Nostalgia

Muistatko vielä, kun 50-vuotislahjaksi annettiin kiikkutuoli ja käkikello? Näin hulvattomia lahjoja päivänsankareille annettiin ennen

Pyöreitä vuosia juhlittaessa lahja annettiin ennen yhteisön, nyt yksilön mukaan.

Nykyään ­moni juhlii kolme- ja nelikymppisiään kaveriporukan kesken, mutta entisaikaan pyöreiden vuosien juhliminen aloitettiin vasta, kun päivänsankari täytti 50 vuotta. Tähän on syynsä.

”Sotien jälkeen jo puolen vuosisadan iän saavuttaminen oli merkittävä rajapyykki”, sanoo kansatieteen dosentti, yliopistotutkija Eerika Koskinen-Koivisto Jyväskylän yliopistosta.

Kaikki eivät ennenkään halunneet juhlia syntymäpäiviään, mutta jos pyöreitä vuosia täyttävä piti juhlat, kutsu saattoi olla julkinen. Lehteen laitettiin ilmoitus, jossa toivotettiin tervetulleeksi juhlistamaan vaikkapa 60-vuotispäiviä. Kutsussa saattoi olla mukana kuva.

Lue myös: Juhlat tulossa? 4 superkikkaa juhlien järjestäjälle

Keitä juhliin sitten tuli?

”Jos kutsu oli julkinen, juhliin voi mennä kuka vain. Paikalle tulivat sukulaiset ja ystävät, työpaikan edustajat ja yhteisöihin kuuluvat tai niitä edustavat”, Koskinen-Koivisto sanoo.

Juhlan kaava oli se, että järjestettiin vastaanotto, jossa oli kahvitarjoilu kuivakakkuineen, pikkuleipineen ja täyte- ja voileipäkakkuineen. Juhlassa oli ehkä virallisempi osuus, jossa pidettiin pieniä puheita tai luovutettiin lahjat.

Kestävät korut ja kellot

Koskinen-Koivisto on tutkinut johtamassaan Suomen Akatemian tutkimushankkeessa Aineelliset ja aistilliset muistot ihmisille tärkeitä muistoesineitä, kuten saatuja lahjoja.

Lahjan laatu on riippunut siitä, kuka sen on antanut. Työpaikalta on saattanut saada kukkia, olipa saaja sitten nainen tai mies.

Kukat voitiin antaa maljakossa, jossa on nimikoitu laatta. Maljakot ovat tyypillisesti olleet kotimaista tuotantoa ja designlasia, kuten Humppilan, Iittalan tai Riihimäen lasin. Nykyään ne ovat haluttua tavaraa käytetyn tavaran kaupassa ja antiikkimarkkinoilla. Museoissa saattaa olla merkkihenkilön maljakko vitriinissä.

Myös astioita on annettu, mutta ne liittyivät enemmän häihin. Koristeltua lasia annettiin sekä miehille että naisille, samoin tauluja.

Lähipiiri on lahjoittanut ­koruja naisille, kello taas on ollut miehisempi vaihtoehto, ja molempia on pidetty arvokkaina ja kestävinä tavaroina. Kelloja tai koruja ovat voineet antaa myös yhteisöjen edustajat, jos merkkihenkilö on ollut pitkään mukana luottamustehtävissä.

”1800-luvun puolella syntynyt isoisäni isä oli työväen aktiivi ja toimi ammattiyhdistyksessä eri luottamustehtävissä, joten hän sai kaiverretun hopeisen taskukellon. Se on suvun muistoesine, joka kulkee pojalta pojalle”, Koskinen-Koivisto sanoo.

Sittemmin taskukellot vaihtuivat seinäkelloihin. Monen kammarin seinällä naksutti juhlien jälkeen puinen käkikello, joka kukkui tasatunnein.

Miehet ovat juhlineet merkkipäi­viään naisia enemmän. Miehille annettiin kuntien tai eri yhteisöjen viirejä, koska he ovat työskennelleet pitempään kodin ulkopuolella naisia näkyvämmissä työtehtävissä tai luottamustoimissa.

Tarpeeseen ja huumoriin

1950- ja 1960-luvuilla päivänsankarille saatettiin lahjoittaa jalopuinen ­kävelykeppi, jossa oli hopeoitu kädensija. Ihmiset elivät tuolloin lyhyemmän elämän ja olivat nykyistä huonokuntoisempia.

”Kävelykeppi on ollut tarpeellinen ja merkinnyt siirtymää, sillä 50-vuotias oli jo vanha, merkittävään ikään päässyt ja työuransa loppuvaiheessa. Kävelykeppejä on myöhemmin voitu antaa myös huumorilla,” Eerika Koskinen-Koivisto sanoo.

Kävelykeppi on saatettu antaa symbolina tulevista päivistä. Enää 50-vuotias ei ole suinkaan vanhus ­eikä kaipaa näkyviä merkkejä vanhenemisesta muistoesineikseen.

Nykypäivänä pyritään antamaan yksilöllisiä lahjoja, jotka ovat kunkin lahjan saajan itsensä näköisiä. Lahjaa mietittäessä pohditaan, ­mikä ilahduttaa päivänsankaria. Myös tavaroiden hankkimista vältellään ja pyritään aineettomiin antamisiin kuten palveluihin.

Puukko perinteen vuoksi

Aikaisemmin lahjan antamisessa noudatettiin toisenlaisia perinteitä. Vielä 1980-luvulla oli tavallista saada 50-vuotislahjaksi kiikkutuoli, joka sekin mieltyy helposti vanhenemiseen tai eläkeläisyyteen. Siitä ei kuitenkaan välttämättä ole ollut kyse.

”Keinutuoli ja iso kello liittyvät paikalliseen perinteeseen Pohjanmaalta”, Koskinen-Koivisto sanoo.

Jos paikkakunnalla on ollut käsityöläisyyttä tai kalustetehtaita, on haluttu antaa oman seudun tuotteita. Kyse on ollut arvostetusta ja hyvin juurevasta lahjasta. Sellaisia ovat myös esimerkiksi käsinkudotut pellavaliinat ja puukot, jotka säilyvät pitkään perheessä muistoesineinä.

Lahjan antamisen taustalla on siis usein ollut yhteys perinteeseen. Lahja ei ole ollut nimenomaisesti henkilökohtainen vaan ennemminkin yhteisöllinen. Lahja on saatettu antaa myös yhdessä toisten kyläläisten kanssa.

”Riippuu yhteisöstä, mikä on arvostettu lahja. Joillakin alueilla on säilynyt tieto, mikä on alueen tyypillistä ja arvokasta käsityötä, ja tavarat tunnistetaan ja niitä osataan arvostaa.”

Lue myös Seura.fi: Lukijat paljastavat: Nämä hilpeät juhlamuistot naurattavat yhä

Mihin päätyy rohjake?

Nykyään on myös paljon ihmisiä, jotka eivät tunnista esineiden yhteisöllistä arvoa.

”Nyt kun tulee suvun muistoesineitä, mietitään, pitäisikö niitä yhä säilyttää. Saatetaan olla ihmeissään, mitä jollekin isolle rohjakkeelle tehdään.”

Osa säilyttää rujotkin esineet, jos niiden tarina on tiedossa eikä niistä raaskita luopua. Sellaisia voivat olla esimerkiksi äidinäidin aikoinaan saamat tekstiilit tai seinäkello, joka muistuttaa enosta.

Ruskeakeltainen, kulmikas vaasi voi odottaa vuosikymmeniä uutta nousuaan kaapin perällä, ja yhtäkkiä se on taas muodikas.

Ei silti ole itsestään selvää, että esineet säilyisivät suvussa. Kaikki eivät halua omistaa tavaroita, joita eivät tarvitse. Moni on joutunut käymään läpi omien vanhempiensa jäämistön, ja kun tavaraa on valtavasti, sitä ei ole mahdollista säilyttää.

Ei ennenkään aina päätetty etukäteen saajan puolesta, mitä annetaan lahjaksi. Myös lahjakortteja on osattu antaa, jolloin saaja voi itse valita lahjansa. Samoin pankeista haettiin shekkejä, joten silkkaa rahaakin annettiin kuten nykyäänkin.

Turnaukset ja kronikat

Pyöreiden vuosien juhlatilaisuuden henki riippui juhlittavasta ja hänen taustoistaan.

”Vakavasta ja hyvin hartaasta hyvin humoristiseen. Jos kuuluu sukuun, joka on hyvin uskonnollinen, todennäköisesti mukana oli vahva uskonnollinen vire.”

Eerika Koskinen-Koivisto sanoo, että työväen kulttuurissa juhlimisessa on ollut tyypillistä humoristisuus. Hän muistaa omasta lapsuudestaan, miten isoäidin veli valmisti aina päivänsankarille kronikan.

”Se oli runomuotoinen tervehdys, jossa onniteltiin runon kautta.”

Kronikat saattoivat olla humoristissävytteisiä mutta myös koskettavia, ja niihin on koottu tapahtumia päivänsankarin elämästä.

Juhlissa on musisoitu, jos vieraissa on ollut harrastuneisuutta. Kovan urheilumiehen juhlissa on saatettu järjestää jokin pieni turnaus. Monessa työpaikassa pyöreiden vuosien kohdalla on saanut ylimääräisen vapaapäivän. Seurakunnat noteeraavat henkilön hänen täyttäessään 80 tai 90, jolloin järjestetään yhteisvastaanottoja.

Juhlat olivat entisaikaan useimmiten yksipäiväisiä, mutta jotkut pitkämatkalaiset saattoivat jäädä yöksi.

Vanhoista valokuva-albumeista löytyy kuvia, joissa päivänsankari istuu juhlapuvussaan valtavan kukkameren keskellä. Kukat ja kortit olivat osa lahjaa, ja mitä enemmän kukkia, sitä näyttävämpi oli kiitoskuva, joka tyypillisesti lähetettiin juhlijaa muistaneille.

Juttu on julkaistu Kotilieden numerossa 24/2022.