Naisia työssä − Martan kymmenen tuntia maitomyymälässä

Kotiliesi Naisia työssä

Kaikki eivät halua tai voi käyttää internetiä, ja siksi Kotiliesi jalkautui kuulemaan naisten työpäivistä vuosikymmenten takaa.

Journalistiopiskelija Kati Rawlins kirjoitti talteen Liedon kunnan kotipalvelun asiakkaiden tarinoita.

Lieto on Kotilieden lukijoille tuttu paikka, sillä viime vuonna kerroimme kotihoitajan työstä juuri Liedosta. Katille Lieto on tuttuakin tutumpi, sillä hänen isoäitinsä asuu siellä.

Pysymme enimmäkseen yhä 1930- ja 1940-luvuilla, ja voit tämän kirjoituksen perään mielellään kirjoittaa omia tai läheistesi naisten kokemuksia työstä noilta ajoilta. Voit myös lähettää tarinan sähköpostitse osoitteeseen kotiliesi at otavamedia.fi. Kaikki tarinat julkaistaan täällä Kotilieden saitilla ja niistä tehdään juttu 2.10. ilmestyvään juhlanumeroon. Etenemme kesän aikana vuosikymmen kerrallaan.

Näin Katille kertoi nyt Liedossa asuva Martta Annikki Lehtinen:

”Synnyin vuonna 1919 Rymättylässä. Olen ikäni ollut kaupan alalla töissä. Ensin äidin enon kaupassa 1930-luvulla, sitten Turussa Tarmolan Osuusliikkeessä varastohommissa. Menin naimisiin, ja muutimme Uuteenkaupunkiin, jossa olin pisimpään töissä Vakka-Suomen Osuusliikkeessä maitomyymälän hoitajana 1940-luvun lopulta alkaen.

Neljän apulaiseni kanssa työpäiväni alkoi aamukahdeksalta ja päättyi iltakuudelta. Maito tuli aamulla 50 litran tonkassa, ja se piti aina ensin nostaa käytävälle, josta maito sitten annosteltiin kannuihin. Ihan kuudelta ei usein vielä voinut lähteä kotiin, vaikka työaika olikin päättynyt. Töiden jälkeen meni hyvin vielä puoli tuntia järjestelemisessä.

Asiakaspalvelu oli iso osa työtäni, ja minä pidin kovasti asiakkaista. Kaikki asiakkaamme olivat vakituisia, mutta heitä ei saanut sinutella, ei edes nuoria. Jos ystävä tuli kauppaan, hänen kanssaan sai tietysti vähän puhella.

Mittasimme maidot ja kermat asiakkaiden kannuihin. Jos ihmiset olivat töissä, säilytimme astioita liikkeen kylmiössä siihen asti, että he tulivat niitä hakemaan.

Miehet saivat tietenkin naisia paremmin palkkaa. Minun palkkani oli kuitenkin ehkä hieman parempi kuin apulaisteni. Normaalien töitteni lisäksi pidin huolta kirjanpidosta, ja kerran kuukaudessa kaupassamme oli inventaario.

Mieheni oli samassa pihassa töissä, tosin virvoitusjuomatehtaalla. Siihen aikaan asuimme osuusliikkeen rakentamassa yhden huoneen ja keittiön kokoisessa talossa. Koti oli ihan työpaikan vieressä, joten matkat töihin taittui kävellen. Minulla oli niin lyhyt työmatka, että kerkesin päivällä valmistamaan ruokaa ja tekemään kotitöitä. Kun tulin töistä, minulla oli niin hyvin kaikki valmiina, että pistin vain puita pesään ja söimme illallista seitsemän, kahdeksan aikoihin.

Meillä oli kyllä radio, mutta töistä tullessa piti siivota ja hoitaa seuraavan päivän asioita, joten vapaa-aikaa ei paljoa ollut. Pyhä oli kuitenkin sellainen päivä, että silloin teimme aina jotain erikoisempaa. Harrastimme paljon liikuntaa ja kävimme tapahtumissa, jos niitä oli keskustassa. Menimme usein kävelyille tai talvena hiihtämään. Se oli mukavaa, kun oli koko viikon paiskinut töitä.”

Kommentoi tai kerro oma tarina naisen työpäivästä!

Päivitämme tämän viikon mittaan myös lisää tarinoita Liedosta.

– Susanna Niinivaara ja Kati Rawlins
PS. Juttu tuotetaan yhteistyössä Huuhkajan kanssa.

Avainsanat

Keskustelu

Minä kiinnitin huomiota Martan tokaisuusn: ”Miehet saivat tietenkin naisia paremmin palkkaa.”

Näin kertoi Kerttu Annikki Haapanen:
”Synnyin vuonna 1923 Uskelan Mäenalassa, missä vanhemmillani oli pieni maapaikka. Oma äitini kuoli syöpään, kun olin vasta kuuden vuoden. Yhteensä meitä oli neljä sisarusta ja isämme piti meistä kaikista huolta. Hän teki kaikki työt: maatyöt, leipoi leipää ja pesi pyykkiä.
18-vuotiaana jo jouduin peltotöihin 1940-luvulla. Naiset joutuivat maalla fyysiseen työhön, sillä miehet olivat rintamalla. Koska olin muutenkin tällainen vähän rotevampi ihminen, minut pistettiin seivästämään ja niittämään. Olin kova tekemään raskaampia hommia ja nautin niistä.
Töihini kuului pistää kaikki ohrat, kaurat ja vehnät seipäälle ja se oli rankkaa työtä. Työ oli myös likaista, kun kaikki turpeet jouduttiin heittämään pois ja ojat puhdistamaan. Olimme aina ihan kuraisia, koska juoksimme pelloilla paljoin jaloin. Meillä oli vesipytty kuistin edessä, jossa pesimme likaiset jalat ennen kun menimme taloon sisälle.
Isäni oli itse mennyt myöhään elämässä naimisiin ja kehotti aina meitä lapsia pitämään nuoruutta. Lähdinpähän sitten kotoa tulevaa miestäni pakoon, kun en vielä ollut valmis menemään naimisiin. Mutta mies oli selvästikin minun kohtaloni, koska hän seurasi minua tänne Lietoon. Aloitin 1950-luvulla työt Nautelan kartanossa, joka toimii nykyäänkin muun muassa juhlatilana. Tämä oli minun ensimmäinen palkallinen työpaikka ja asun vieläkin samalla paikkakunnalla.
Olin navettapiika, eli pidin pääasiassa huolta karjasta. Työt alkoivat aikaisin aamulla puoli viideltä. Lehmät piti lypsää ja piti pitää silmällä, etteivät ne päässeet yksin poikimaan. Monta kertaa piti hakea isäntä auttamaan ja yhdessä vedettiin vasikka maailmaan. Lehmien lisäksi oli muutakin karjaa hoidettavana ja navettamies tuli auttamaan ettei tarvinnut yksin luoda lantaa.
Asuimme mieheni kanssa vuokralla ihan kartanon lähellä joten kävelin aina töihin, kun matka oli niin lyhyt. Kun töistä päästiin noin seitsemän aikaan illalla kotiin, piti laittaa ruokaa ja siivota. Melkein saman tien ruuan jälkeen sai mennä maaten, että jaksaisi aamulla taas herätä aikaisin.
Vapaa-aikana mentiin usein kyläilemään ja kahvittelemaan. Eikä sitä kahvin takia menty katsomaan naapureita, vaan keskustelemaan ja kyselemään kuulumisia. Nykyään tuntuu että katsotaan pitkään, jos kutsutaan vieraita käymään. Ennen oli paljon vapaampaa, mentiin ujostelematta tarinoimaan ja juttelemaan nuoruuden asioita.”
– Kati Rawlins

1930-luku: Lapsena piiaksi
Näin kertoi Mirjami Halsvaha:
”Synnyin vuonna 1926 Lohilahden kylässä Savossa. Minä olen tehnyt kahdeksan-vuotiaasta asti kaikenlaisia töitä ja olen nuoresta asti yksin itseni elättänyt. Olen tehnyt niin montaa erilaista työtä ettei varmaankaan kukaan muu ole tehnyt. Olen jo 13-vuotiaasta saakka melkein koko ikäni kuitenkin enimmäkseen herroja palvellut.
Meitä oli yhteensä 14 lasta ja minä olen heistä nuorin. Isäni kuoltua äitini meni uusiin naimisiin, ja meille tuli isäpuoli. Jouduin jo ihan pienenä töihin, lapsia ei siihen aikaan todellakaan pumpulissa pidetty. Minut pistettiin lapsenpiiaksi naapuriin, jossa minulla oli neljä lasta hoidettavana. Olin silloin vasta kahdeksan ja kaikki lapset olivat alle kuuden vuoden. Olin päivät pitkät heidän kanssaan, syötin ja vaihdoin heidän pöksyt.
Minulla on aina ollut kova sisu ja olen mennyt läpi vaikka harmaan kiven. 1940-luvulla läksin 14-vuotiaana tyttönä Kuopioon ja menin palvelukseen Kallaveden rannalla sijaitsevaan taloon. Siellä minä opin kunnon tavoille, niiaamaan ja kiittämään sekä laittamaan ruokaa, mistä olen aina kovasti pitänyt. Olin siinä työssä melkein kolme vuotta. Se loppui äkisti, kun talon herran kanssa tuli erimielisyyttä.
Perheessä oli vanhemmilla kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Oli Juhannusaatto ja päätimme talon toisen pojan kanssa mennä tansseihin Ristolan lentokentälle. Minulla oli tiukat ohjeet olla kotona sinä iltana viimeistään puoli 12. Mutta eihän sitä Juhannuksena sitten kulkenutkaan busseja kovin usein, joten emme ehtineet kotiin kuin vasta puoli kahdeksi.
Kun herra sitten tuli töistä kotiin seuraavana päivänä, lähti kova meteli siitä, missä olin yöni luuhannut. Talon isäntä pitänyt sitä hyvänä selityksenä. Minulla oli nuoruudessani kovin äkäinen luonne ja päätinpä sitten riidan seurauksena lähteä työstä. Talon rouva ei olisi minusta halunnut millään luopua. Teinhän minä kaikki työt kunnolla heidän puolestaan. Mutta minäpä läksin silti.
Minulla oli monia piian töitä eri talouksissa. 1940-luvulla menin naimisiin ja saimme mieheni kanssa kaksi tytärtä. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt ja erosimme jo neljän vuoden jälkeen. Menin myöhemmin uusiin naimisiin ja saimme neljä poikaa. Olimme onnellisesti naimisissa 50 vuotta. Vapaa-aikaa minulla ei paljoakaan ollut töitten ohella, mutta jos minulle joku rako avautui, kudoin villapaitoja. Enhän minä palkkaa paljoa saanut ja vähemmän kuin mies, mutta olen itseni elättänyt omin voimin pienestä tytöstä saakka ja monta työpaikkaa olen vuosien varrella kokenut.”

Luin Kotilieden pääkirjoituksen ja sen innoittamana kerron yhden sanonnan taustan, koska se liittyy nimenomaan naisten töihin.

HIIUU ÄITI, ÄITI KYYPPI!

Minun syntyessä perheessämme oli jo kaksi-vuotias Jarmo. Kun isämme eräänä aamuna heräsi – 60-luvun lopulla -, Jarmo oli jo hereillä mutta äitiä ei näkynyt missään. Minä ilmeisesti nukuin vaunuissa kuistilla, koska muualla en vauvana suostunut kunnolla nukkumaan. Isä kysyi Jarmolta, missähän äiti mahtaisi olla ja Jarmo vastasi: ”Hiiuu äiti, äiti kyyppi!” Selvästi siis: ”Ei ole äitiä, äiti on pyykillä!” Sanonta elää suvussamme edelleenkin.

Äiti oli kellarissa pesemässä käsin minun vaippojani. Hän oli kuulemma monesti pyykillä aamulla sillä aikaa, kun muu perhe vielä nukkui aamu-uniaan.

Tämän tiedon valossa minäkin pienenä tyttönä halusin auttaa häntä ja kerran syksymyöhällä kiskoin valkoiset pakkasesta kankeat pyykit narulta ja pinosin ne likaisille keittiön portaille. Muistan edelleenkin elävästi, kun äiti joutui toteamaan, että ne pitää nyt kuitenkin pestä uudelleen. Vieläkin hävettää muistella tätä.

Hämmentyneenä pitää vain todeta, että minunkin äitini sukupolvi on ollut töissään niin kovilla, että mahdottomalta tuntuu ajatus, että me joutuisimme vielä saman työmäärän tekemään.

Ystävällisesti,
Kaisa-Liisa Pirkkanen

Kiitos, Kaisa-Liisa! Olen joskus miettinyt, että jos kodinkoneista saisi pitää vain yhden, niin valitsisin ehdottomasti pyykkikoneen.

1940-luku: Hevosmiehenä kotitilalla
Näin kertoi Hilkka Pullinen:
”Olen pääasiassa tehnyt töitä kotona hevosmiehenä, eli toisin sanoen tein kaikenlaisia tarpeellisia hommia kotitilalla. Asuimme perheeni kanssa Karjalassa, missä synnyin 1923. Meiltä oli Viipuriin 40 kilometriä matkaa, joten ei sitä oikein muuallekaan voinut mennä töihin.
Äitini oli päivät kotona huolehtimassa kotitöistä ja isä oli tilalla. Meitä lapsia oli kolme tyttöä, minä olin nuorin. Vanhemmat siskoni menivät jo aikaisin maailmalle.
Minä jäin kuitenkin kotiin ja olin 1930-luvulla jo nuorena tyttönä töissä maatilalla. Kyllä naisten tarvitsi silloin tehdä työt niin kuin miestenkin. Olin 16-vuotias kun jouduimme lähtemään sodan takia Karjalasta ja siitä lähtien tämä on ollut tällaista kulkemista paikasta toiseen.
Hevosmiehen töihin kuuluivat maatyöt ja navettahommat. En ole koskaan saanut töistäni mitään palkkaa. Kotitilalta menin naimisiin 1946 ja lähdin sitten mieheni kelkkaan. Asuimme aluksi hänen kotonaan, jossa olin neljä vuotta miniänä. Talossa oli emännällä neljä poikaa ja hänen oma miehensä oli jo menehtynyt. Minun mieheni oli kuitenkin sotainvalidi, eikä voinut enää viljellä niin suurta, 20 hehtaarin maa-aluetta.
Tulimme tänne Lietoon vuonna 1952 ja meillä oli siellä sellainen pienempi, 10 hehtaarin paikka, jossa tehtiin maatöitä. Meillä oli kaksi lehmää, hevonen ja kaksi lammasta. Olin taas hevosmiehenä, joten minulla oli tutut työt. Minun piti hoitaa karjaa ja valmistaa ruuat. Aamulla piti jo kuuden aikaan jo mennä navettaan. Mies hankki leipärahat ja minulle jäi kotityöt. Meillä on kolme poikaa, jotka ovat nyt kaikki tuolla maailmalla ja pidin tietenkin myös heistä huolta kotitöiden lisäksi. Asun kyllä vieläkin Liedossa ja tilamme on yhä olemassa, mutta toimii nykyään lähinnä varastona.
Minulla oli niin sisä- kuin ulkotöitäkin. Vettä piti hakea ja puita pilkkoa, pestä pyykkiä ja kokata. Työ oli rankkaa, eikä se koskaan oikein rauhoittunut. Meillä ei ollut radiota eikä paljoa vapaa-aikaa muutenkaan. Mutta kävimme naapurissa istumassa melkein päivittäin. Se oli silloin yleistä.”

Näin kertoi isoäitini Pirkko Rawlins
”Synnyin Helsingissä 1928. Kun olin aivan pieni tyttö, asuimme perheeni kanssa Hesperiankadulla. Äitini oli töissä rautatiehallituksessa ja isäni puolustusvoimien sähkölaboratoriossa. Vuonna 1956 sain Fulbright-nimisen stipendin ja menin vuodeksi Amerikkaan, Minnesotan yliopistoon. Tapasin siellä mieheni ja mentyämme naimisiin muutimme Kanadaan, missä molemmat poikamme syntyivät.
Minulla oli muutamia työpaikkoja ennen kuin minusta tuli vakituisesti opettaja 1970-luvulla. Olin vähän aikaa töissä mieheni firmassa Kanadassa, missä keräsin tiedekirjoja kirjastoon. Muutettuamme Britanniaan minulla oli myös muutaman kuukauden työpaikka siellä, pienessä kustantamossa. He julkaisivat yhtä ruotsinkielistä lehteä ja töihini kuului kääntää tekstiä ruotsista englanniksi. Ensimmäinen kunnon palkallinen työni oli kuitenkin Turussa.
Muutimme Lietoon syksyllä 1974 ja muutaman vuoden jälkeen aloitin työni Turun Kauppakorkeakoulussa, englannin kielen lehtorina. Nautin kovasti työpaikastani ja minulla oli todella mukavia kollegoja. Työmatkani oli kohtalaisen pitkä Turun keskustaan, Yliskulmalta Liedosta. Kuljin aluksi töihin bussilla pitkin Hämeentietä ja myöhemmin autolla.
Työt alkoivat aamulla suunnilleen yhdeksältä ja työpäivän pituus vaihteli paljon. Lehtoreilla oli aina tietty määrä luentoja viikossa. Muu työaika jakautui luentojen suunniteluun ja muihin paperihommiin, esimerkiksi kokeiden arvosteluun. Kun töistä pääsi kotiin, alkoi normaali arki. Pojat tulivat koulusta kotiin ja kokkasimme yhdessä mieheni kanssa illallista. Kokoonnuimme yleensä pöydän ääreen syömään yhdessä ja ruuan jälkeen vietimme aikaa perheenä. ”
– Kati Rawlins

Tällaisen tarinan meille lähetti Elli Sandström!

Äidin täti Neiti Erika Sofia Nordberg (7.2.1874–14.9.1952) oli kunnioitettava, rehellinen, suora ja tarmokas. Hän oli ehkä sukumme merkittävin nainen. Käytyään kansakoulun ja sen jälkeen kansalaisopiston hän aloitti 20-vuotiaana liikkeenhoidon ostamalla kutomakoneen. Sen jälkeen hän laajensi yritystä kone kerrallaan, kunnes omisti neulomo- ja kutomoliikkeen, joka työllisti parikymmentä kutojaa ja parhaimmillaan kymmenen kiertävää myyjää. Nämä kulkukauppiaat möivät suomen ensimmäisiä trikooalusvaatteita aina Pohjanmaalle asti. Kartonkitehtaan portilla oli tilipäivinä vakituisesti tädin kauppias.
Koneompelijat työskentelivät Karelinmäellä, meidän isossa kammarissamme. Ida-mummo, Sofian sisar ja äitini äiti, toimi työnjohtajana. Tytöt rupattelivat iloisesti keskenään, mutta kun Sofia tuli paikalle kaikki hiljenivät. Tädillä oli sellainen auktoriteetti. Kyllä me lapsetkin tottelimme häntä aina kyselemättä.
Kierikkalassa oli tädillä talo, jossa kutojat työskentelivät. Alakerrassa oli myös myymälä. Sitten sattui onnettomuus: Kymin pitäjän Kierikkalan kylässä paloi maaliskuun 6. päivänä 1928 Sofia Nordbergin talo. Tulta ei pystytty sammuttamaan, koska kalustoa ei ollut käytettävissä. Palon seurauksena perustettiin Kymin vapaaehtoinen palokunta. Sofia rakennutti talon uudelleen, mutta pienemmäksi, ja liiketoimintakin kutistui lähinnä kaupan pitoon.
Liikkeenhoidon ohella Sofia auttoi sisariaan kasvattamalla ja kouluttamalla kolme poikaa. Idan pojan Kalle Huuskosen, josta tuli Otavan toimittajan V. Setälän ”oikea käsi”, Olga-siskon pojan Kalle Niemisen, joka toimi Kansallisosakepankissa Helsingissä, ja sisarensa Matildan pojan, Toivon, lapsen, metsänhoitaja Tauno Junttilan, joka kaatui tietojemme mukaan talvisodan toisena uhrina.
Sofia menetti omaisuutensa kolme kertaa. Ensin vuonna 1918 levottomuuksien aikaan, toisen kerran tulipalossa, ja kolmannen kerran rahat menivät talvisodan vaikeuksissa. Hän kuoli ruokatorvensyöpään vuonna 1952.
Palon jälkeen rakennettu talo myytiin vuonna 2010 vieraille.

– Elli Sandström

Kommentoi juttua: Naisia työssä − Martan kymmenen tuntia maitomyymälässä

Vastaa käyttäjälle Kati Rawlins Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X