ei Timo ole mielestäni mihinkään poistunut.”

Vaikka isä on poissa, hän on puheissa mukana luontevasti. Varsinkin mökillä, jossa Tatu kertoo äidilleen, kuinka he iskän kanssa eri hommat hoitelivat.

”Timon kuolema lähensi meitä entisestään Tatun kanssa”, Anu sanoo.

Lue koko juttu Kotiliedestä 17/17!