Pappi ja ikihippi Hilkka Olkinuora on koonnut kuolinapteekkiinsa sen verran lääkkeitä, että voi päättää päivänsä tuskallisessa tilanteessa
Hilkka Olkinuora ikääntyy itsellisenä ja onnellisena talossaan meren rannalla. Pappi haluaa puhua kuolemasta, jota moni pelkää, ja kertoo videolla hautajaisistaan.
Joko me noustaisiin? Näin Hilkka Olkinuora, 72, kysyy joka ainoa aamu vehnäterrieriltään Jerriltä, joka nukkuu hänen sänkynsä jalkopäässä. Hän kutsuu kysymystään neuvotteluksi.
Sänky sijaitsee yli satavuotiaan, hurmaavan, harmaan huvilan yläkerrassa Uudellamaalla. Huvila seisoo merenrannalla, kaukana kaupunkien kohinasta.
”Elämme Jerrin kanssa täällä luonnon ehdoilla. Talvella nousemme, kun alkaa olla valoisaa, ja menemme pötköttelemään, kun tulee pimeää. Kesällä heräämme aiemmin, ja minä lähden aamu-uinnille”, Hilkka kertoo.
Rantaan viettää kapea ruohopolku. Jerri vartioi Hilkkaa laiturilla, koska se on emäntänsä sanoin Baywatch-koira. Mutta veteen Jerri ei mene.
Hilkka ja Jerri ovat ”me”. Hilkka allekirjoittaa sähköpostinsakin ”terveisin Hilkka ja Jerri”, ja hänen kasvomaskissaan komeilee kuva vehnäterrieristä.
Jerri oli vielä lähes pentu, kun pappi, tietokirjailija ja kolumnisti Hilkka jäi kahdeksan vuotta sitten leskeksi. Hänen puolisonsa Hannu Olkinuoran oli kuollut nopeasti edenneeseen syöpään.
Hannu ja Hilkka olivat hankkineet talon yhdessä Hilkan sukulaisilta ja rakennuttaneet pihapiiriin Villa Tomumajan, esteettömän kodin vanhuudenpäiviksi. Nyt Hilkka tekee siellä joskus kirjoitustöitään. Hannun tuhka on ripoteltu mereen.
Lue myös Anna.fi: Hilkka Olkinuora sanoo, että tulee hetki, jolloin suru muuttuu osaksi elämää
”Kuljen aina kännykkä taskussa”
Siihen nähden, että Hilkka Olkinuora on viidennen polven kaupunkilainen, hän viihtyy harvinaisen hyvin maalla. Luonnon keskellä on hyvä vanheta.
Sen verran ikääntyminen on kuitenkin vaikuttanut arkeen, että nykyisin Hilkka kulkee pihalla kännykkä taskussaan.
”Jos kaadun, ei auta, jos puhelimeni on keittiössä. Ei täällä kukaan kuule, jos minulle sattuu jotain.”
Minulla on milloin tahansa seuraa, lohdutusta ja tukea, jos niitä haluan.
Kun hän kulkee puhumassa eläkeläisten tilaisuuksissa, hän kuulee usein, miten yksinäisiä monet vanhat ihmiset ovat. Itse hän ei kärsi yksinäisyydestä. Päinvastoin, hän pitää yksinolosta.
”Jos minä olin Hannun eläessä yksin täällä maalla ja muu perhe kaupungissa, Hannu soitti, että onko sinulla meitä ikävä. Vastasin, että ei ole.”
Pikkutyttönäkin Hilkka viihtyi omissa oloissaan. Partiolaisena hänestä oli ihan parasta seikkailla pelottomasti elokuun pimeissä illoissa.
”Järkeilin, että jos minä en näe ketään, kukaan ei voi nähdä minua.”
Olennaista tässä nykyisessä yksinolossa on se, että hänen ei ole pakko olla yksin.
”Minulla on milloin tahansa seuraa, lohdutusta ja tukea, jos niitä haluan.”
On ystäviä, naapureita, seitsemän lasta ja seitsemän lastenlasta. Hän tietää, että on tässä suhteessa etuoikeutettu.
Vanheneminen alkoi viisikymppisenä
Noin viisissäkymmenissä se alkoi. Vanheneminen.
”Silloin huomasin, että horisontti pysähtyy. Nyt seitsemissäkymmenissä horisontti tulee jo kohti, eikä sitä tiedä, missä kohden lopulta kohdataan.”
Hyvin konkreettinen merkki ikääntymisestä oli se, kun ikänsä jazztanssia harrastanut Hilkka aloitti tauon jälkeen tanssin uudestaan nelikymppisenä. Hän huomasi, ettei enää kyennyt liikkeisiin, jotka olivat olleet hänelle kolmekymppisenä vaivattomia. Silloin Hilkka istui pukuhuoneen penkille ja itki.
Nykyisin hän miettii, että jos ei tänä talvena kanna halkoja vajaan, niin ehkei enää ensi talvena jaksa sitä tehdä.
Hilkka Olkinuora huoltaa ja hoivaa itseään mietiskelemällä, käymällä retriiteissä ja harrastamalla Qigongia, kiinalaista, meditatiivista voimistelua.
Kroppaansa Hilkka suhtautuu lempeällä ymmärryksellä. Lonkka on jo leikattu.
”Puhelen keholleni, että mennään nyt näin. Se riittää.”
Myös tekemättömien huushollitöiden suhteen hänellä on avarakatseinen ote. Talon yläkertaa pitäisi tyhjentää tavarasta ja ulkomaalauskin on suunnitelmissa. Mutta ne saavat odottaa vielä hetken.
”Minun koronapäiväni ovat kuluneet paljolti ulkoillessa, lukiessa, kirjoittaessa ja etäseurustelussa.”
Hilkka Olkinuora kommentoi heti Twitterissä, jos törmää ikärasismiin
Twitterissä Hilkka Olkinuora on aktiivinen keskustelija ja hänellä on siellä yli 5 000 seuraajaa.
”Jos aistin ikärasismia, oikein syöksähdän Twitteriin ottamaan kantaa. Olen silloin liikkeellä nimimerkillä Seitkytvee.”
Vanhus olen vasta, kun toimintakykyni on olennaisesti heikentynyt ja kun tarvitsen muita ihmisiä avuksi arkeeni.
Vaikka vanhus on hänestä hyvä ja kaunis sana, ei hän seitsemänkymppisenä tunne itseään sellaiseksi. Hän tekee eläkeläisenä koko ajan töitäkin. Puhuu, kirjoittaa ja hoitaa papin toimituksia.
”Kun täytin 68 vuotta, tajusin, että minun täytyy anoa eläkettä. Sain Kelalta ystävällisen vastauksen, että milloin mahdoitte käydä viimeksi pankkitilillänne. Että tehän olette olleet jo kaksi kuukautta eläkkeellä.”
Kymmenen vuotta sitten Hilkka Olkinuora kirjoitti kirjan nimeltä Parasta ikää, jossa hän pohtii, miten elää vapaata ja viisasta elämää, kun ei ole vielä vanhus.
”Vanhus olen vasta, kun toimintakykyni on olennaisesti heikentynyt ja kun tarvitsen muita ihmisiä avuksi arkeeni.”
Hän siteeraa rikoskirjailija P. D. Jamesia, jonka kirjaa parhaillaan lukee. 80-vuotias nainen puhuu siinä, että ”hänen iässään lähtee karkuun melua, älypuhelimia, vandalismia, juoppoja kusipäitä, poliittista korrektiutta, tehottomuutta ja hyökkäystä laatua vastaan, nimeämällä se elitismiksi”.
Hilkka Olkinuora allekirjoittaa tämän kaiken.
Moni pelkää kuoleman edessä
Leskeksi jäädessään Hilkka Olkinuora oli 64-vuotias. Hän sanoo olleensa silloin vielä tarpeeksi nuori, että saattoi jäädä elämään yksin maalle, ja tarpeeksi vanha, jotta ei kaivannut uutta ihmissuhdetta.
”Olen äärettömän huojentunut siitä, etteivät romanttiskiimaiset ihmissuhteet kosketa minua yhtään.”
Hilkka ottaa puheeksi feministi Germaine Greerin teoksen, jonka tämä kirjoitti vaihdevuosiin tultuaan. Hän oli vihainen, koska oli muuttunut näkymättömäksi. Hänen peräänsä ei esimerkiksi enää vihelletty kadulla.
Hilkasta on päinvastoin erinomaisen huojentavaa, ettei häneen peräänsä enää vihellellä.
”Kun on kokenut rakkaudet, jotka on halunnut kokea, saanut työt, jotka on halunnut tehdä, ja lapset, joita ei edes tiennyt halunneensa, on äärettömän hyvä olla itsekseen ja vanha.”
Sitä hän on kylläkin ajatellut, että joitain ihmissuhteitaan hänen pitäisi vielä korjata aktiivisesti.
”Niin johtamistöissäni kuin suhteessani lapsiini olen lähtenyt siitä, että olemme aikuisia ja meidän pitää suhtautua toisiimme aikuisina. Toisaalta terapiatöideni ja papintyöni kautta tiedän, että ihmisen sisällä oleva lapsi on äärettömän arvokas”, Hilkka sanoo.
”Kun työstäni iso osa on ollut kuolemaa, niin olen nähnyt, että moni on kuoleman lähestyessä pieni ja pelokas lapsi.”
Hilka Olkinuoran sisällä asuu kiltiksi kasvatettu tyttö
Hänen itsensä sisällä asuu kiltiksi kasvatettu, usein yksin jätetty, isänsä varhain menettänyt tyttö.
”Pieni lapsi, joka on koko ikänsä taistellut voidakseen olla oma itsensä.”
Nykyisin Hilkka Olkinuora kokee, että pystyy pistämään vastaan ihmisille, jotka yrittävät käyttää valtaa hänen ylitseen. Mutta samaan aikaan omat lapset ovat alkaneet hoivata häntä ja korona-aika on vain korostanut asetelmaa.
Minun viimeinen itsenäistymiskamppailuni käydään suhteessa lapsiini ja todennäköisesti johonkin hoitohenkilökuntaan.
”Tähän hoivaamiseen liittyy rakastava auttamisentahto, mutta heillä on vastassa tuima mummu, joka sanoo, että ei sitä niin tehdä vaan näin. Minun viimeinen itsenäistymiskamppailuni käydään suhteessa lapsiini ja todennäköisesti johonkin hoitohenkilökuntaan.”
Hän kertoo pohtineensa ystävättäriensä kanssa, mahtavatko heidän lapsensa pelätä heidän vanhenemistaan enemmän kuin he itse.
Hilkka Olkinuora haluaa puhua kuolemasta
Moni ei halua puhua kuolemasta, mutta Hilkka Olkinuora haluaa. Kuolema kuuluu hänen papin työhönsä, mutta hän on kohdannut kuoleman jo monesti myös omassa elämässään.
Isän menettäminen kahdeksanvuotiaana koulutyttönä, kolmikymppisen sisaren kuolema, Hannun ja Hilkan yhteisen lapsen kätkytkuolema sekä Hannun kuolema ovat opettaneet elämästä monta asiaa.
”Isän kuolema sai minut hyvin varhain ymmärtämään, että elämässä mikään ei ole varmaa eikä oikeudenmukaista. Sisaren kuolema opetti, että aikaa ei ole rajattomasti. Ville-vauva opetti sen, että kaikki rakkaus, jota on, on annettava joka päivä eikä mitään pidä jättää huomiseen. Puolison kuolemasta on kahdeksan vuotta, enkä vieläkään oikein ymmärrä sitä.”
Hilkka on tehnyt töitä myös Nuorten leskien yhdistyksen kanssa ja on järkyttynyt siitä, että osa leskistä jää täysin yksin.
”Meillä oli Hannun kanssa sekä yhteisiä että omia ystäviä. Minulla oli leskeyden hetkellä hyvä piiri ympärilläni.”
”Eroottisessa mielessä vanhenin”
Menetykset eivät ole Hilkka Olkinuoraa suoranaisesti vanhentaneet, mutta yksi konkreettinen asia muuttui puolison kuoleman myötä.
Hilkka oli aamuin illoin sivellyt iholleen hyväntuoksuista voidetta, mutta puolison kuoltua häneltä meni monta vuotta niin, ettei hän sitä tehnyt.
”En voidellut, koska eihän minuun kukaan koskenut. Eroottisessa mielessä vanhenin siis kyllä.”
Kauniiksi hän laittautuu yhä joka päivä, vaikka olisi vain kotonaan.
”Talvella pukeudun kashmirvillaan ja laitan hajuvettä ja korvikset. Opin äidinäidiltäni naisellista turhamaisuutta ja kiitän häntä siitä.”
Hilkka ei puhu rohkeudesta, mutta uteliaasti hän kokee aina eläneensä. Nelikymppisenä taloustoimittajana häntä tosin kaiveli se, ettei hänestä ollut tullut kirjailijaa, joka kirjoittaa suuren suomalaisen sivistyneistöromaanin.
”Tajusin, että hautakiveeni ei kirjoiteta kirjailija. Sitten ajattelin, että elämäntyöni idea on päinvastoin juuri moninaisuus, asioista kiinnostuminen. Toivoisin, että kuolemisenikin olisi sellaista, että menisin kiinnostuneena katsomaan, että mitäs seuraavaksi.”
Yksi suuri viisaus vanhetessa on hänen mukaansa taakse jättämisen taito. Otetaan asiat niin kuin ne tulevat, otetaan oppia ja jätetään sikseen.
Monilla on kuolinapteekki
Vanhassa kirkkorukouksessa pyydettiin varjelusta pahalta äkkikuolemalta. Nykyisin vanhukset toivovat sitä.
”Kun näkee vanhustenhoidon ja kivunlievityksen groteskeimpia muotoja, ymmärtää niitä, jotka haluavat lähteä heti”, Hilkka sanoo.
Kuulun siihen aika suureen aktiiviseen joukkoon, joka pitää eutanasiaa tarpeellisena.
Itselleen hän ei toivo äkkilähtöä.
”Toivon kuolemaa, joka on ilmoittautunut minulle. Ajattelen, että hyvä lähteminen on sellaista, että lähtijä ehtii saattaa jälkeenjääneet uuteen elämään, sanoa hyvästit, pyytää anteeksi.”
Mutta hän toivoo myös kuolemaa, joka ei tee kipeää.
”Kuulun siihen aika suureen aktiiviseen joukkoon, joka pitää eutanasiaa tarpeellisena.”
Mutta koska laki ei sitä salli, Hilkka on koonnut itselleen kuolinapteekin eli riittävän määrän lääkkeitä, joilla voi päättää päivänsä. Hän on sopinut, kuka sekoittaa ne smoothieen, jonka hän itse juo.
”Kuolinapu tulisi käyttöön tilanteessa, jossa näkee, että tien pää on tuskallinen eikä siihen saa muuta apua. Se ei missään tapauksessa korvaa saattohoitoa, jota pitää Suomessa kehittää.”
Hän sanoo, että näistä asioista puhutaan vanhojen ihmisten kesken ja apteekkeja on yöpöytien laatikoissa.
”Jos sanotaan, että elämä on lahja, niin miten niin lahjaa ei voisi antaa pois sitten kun siihen on väsynyt? Olen puhunut tästä aiemminkin, eikä minua ole syytetty miksikään kuolemanenkeliksi.”
Lue myös Seura.fi: Kuolinaputahdon tarkoitus on herättää keskustelua
Kaikessa ei tarvitse olla täydellinen
Vielä Hilkalla on kuitenkin paljon tehtävää. Kuten kertoa muiden vanhojen naisten kanssa nuoremmille, että ihan hyvän elämän voi elää, vaikka ei olisi kaikessa täydellinen.
Hän ottaa olohuoneensa pöydältä käteensä Maria Petterssonin tuoreen teoksen Historian jännät naiset, joka kertoo rohkeista ja persoonallista naisista.
”Haluan sanoa, että vanhat naiset voisivat ryhtyä omiksi jänniksi naisikseen.”
Hilkkaa raivostuttaa se, että vanhoista naisista tehdään helposti stereotyyppinen lauma, joille kerrotaan, millaisia he ovat.
”Jos jokin on naisissa muuttunut, niin me olemme monenlaistuneet.”
Häntä itseään on sanottu ikihipiksi, ja se sopii hänelle mainiosti.
”Olen huomannut, että olen esimerkiksi toiveikkaampi kuin omat lapseni.”
Minkä suhteen hän on erityisen toiveikas?
”Maailma on juuri nyt hyvin järjetön, mutta juuri siksi se on toivon maailma, sillä toivo on olemukseltaan nimenomaan järjen vastainen.”
Hilkka Olkinuorasta on siis hyvä, että puhutaan koronan jälkeisestä uudesta normaalista. Hän uskoo, että näkyvissä on syvempää ymmärrystä elämästä.
Lue myös: Hautajaiskukat valitaan vainajan muistoa kunnioittaen – kukkakauppias kertoo, mitä vaihtoehtoja on
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 19/2020.