Ihmiset

Kolmekymppisenä näyttelijä Vesa Vierikko, 66, päätti muuttaa elämänsä suunnan: "Tajusin, että olen hirviö ja elänyt elämäni ihan päin persettä"

Näyttelijä Vesa Vierikko oppi nelikymppisenä, ettei itseään kannata ottaa turhan vakavasti. Nykyisin hän tykkää kävellä vaimonsa kanssa käsi kädessä ja viis veisaa siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

Ihminen on koominen otus, joka on hauskimmillaan silloin, kun hän on hyvin tosissaan itsensä kanssa. Näin ajattelee näyttelijä Vesa Vierikko, joka on vahvoilla mutta aina vähän velmuilla roolitöillään näytellyt itsensä suomalaisten sydämiin.

Tosissaan ja vähän eksyksissä Vierikko oli joskus itsekin. Nuorena näyttelijänä hän jäi kehujen vääristämän minäkuvan loukkuun ja elämä vei suuntaan, jossa piti tehdä täyskäännös. Nyt peilistä katsoo itsetunnoltaan terve ja elämästään onnellinen mies.

Vesa Vierikko luottaa siihen, että elämä kantaa

”Viisitoistavuotiaana päätin, että minusta tulee näyttelijä. Kävin ystäväni Jarnon kanssa hänen isänsä Veikko Sinisalon harjoituksissa Tampereen teattereissa ja ajattelin, onko tämä oikeasti työpaikka! Kaikki se illuusio tuntui hienolta.

Asuin silloin isäni ja velipuoleni kanssa. Äitini jätti isän, joka oli ostanut appiukkonsa kuljetusliikkeen ja ryhtynyt sen jatkajaksi. Erotessa isä uhosi, että juo firman pois, ja niin hän myös teki – kuorma-auto ja autonrengas kerrallaan.

Kun isä tuli kotiin ja nukahti, me velipojan kanssa tarkastimme, millainen rahapaalu hänellä oli kulloinkin taskussaan. Verotimme siitä osan omaan käyttöömme, isä kun ei kauppojaan enää aamulla muistanut. Kun firma oli juotu, isä muutti Vaasaan ja äiti takaisin meidän luoksemme.

Siinä missä isäni oli suoraselkäinen ja herkkä tunneihminen, äiti oli etäisempi. Hänellä ei ollut tapana halailla, mutta hän kannusti ja oli minusta ylpeä. Velipojan kanssa olemme miettineet, että kasvattajina kummatkin olivat vähän epämääräisiä.

Ammatinvalintaa lukuun ottamatta en ole itsekään suunnitellut elämääni vaan luottanut siihen, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Olen nopea hyväksymään kulloisenkin tilanteen ja sopeutumaan siihen. Että nyt ollaan tässä, mutta elämä kantaa.”

Näyttelijä Vesa Vierikko kotonaan Töölön Lallukassa. Whippet Nero on Vesan päivittäinen kaveri niin sohvalla kuin ulkoilulenkilläkin.
Näyttelijä Vesa Vierikko kotonaan Töölön Lallukassa. Whippet Nero on Vesan päivittäinen kaveri niin sohvalla kuin ulkoilulenkilläkin. © Marjo Tynkkynen/ Blindspot Photo Oy

Parikymppisenä Vesa Vierikko nautti huomiosta

”Parikymppisenä olin jo teatterikorkeakoulussa. Valmistuttuani otin kiinnityksen Kirjan näyttämöltä, josta pari vuotta myöhemmin syntyi uudenlainen, demokratiaan ja tarinaan uskova Ryhmäteatteri. Se löysi nopeasti oman yleisönsä. Vuosina 1986–87 tekemämme sketsisarja Tabu oli MTV:n epäilyistä huolimatta menestys.

Lue myös Yle.fi: ”Outo”, ”luokaton”, ”eikä yhtään hauska” – legendaarinen komediasarja Tabu täyttää 30 vuotta

Julkisuus on ollut minua kohtaan aina myötämielistä. En ole saanut pelkkää suitsutusta, mutten pahoja haukkujakaan.

Kaksikymppisenä huomio hiveli itsetuntoa, mutta identiteetin muodostumisessa jatkuva kommentoinnin alaisena oleminen oli haitta. Vuosien saatossa se alkoi rakentaa valheellista minäkuvaa. Peiliin katsoessani en nähnyt itseäni sellaisena kuin olen.

Jos minäkuva rakentuu kehuille eli kuva itsestä on positiivinen, se on tietysti miellyttävä olotila, mutta totta se ei ole. Pitää kysyä itseltään, kuka oikeasti on.

Rentouduin työssäni vasta, kun kolmi-nelikymppisenä lakkasin ottamasta itseäni turhan vakavasti. Aloin ymmärtää että näyttelemisessä kyse on leikistä. Vähitellen kaikki merkityksetön turha, mitä julkisuus ja ammattiin liittyvä narsismi olivat tuoneet tullessaan, karisi pois ja löysin oikean itsetunnon.

Sen jälkeen olen elänyt ja tehnyt työtäni rauhassa, niin kuin hyvältä ja oikealta tuntuu, ja vähät veisannut siitä, mitä muut ajattelevat tai sanovat.”

Vesa Vierikko taiteilijakoti Lallukan käytävässä koiransa kanssa.
Ikä on tuonut kremppoja myös Vesa Vierikolle. Näkö reistailee, ja oikeaan jalkaan tuli pari vuotta sitten tukos, joka teki kävelemisestä tuskaa. Pallolaajennus poisti kivut. ”Ehdin jo miettiä, minkä värisen pyörätuolin hankkisin.” © Marjo Tynkkynen/ Blindspot Photo Oy

Kolmikymppisenä Vierikko eli elämättä jäänyttä nuoruuttaan

”Kolmikymppisenä meillä oli vaimoni Ilonan kanssa jo neljä lasta. Sovimme, että hän hoitaa lapset ja minä elätän perheen. Palkkani Ryhmäteatterissa ei ollut kummoinen, ja näytteleminen alkoi turhauttaa, koska siitä ei jää jäljelle mitään konkreettista.

Päätin hankkia varalta toisen ammatin. Aloin tehdä ystäväni opastuksella huoneistoremontteja ja erikoistuin lautalattioiden kunnostamiseen. Kun opin sen homman ja sain siitä hyvää palautetta, aloin suhtautua taas näyttelemiseen harrastuksena. Sain takaisin leikkimielen.

Tuohon aikaan minulle riitti, että sain nukuttua yössä pari tuntia. Muu aika meni töihin, esityksiin ja yöelämään, jota harjoitin kunnolla ja pitkään. Koti ja teatteri sekoittuivat. Juhlin mielelläni vieläkin, mutta nykyään minun on saatava unta kahdeksan tuntia yössä.

En ehtinyt elää nuoruuttani silloin kun sitä olisi varsinaisesti pitänyt elää, joten elin sitä sitten vähän myöhemmin. Näin myös petin vaimoni luottamuksen.

Ennen kuin työnsin avainta lukkoon mietin, että mitäs minä nyt valehtelisin. Kerronko suoraan, missä olen ollut?

Viimeinen niitti oli aamu, jolloin olin viettänyt yöni muualla. Kotiovella kuulin lasten mekastavan, he olivat jo hereillä. Ennen kuin työnsin avainta lukkoon, mietin, että mitäs minä nyt valehtelisin. Kerronko suoraan, missä olen ollut, vai pitkittäisinkö kertomista?

Silloin havahduin. Olin menossa kotiin, joka on pyhä paikka, lepopaikka, jossa saan olla oma itseni, ja mietin tämmöistä. Tajusin, että olen hirviö ja elänyt elämäni ihan päin persettä. Hiljalleen, huomaamatta olin hairahtunut jonnekin, jossa en todellakaan halunnut olla.

Silloin päätin, että tätä en halua enää koskaan kokea. Siitä lähti liikkeelle hirveä vyöry, joka päätyi siihen että erosimme. Tiesin, ettei parisuhteemme enää palaisi ennalleen. Kerran menetettyä luottamusta ei saa takaisin. Nykyisin olemme toki hyvät ystävät.

Henkinen puhdistautuminen johti myös siihen, että pyysin anteeksi muiltakin ihmisiltä sitä, että olin ajatellut vain itseäni, antanut virran viedä.

Se vapautus, joka tästä seurasi, oli sellainen tupakkalakko, että se on pitänyt. Aloin elää kunnollista elämää, sellaista, että voin katsoa aamulla peiliin eikä tarvitse pelätä. Toisessa avioliitossani Katin kanssa osaan jo olla kotonakin eikä minun tarvitse peitellä mitään.”

Vesa Vierikko nostaa kahvikuppiaan.
”Kaksi isoa asiaa on osata pyytää anteeksi ja osata antaa anteeksi. Molemmat kannattaa opetella”, Vesa Vierikko miettii. © Marjo Tynkkynen/ Blindspot Photo Oy

Viisikymppisenä professorina burnoutin partaalla

”Nelikymppisenä minut kutsuttiin näyttelijäntyön professoriksi Teatterikorkeakouluun. Olin juuri näytellyt Peter Shafferin Amadeuksessa Salieria, ja ajattelin, ­että sen paremmassa näytelmässä en enää ikinä ­tule olemaan. Otin viran vastaan ja hoidin sitä kymmenen vuotta.

Yksi motoistani oli ja on yhä se, että anna kaikkien kukkien kukkia. En muista koskaan tuominneeni opiskelijoita. Eräskin Kaakkois-Aasiasta tullut opiskelija veisteli vuoden ajan puunrunkoa, teki siitä rumpua. Lopputyönään hän soitteli sitä. Se oli hänen performanssinsa.

Tekeminen oppilaiden kanssa oli mielekästä ja mukavaa, mutta tehtävään kasaantui koko ajan enemmän hallintoa, mikä ei ole minun alaani yhtään. Korkeakoulu-uudistuksen myötä nelivuotisesta koulusta tuli yhtäkkiä viisivuotinen, mutta rahaa ei tullut yhtään lisää.

Toisen näyttelijäntyön professorin Kati Outisen kanssa päätimme, että opetus menee kokousten edelle. Otimme harteillemme huomattavasti enemmän opetusta kuin professoreilta minimissään vaadittiin.

Lue myös: Alzheimer saattaa olla Kati Outisen geeneissä, mutta hän ei halua tietää, sairastuuko

Loppukaudellani aloin heräillä öisin, kun hoitamattomat asiat painoivat päälle. Kun professuuri loppui, meni puoli vuotta, kunnes yhtenä päivänä tajusin, miten helppoa elämä voikaan olla. Olin ollut burnoutin partaalla.

En enää ikinä ryhdy vastaavaan. Haluan tehdä enää vain sitä, mitä osaan ja mistä nautin. Niinpä menen kesällä mökille ja teen siellä remonttia.”

Vesa ja whippet-koira Nero kotisohvalla. 
”Nykyisin haluan tehdä enää vain sitä, mitä osaan ja mistä nautin”, Vesa Vierikko sanoo. © Marjo Tynkkynen/ Blindspot Photo Oy

Kuusikymppisenä Vierikko nauttii kosketuksesta

”Kuusikymppisenäkin nautin läheisyydestä. Kun kävelen vaimoni kanssa, kävelen mielellään hetken aikaa käsi kädessä. Se tekee hyvää. Muutenkin tykkään koskettaa ja kaipaan sitä, että ohi mennessä käsi laskeutuu olkapäälle. Se tuo energiaa ja luottamusta elämään, ajatuksen siitä, että täällä ei olla yksin.

Juttelin Loirin Veskun kanssa silloin, kun hän oli saanut kuulla tuomionsa. Hän on koko elämänsä puhunut reinkarnaatiosta ja suhtautui kuolemaan mielenkiinnolla. Hän sanoi, että jos sielunvaellus on totta, hän vielä tulee ja pörröttää tukkaani. En viitsinyt sanoa siihen, että mitä tukkaa, minähän olen kalju.

Ajattelen kuolemasta samoin kuin Vesku. Totta kai se arveluttaa, mutta hyväksyn sen. Se tulee kun tulee, ja se voi tulla ihan milloin vaan, missä muodossa hyvänsä.”

Juttu on ilmestynyt Kotilieden numerossa 24/2022.

Lue myös Seura.fi: Vesa-Matti Loirin elämä oli täynnä rajattomia rakkauksia ja mittaamattomia menetyksiä – Kiihkeästä intohimosta huolimatta yksikään suhde ei kestänyt

Kommentoi

Kommentoi juttua: Kolmekymppisenä näyttelijä Vesa Vierikko, 66, päätti muuttaa elämänsä suunnan: "Tajusin, että olen hirviö ja elänyt elämäni ihan päin persettä"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.