Nuuksio kyllästytti Fedjan – nyt hän kertoo, kuinka innostui uudelleen takapihan kuuluisasta kansallispuistosta

Kuuluisan kansallispuiston kupeessa lapsuutensa viettänyt muusikko Fedja Kamari kertoo, miten löysi kyllästymisen jälkeen uudelleen Nuuksion lumon.

Olen aina vähän ylenkatsonut Nuuksiota. Liki 20 vuotta asumista kansallispuiston välittömässä läheisyydessä saattaa vaikuttaa asiaan. Vartuin Siikajärvellä, joka on haja-asutusaluetta Nuuksionpään tietämillä, lähellä Kirkkonummen rajaa.

Paikka ei ole hassumpi: rauhallinen, hiljainen luonnonhelma. Etenkin lapsena metsässä leikittiin ja liikuttiin paljon, käytiin uimareissuilla, pulkkamäessä tai sieniretkillä. Metsä oli aina heti tien toisella puolen. Vaikka osa alueesta oli suojelematonta talousmetsää, siinä ei lapsen mielessä ollut suurta eroa kansallispuiston maisemiin.

Kuten varmasti jokainen maaseudulla kasvanut, minäkin aloin kyllästyä metsiin, peltoihin ja hiekkateihin. Iän ker­tyessä aloin kaivata kauppoja, kulttuuria ja jotain ”oikeaa” elämää.

Toisinaan kotimatkalla samaan bussiin sattui partiolaisia, jotka jäisivät rinkkoineen pois vain pari pysäkkiä jälkeeni. Mietin, miten eksoottista heistä mahtoi olla saapua tänne korpeen.

Olin itsekin partiolainen joitakin vuosia, ja retket Nuuksioon muistan hyvällä. Tuntui tosin erikoiselta matkata retkelle samalla bussilla kuin millä menin kotiin. On hassua, miten erilaisia todellisuudet samasta alueesta voivat eri ihmisille olla.

Samanlaista vertailua on varmasti kaikkialla, oli kyse sitten Lapista, saaristosta tai kesäkaupungeista. ”Ne muut” tulevat tänne pyörimään eivätkä tiedä, miten olla!

Lue myös: Suomen kansallispuistot Top 10 – näissä pitäisi jokaisen vierailla

Fedja Kamari istuu metsässä tutkimassa karttaa.

Fedja Kamari on aikuisena niellyt ylpeytensä ja palannut retkeilemään lapsuutensa lähileikkimaastoon, Nuuksion kansallispuistoon.

Tallatut polut vs. erämaa

Sain sittemmin mahdollisuuden muuttaa kaupungin ytimeen. Ja kuten arvata saattaa, pian siihenkin ehti kyllästyä. Uusi ympäristö muuttui vanhaksi, ahtaan tuntuiseksi ja virikkeettömäksi.

Aloin kiinnostua pyöräretkeilystä, sillä se tuntui olevan keino löytää uusiin maisemiin. Välttelin edelleen Nuuksiota, sillä kynnys mennä entisille kotikonnuille virkistäytymään oli korkea.

Vasta parin viime vuoden aikana aloin haastaa käsitystäni tylsästä ja läpikäydystä Nuuksiosta. Oli myönnettävä, et­ten ollut kulkenut siellä lopulta kovin paljon, ja silloinkin olin talsinut niitä yleisimpiä reittejä.

Ne eivät kuitenkaan ole yhtä kuin ­koko Nuuksion kansallispuisto. Ruuhkaisten ja leveiksi tallattujen polkujen väliin ja ulkopuolelle jää isoja alueita, jotka ovat rauhallisempia, erämaisempia.

Hankin itselleni Nuuksion seudun maastokartan, jonka avulla kansallispuisto olisi helpompi hahmottaa. Sen myötä tajuaa, miten laajasta alueesta on kyse. Koska olin asunut aina puiston eteläpuolella, en esimerkiksi juuri ollut käynyt pohjoispuolisilla alueilla. Linnuntietä tai metsän halki matka olisi lyhyt.

Kallioista metsämaastoa.

Nuuksio kuin takapihalla yöpyisi

Koska minulla on taipumus aina ottaa vähän liian isoja haasteita, päädyin ensimmäiselle kunnon Nuuksion-retkelle vuosikausiin talvella, ja olin päättänyt tehdä retken hiihtämällä. Olin hankkinut pitkät tunturisukset, joiden ajattelin olevan omiaan laduttomassa metsässä.

Kartasta olin löytänyt vilkkaimpien reittien ulottumattomista Takalan laavun, jonne uskoin hiihtäväni nopeasti, matkaa ei ollut kuin muutama kilometri Salmen ulkoilualueelta. Laavulla voisin yöpyä ja harjoitella talviretkeilyä.

Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että suunnitelma oli typerä: Nuuksion mäkinen maasto ei ole omiaan kokemattomalle metsähiihtäjälle. Olin jatkuvasti lumipenkassa, mäet olivat hankalia nousta ja vielä hankalampia laskea, sukset aivan liian pitkät ja kapeat. Katkaisin toisen sauvan kaatuessani. Keräilin hermoja ja löysin lumen seasta oksan väliaikaiseksi sauvaksi.

Kun alkoi tulla pimeää, päätin leiriytyä mäen päälle. Valmistin aterian ja sain leirin pystyyn syvään hankeen. Oli hiljaista, jostain kuului eläinten rapinaa.

Vaikka olin kokonaan uusilla ja tuntemattomilla seuduilla, oli helppo pysyä rauhallisena, koska osasin asettaa itseni kartalle ainakin tunnetasolla. Tiesin olevani lähellä paikkoja, joissa olin viettänyt valtaosan elämästäni, joten ei täällä voisi tapahtua mitään kovin kamalaa. Nukuin rauhallisesti.

Aamulla tuntui vähän kuin olisi ollut yötä takapihallaan. Se vähäinenkin jännitys oli kaikonnut, mutta jäljellä oli kunnioitus metsää kohtaan.

Teltta lumisessa metsässä ja pitkät sukset teltan edessä.

Olin hankkinut pitkät tunturisukset, joiden ajattelin olevan omiaan laduttomassa metsässä.

Salainen löytö: lippaluola

Seuraavana kesänä päätin palata näihin kansallispuiston sydämen seutuihin, tällä kertaa jalan. Tarkoituksena oli saavuttaa Pöksynhaaran ja Valkealammen telttapaikat.

Retken aloitusiltana satoi runsaasti. Rutikuivan kesän jälkeen se tuntui virkistävältä ja aistikkaalta, ja auringon oranssiksi käristämä varvikko tuntui heräävään vielä hetkeksi uudelleen. Vehreässä maastossa sai kulkea aivan yksin, mikä on aina luksusta. Sade sai monet viikonloppuretkeilijät jäämään kotiin.

Jaoin reitin pieniin pätkiin ja tarkistin aina järven toiseen päähän päästessä, mihin suuntaan polulla on tarkoitus kääntyä. Muutaman virhesuunnan jälkeen aloin lähestyä määränpäätä, pieniä ja kauniita erämaalampia Nuuksion ytimessä. Sade ei ollut lakatakseen, eikä se vieläkään päässyt nujertamaan tunnelmaa.

Olin jättänyt itselleni vielä lisähaasteen. En ottanut mukaan telttaa, vaan hätämajoitteen, johon makuupussin ja makuualustan kanssa kömmitään. Se pitäisi sateen ulkona, mutta kasvot jäisivät ulos, ja tämän vuoksi joku sateensuoja olisi hyvä löytää.

Reitille ilmestyi pieni lippaluola, kallion alle muodostunut onkalo, ­joka oli juuri ja juuri tarpeeksi korkea, jotta sen alle mahtui istumaan varovasti. Luolan lipan alla oli kuivaa, maa ei ollut kastunut rajusta sateesta huolimatta lainkaan.

Purin varusteet repusta, joka oli päästänyt vettä läpi ja kastellut makuupussin ja taukotakin. Olin luolan löytämisestä kuitenkin niin hyvilläni, että pidin hermoni. Luolassa oli jännittävää, mutta silti olin suojassa ja kuin turvapaikassa.

Sateen ropinassa oli helppo käydä levolle ja leikkiä olevansa esihistoriallisessa ajassa, jolta tuo luola luultavasti on peräisin. Luolia ei ylipäätään ole pääkaupunkiseudulla kovin montaa, siksikin löytö ilahdutti. Tuntui vähän kuin olisi löytänyt jonkin salaisen osan muuten tutusta paikasta.

Lue myös Anna.fi: Kolme intohimoista retkeilijää paljastaa suosikkikohteensa

Kallion alla on pieni luola.

Luolan lipan alla oli kuivaa, maa ei ollut kastunut rajusta sateesta huolimatta lainkaan.

Nujersin kyllästymiseni

Aloin vähitellen ymmärtää, miksi ajatukseni Nuuksiosta olivat niin ylenkatsovia. On totta, että jos on vuosikaudet tuijottanut samaa metsä­maisemaa, kävellyt kilometrin matkan bussipysäkille hiekkatietä ja maantien laitaa, eivät hyvin merkityt rengasreitit välttämättä tarjoa mitään uutta kiinnostavaa.

Se ei ole alueen syy, vaan vika on kävijän mielikuvituksettomuudessa. En tarkoita sitä, että retkeilyssä pitäisi aina olla tavoitteita, pelkkä luonnossa rentoutuminen usein riittää. Mutta jos on taipumusta tylsistymiseen, Nuuksiossa on lukuisia mahdollisuuksia kyllästymisen nujertamiseen.

Selkeästi merkityt reitit ovat ­omiaan esimerkiksi polkujuoksuun, jossa karttaa ei ehdi katsoa tarkasti, ja kaltaiselleni aloittelevalle suunnistajalle merkitsemättömät polut tarjoavat reilusti haastetta – mutta myös onnistumisen tunteita.

Koira istuu kalliolla ja katselee lammelle.

Nuuksio: Monta reittiä käymättä

Ymmärsin Nuuksion ainutlaatui­suuden myös ollessani ­kuukauden ulkomailla isossa ­kaupungissa. Lähi­luonto ei ollut siellä itses­tään­selvä asia, ja sekin vähä oli ­yleensä hoidettua puistoa. ­Tajusin, miksi Nuuk­siossa törmää lähes aina vaihto-oppilai- siin. Kansallispuisto lyhyen matkan päässä kaupungista on harvinaista herkkua.

Palasin äskettäin vielä niihin samoihin maisemiin, joissa talvella hiihtäessä pahasti eksyin ja hermostuin, eikä siellä ollut liian helppoa kesälläkään.

Tällä kertaa navigointi toimi: löysin halutulle leiripaikalle ja takaisin. Aloin luottaa vielä enemmän suunnistustaitoihin ja siihen, että tulevana talvena sama reitti voisi vihdoin onnistua, tosin tällä kertaa ehkä lumi­kengillä.

Vielä olisi monta syytä palata Nuuksioon, lukuisia käymättömiä reittejä ja vielä kokeilemattomia tapoja nauttia kansallispuistosta. Lampia ja järviä melomiseen ja uimiseen, kallioita kiipeiltäväksi, laaksoja hiihdettäväksi.

Olen niellyt ylpeyteni Nuuksiota kohtaan kuten aikuisen kuuluukin ja kääntänyt sen ylpeydeksi entisestä asuinseudusta, jota nyt saan kokea uusin tavoin.

Lammen rannalla on teltta, sen edessä kalliolla eväitä.

Fedja vinkkaa ottamaan retkille aina riittävästi eväitä.  ”Kannattaa ottaa tuplana se, mitä kotona ajattelisi tarvitsevansa. Ylimääräinen voileipä harvoin harmittaa.”

Juttu on julkaistu Kotilieden Ihana kesä -erikoislehdessä 15.6.2022.

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Nuuksio kyllästytti Fedjan – nyt hän kertoo, kuinka innostui uudelleen takapihan kuuluisasta kansallispuistosta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X