Näyttelijä Satu Silvo koki itsensä pitkään ulkopuoliseksi vaikka loisti parrasvaloissa: ”Katsomossa naiset pitivät puolisoistaan kiinni, että älä katso enempää”
Muiden silmissä Satu Silvo on karismaattinen moniosaaja. Itse hän kokee jääneensä usein ulkopuoliseksi. Aamuyön tunteina Satu herää paniikin vallassa kysymään: selviänkö?
Kun Satu Silvo täytti viime elokuussa 60 vuotta, hänelle oli selvää, kuinka hän juhlisi. Satu oli alkanut miettiä asiaa jo vuoden alussa ja päätti tehdä sen omakohtaisella esityksellä. Musiikkiteatterinäytelmä sai nimekseen Näkymätön nainen.
”Halusin pohtia sitä, miksi näkymättömyyden ja ulkopuolisuuden kokemus on ollut minulle niin iso. Miksei sieltä pääse ulos? Tai pääseehän sieltä, itsekin olen päässyt, mutta mistä sellainen tunne tulee”, Satu sanoo.
Työ käynnistyi pitkillä keskusteluilla työryhmän käsikirjoituksesta ja lauluista vastaavien jäsenten ja Sadun puolison, kirjailija-näyttelijä Reidar Palmgrenin kanssa. Satu kävi heidän kanssaan läpi elämäänsä ja huomioitaan tyttöjen ja naisten näkymättömyydestä rakkaudessa ja työelämässä. Myös naisen yhteiskunnallinen asema ja syrjäytyminen pääsivät käsittelyyn.
Kun Satu on kertonut ystävilleen näytelmän teeman, he ovat hämmästyneet. Mitä? Sinunko juhlanäytelmäsi kertoo näkymättömyydestä? Sinä jos kuka et sitä ole.
Satu on eri mieltä. Näkymättömyyttä ja ulkopuolisuutta voi kokea kuka tahansa, vaikka hänen ulkokuorensa vaikuttaisi vahvalta. Hän itse on siitä hyvä esimerkki.
”Itsetunnon ja itsetunnottomuuden ristiriita on ollut minulla hyvin vahva läpi koko elämän. Pystyn ja teen ja olen rohkea, mutta sisäinen rakenteeni on aika haavoittuva ja herkkä. Toisaalta olen yrittänyt oppia myös sitä, etten huoneeseen tullessani täytä koko tilaa.”
Viisilapsisen perheen herkkä kuopus
Satu oli kuusivuotias, kun perhe muutti Kouvolan lähelle Valkealaan. Aiemmin hänen vanhemmillaan oli ollut Utissa pieni kyläkauppa, josta oli pakko luopua, kun väki alkoi suosia sen ajan markettia, paikkakunnalle saapuneen Hepsin myymälää.
”Kauppiaana ja yrittäjänä toimiminen oli perheellemme aika rankkaa, vaikken siitä juuri mitään muistakaan.”
Valkealassa vilkkaalla ja seurallisella Sadulla oli paljon kavereita, mutta hän sai sekä kotipihalta että koulusta myös yksin jäämisen kokemuksia. Viisilapsisen perheen herkkä kuopus ei osannut ilmaista niistä johtuvia surujaan eikä ulkopuolisuuden tunnettaan.
”Minulla oli paljon aikaa miettiä asioita itsekseni, ja pohdin usein, mikä minussa on vikana.”
Oli yksi paikka, missä Satu sai näkyä, kuulua ja loistaa: harrastajateatteri, jossa monitaiteellinen isä puvusti, lavasti ja ohjasi. Näyttämölle Satu nousi ensimmäistä kertaa kahdeksanvuotiaana esittämään noitaa.
”Sen jälkeen olen tehnyt useita hurjia pahiksia. Prinsessarooleja minulle ei ole kauheasti kertynyt”, Satu kertoo ja muistelee jonkun sanoneen joskus, että hänellä on suden silmät.
Se oli ehkä tarkoitettu ilkeydeksi, mutta Satua kommentti hiveli.
Lue myös Anna.fi: Oletko äitinä kuin leijonaemo vai kenties kuin keisaripingviini? Testaa, mitä eläinmaailman emoa muistutat luonteeltasi
Miehet pysyvät Satu Silvosta etäällä
Teini-iässä Satu ihmetteli tyttöjä, joilla oli jo seksuaalisia kokemuksia. Hän itse oli 17-vuotias seurustellessaan ensimmäistä kertaa.
”Mutta sitten kun pääsin vauhtiin, se oli varsin mukavaa. Se on varmaan sitä minun aistillisuuttani, että osasin nauttia seksuaalisuudestani. Oli myös tärkeää, että minulla oli oikea poikaystävä eikä seksi ollut mitään kokeilua pusikossa.”
Satu oli 17-vuotias, kun äiti ilmoitti hänet Sanelma Vuorteen mannekiinikoulun kurssille. Satua nolotti, mutta hän ei kehdannut olla menemättä, koska äiti oli jo maksanut kurssin ja se oli kallis, 900 markkaa.
Lue myös: Mannekiinikoulun johtaja Sanelma Vuorre opetti suomalaisille salonkikävelyä ja small talkia
Kurssin päätteeksi Satu kruunattiin Kouvolan mannekiinikuningattareksi. Valtakunnallisessa kilpailussa Helsingin Kaivohuoneella hän sijoittui neljänneksi.
Missi- tai malliuran sijaan Satu halusi kuitenkin näyttelijäksi. Teatterikoulun ovet aukesivat ensi yrittämällä, ja koulun aloittaessaan Satu oli juuri täyttänyt 19 vuotta. Pudotus maan pinnalle oli raju.
”Turkka veti minut – kuten muutkin – vessasta alas. Koulussa ulkopuolisuuden kokemukseni kasvoi. En tuntenut todellakaan olevani mikään kaunotar tai erikoistapaus, päinvastoin.”
Vaikka moni opiskelutoveri on julkisestikin kertonut ihastuneensa Satuun, hän ei koe saaneensa osakseen keskimääräistä enempää huomiota.
”Miehet ovat aina pysyneet minusta aika etäällä. Minua ei esimerkiksi ole koskaan kähmitty, mitä nyt joku humalainen joskus yrittänyt, mutta leijonan karjaisullani kadonnut saman tien.”
Satu Silvo tunsi lavalla, kuinka vaimot pitivät miehistään kiinni
Eikö Satu muka muista myös toisenlaisia kokemuksia? Tilanteita, joissa hän on ollut ihailluista ihailluin?
Sadun mieleen nousee yksi tapaus, vuosien takainen työ, Kalle Holmbergin ohjaus Ilmiantaja Helsingin kaupunginteatterissa. Satu oli roolissa, jota ei pystynyt esittämään anteeksi pyydellen.
”Roolin nainen tiesi olevansa niin upea, että kaikki katsovat häntä. Ylläni oli Yves Saint Laurentin jakkupuku, ja minut oli laitettu viimeisen päälle, ripset, huulet ja kaikki, ja minun piti tulla kohtaukseen niin, että kaikki saavat laota. Silloin mietin, että nyt Satu, sinun pitää pystyä tähän.”
Satu asteli spottivalon saattelemana portaat alas näyttämölle, jossa Juha Muje lakkasi hänen varpaankyntensä.
”Tunsin, kuinka katsomossa naiset pitivät puolisoistaan kiinni, että älä katso enempää.”
Satu liittää karisman ennen kaikkea työhön.
”Ehkä jokin sen kaltainen kuultaa minusta läpi. Se ei kuitenkaan kuljeta minua. Ennemminkin yritän koko ajan lunastaa jonkinlaista oikeutusta olemassaololleni.”
Sadun enkeleillä on jännä tuoksu
Sadun juhlanäytelmässä pohditaan ronskin huumorin ja musiikin avulla vakavaa kysymystä siitä, miksi ja missä vaiheessa elämää joku putoaa kelkasta ja syrjäytyy.
”Miksi toiset selviävät? Miten ohut raja voi olla, voiko kuka tahansa pudota?”
Päähenkilöä, Sadun esittämää naista, elämä on murjonut monesti, kovin ottein. Esityksen alussa nainen herää kadulta makuupussista, jonka vetoketju on jumittunut kiinni. Lavalla on myös kaksi enkeliä, vähän resupekkoja hekin.
Reissussa rähjääntyneet enkelit ovat kulkeneet Sadun mukana jo pitkään.
”Olen ollut mukana himmeissä parantajahommissa 1990-luvulta lähtien. 2000-luvun alussa kaikkien rakastama meedio ja parantaja Alva Karppinen kertoi, että kun hänen henkiset oppaansa tulevat paikalle, ilmassa tuoksuu juhannusruusu.”
Sadusta se oli ihana ajatus. Hän halusi samaa.
”Rukoilin, että voi luoja tai maailmankaikkeus tai mikä korkein viisas energia oletkaan, minäkin haluan tietää, milloin minun henkiset oppaani ovat paikalla. Minäkin haluan tuoksun, josta sen tietää.”
Satu Silvo kokee kauhunhetkiä aamuyöllä
Satu oli jo jonkin aikaa kärsinyt aamuyön heräämisistä, jolloin sydän hakkaa ja keho on paniikissa varautumassa pahimpaan.
”Minulla on se ominaisuus edelleenkin. Neljän aikaan aamuyöllä kaikki huolet nousevat mieleen yhtä aikaa ja mietin, selviänkö niistä.”
Eräänä aamuna Satu kuitenkin heräsi hyvin nukkuneena, keho aivan rauhallisena ja mieli tyynenä. Ahdistuksesta ei ollut tietoakaan. Tuntui, että kaikki järjestyy eikä ole mitään hätää.
Nyt enkelit varmaan ovat paikalla, Satu mietti ja alkoi nuuhkia ilmaa: mikä täällä tuoksuu?
”Sitten tajusin: jumankauta, rööki! Minun enkelini vetävät röökiä parvekkeella!”
Satu nauraa makeasti. Hän oli siis niin huonossa jamassa, että hänen enkelinsäkin polttivat tupakkaa.
”Siitä asti olen kantanut mukanani ajatusta noista kahdesta vähän viistosta enkelistäni. Niille sattuu ja tapahtuu, ne nukkuvat pommiin ja ovat aina kaikesta vähän jäljessä, siivet ovat rikki ja siivenaluset täynnä kirppuja. Mutta niillä on ollut myös ihan hirveästi hommia: Satulinna-kartanoa ja Silvoplee-ravintolaa, aina jokin katastrofi meneillään.”
Satu toteaa, että naisilla on tapana syyttää elämänsä vastoinkäymisistä itseään.
”Aina on vika itsessä. Porttien avaamista auttaa alkoholi. En ole itse koskaan juonut murheisiini, mutta olen seurannut alkoholin kannustamia avautumisia koko elämäni ajan.”
Satu Silvo: Palkaton työ on hyväksynnän hakemista
Työhuoneen ovi aukeaa, ja Sadun puoliso Reidar astuu sisälle kopistellen lumia jaloistaan. Tila on taiteilijapariskunnan yhteinen, ja nyt Satu pyytää Reidarilta sitä vielä hetkeksi itselleen. Reidar kääntyy ärtymättä kannoillaan.
”Reidar on viisas, rakas ja sydämellinen puoliso, ja me nivoudumme yhteen kuin ketjujen silmukat”, Satu kehuu miestään.
Jo 20 vuotta toiminut Silvoplee on joutunut muuttamaan kolmeen kertaan samalla kadulla. Se on merkinnyt aina uusia, rahaa nieleviä keittiö-, sähkö- ja viemäriremontteja. Kun korona vielä vei osan asiakkaista, Satu joutui myymään pääosan yrityksestään. Lopulta ravintola ajautui konkurssiin tammikuussa.
Kymmenisen vuotta sitten Satu jätti myös emännöimänsä Satulinnan, joka tunnetaan Vain elämää -ohjelman vakiokuvauspaikkana ja Hirvensalmen tunnetuimpana nähtävyytenä.
Satu kertoo tehneensä töitä palkatta Satulinnassa ja ajoittain Silvopleessäkin. Se on Sadun mukaan naisille tyypillistä: ylimääräistä tehdessään voi kokea itsensä päteväksi.
”Se on hyväksynnän hakemista tekemisen kautta. Siinä toivoo, että puurtaminen huomioidaan ja palkitaan jotenkin, mutta usein sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Hiljaiset työmyyrät saneerataan firmoista ensimmäisinä ulos.”
Satu on itse tehnyt näyttelijän ja ravintoloitsijan työn ohessa monta eri uraa. Hän on juontaja, toimittaja, vuorovaikutuskouluttaja, luennoitsija, spiikkeri, yrittäjä – ja nykyään myös äänimaljahoitaja.
”Minä itse en riitä itselleni, enkä tiedä miksi. Onko egoni niin suuri, että minun pitäisi aina olla jotain enemmän? Se voi olla syy siihen, että olen tehnyt niin paljon erilaisia juttuja”, Satu pohtii.
”Mutta olen myös ollut onnekas siinä mielessä, että olen aina riehaantunut kaikesta ja mennyt sitten eteenpäin hirveässä inspiraatiossa. Olen tuntenut halua jakaa oppimaani, hoitaa ja palvella muita, jotta hekin voisivat paremmin.”
Reidarin neuvosta Satu yrittää antaa varjojen vain olla
Sadun juhlanäytelmän alussa nainen sanoo, ettei tykkää olla yksin, itsensä kanssa. Sekin on Sadulle tuttu tunne. Tosin viime vuosina hän on oppinut siinä paremmaksi.
”Hyvä parisuhde on tasapainottanut minua, mutta viime kesänä mietin kesäpaikassamme, pystyisinkö olemaan siellä ilman Reidaria. Kuinka nopeasti ahdistuisin ilman häntä?”
Satu kertoo Reidarin sanoneen joskus, että varjot elämässä ovat Sadun herkkyyden toinen puoli. Ne eivät ole kovin vaarallisia, niiden voi antaa vain olla.
”Ehkä ulkopuolisuuden tunteeni alkaa nyt kuusikymppisenä vähän hellittää. Vaikka tänään tuntuisi, etten kelpaa, se ei tarkoita, että makaan huomenna makuupussissa kadulla ja olen epäonnistunut koko elämässä.”
”Vaikka tänään tuntuisi, etten kelpaa, se ei tarkoita, että makaan huomenna makuupussissa kadulla ja olen epäonnistunut koko elämässä.”
Sadulle tärkeän kirjailijan Joe Dispenzan eräässä harjoituksessa kysytään: mikä on se salaisuus, jota olet piilottanut koko elämäsi?
”Olenko itse piilottanut häpeää siitä, että halusin tulla nähdyksi ja kuulluksi, niin kuin kaikki lapset”, Satu miettii.
Vanhenemisessa on kuitenkin se hyvä puoli, että kaltoin kohteluun tai huomiotta jäämiseen osaa nyt tarttua helpommin.
”En enää jää odottelemaan, että joku huomaa minut. Voin itsekin tehdä jotain.”
Jos Satu nyt haluaa, että ovi avataan, hän pyytää, että joku avaa sen.
Juttu on ilmestynyt Kotilieden numerossa 2/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Näyttelijä Satu Silvo koki itsensä pitkään ulkopuoliseksi vaikka loisti parrasvaloissa: ”Katsomossa naiset pitivät puolisoistaan kiinni, että älä katso enempää”
Olen seurannut Satu Silvon matkaa ja tavannutkin aikanaan Satulinnan alkutaipaleella hänet.Silvopleessä oli ihanaa nauttia ruokaa, kun se oli alkuperäisellä paikallaan. Toivoisin ja rukoilen Satun kääntyvän noiden henkien sijasta taivaaisän puolee, koska henkimaailma tuo ahdistuksen ja avaa maailmaa, joka ei meille kuulu. Taivaanisän kämmenellä taas ahdistus häipyy ja saa turvan ja pelastuksen. Terveisin: liki 15 vuotta sitten pelastettu siipirikko näkymätön vaeltaja