Ihmiset

Timo Lavikainen paljastaa upean hääkuvansa – rakkaustarina sai alkunsa unesta: "Uni kävi lopulta toteen"

Timo Lavikainen, 49, innostui näyttelemisestä jo ala-asteella. Vasta lukiossa kirkastui ajatus, että näyttelemisestä voisi tulla oma ammatti.

Näyttelijä Timo Lavikainen, 49, paljastaa, että hänen ja hänen vaimonsa rakkaustarina sai alkunsa unesta. Nyt kaksitoista vuotta yhdessä ollut pariskunta suunnittelee yhteistä yritystoimintaa.

Tänä keväänä Timo kisailee Lapin erämaassa Suuri Seikkailu -tositelevisiokilpailussa. Ohjelmassa pääsevät testiin Timon vastikään hankitut eräoppaan taidot.

Tässä juttusarjassa julkisuudesta tutut henkilöt kertovat elämästään kuvien kautta. Millaisia tarinoita Timon valitsemien neljän kuvan taakse kätkeytyy?

1. Timo Lavikaisen kiinnostus näyttelemiseen heräsi ala-asteella

”Elin tavallisen duunariperheen lapsuuden. Asuimme Joensuun Rantakylässä, joka oli hyvin työläishenkinen kaupunginosa. Aluksi asuimme kerrostalossa, mutta vuonna 1980 vanhempani rakensivat sinne omakotitalon.

Sain kavereiden kanssa lapsena vapaasti olla ja mennä, ja vietimme paljon aikaa Pielisjoen rannalla. Ei meidän perään katsonut kuin korkeintaan matonpesijämummot, kun hypimme laiturilta veteen. Ehkä tuolloin vanhemmat luottivat enemmän lapsiin, että kyllä ne siellä pärjää.

Seikkaillessa sattui toisinaan haavereita. Kerran kävellessämme joen rannalla huomasimme kohdan, jossa oli liejumaista hiekkaa. Se antoi periksi sen päällä hyppiessä. Kaverini alkoi upota liejuun polvia myöten.

Minua tilanne vain nauratti, mutta sain kiskottua kaverini ylös sieltä. Haimme kepin, koska halusimme katsoa, miten se uppoaisi ja sinnehän se humpsista vaan katosi. Se oli varmaan jotain juoksuhiekan tyyppistä ainesta, mutta eihän me silloin ymmärretty, että siinä olisi voinut käydä huonosti.

Näytteleminen alkoi kiinnostaa ala-asteella. Äidinkielen tunneilla sai perjantaisin esittää omia näytelmiään. Joskus en saanut kavereitani mukaan näyttelijöiksi esityksiini, joten näyttelin itse kaikki roolit. Luulen, että yleisön oli aika hankala seurata sitä näytelmän juonikulkua. Pyrin kuitenkin jo silloin tekemään rohkeasti taidetta.”

Lue myös: Toimittaja Sean Ricks sairastui nuorena syömishäiriöön – paljastaa nyt kuvan, jota ei olisi näyttänyt kenellekään 5 vuotta sitten

2. Timo Lavikainen oivalsi lukion kurssilla, mikä voisi olla hänen tuleva ammattinsa

”Jaoin 15-vuotiaasta lähtien postia viikonloppuisin. Pidin postin jakelua aidosti hyvänä hommana, koska työtä oli vähän ja palkka oli kohdillaan.

Menin lukioon, kun en muutakaan keksinyt ja kävin siellä, koska oli pakko. Tein kouluni ennätyksen poissaolojen määrässä. Jossain vaiheessa kävin siellä vain viihdyttämässä itseäni ja kavereitani. Oppiaineista historia ja äidinkieli olivat ainoita, joista sain ysejä ja kymppejä. Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain painettua valkolakin päähäni. Nykyään saisin varmaan ADHD:n paperit.

Punk-musiikin energia kolahti. Siinä viehätti ajatus, ettei tarvitse käydä kouluja pystyäkseen luomaan musiikkia.

Perustimme kavereideni kanssa bändin, ja harjoittelimme vanhempieni autotallissa. Se oli varmaan ihan hirveän kuuloista metelöintiä. Vanhempani suhtautuivat kuitenkin myötämielisesti soitteluumme, vaikka naapurit epäilivätkin, että teurastetaanko autotallissamme jotakin.

Ainoa asia mihin isäni puuttui, oli löytämämme poliisin ”pääsy kielletty” -eristysnauha, jota olimme vetäneet autotallin oveen. Siitä isä sanoi, että ottakaa se pois, koska nyt katsoo naapurit jo liian pahasti.

Lukion kolmannella otin ilmaisutaidon kurssin. Siellä tuli tunne, että tämähän se varmaan olisi minun ammatti. Sitä ennen olin käynyt yläasteikäisenä elokuvaohjaaja Arto Halosen vetämän kurssin lyhytelokuvien tekemisestä. Siinä ovat ainoat opit, jotka olen saanut näyttelemiseen liittyen, muuten olen mennyt ylioppilaspohjalta tähän asti.

Valmistuin vastikään eräoppaaksi, koska ajattelin, että ihmisellä on hyvä olla 50-vuotiaana joku virallinen ammatti. Muiden kommentit uuteen uravalintaan ovat olleet pelkästään positiivisia.”

3. Rakkaustarina sai alkunsa unesta

”Vaimoni lähestyi minua 12 vuotta sitten Facebookissa viestillä, jossa kertoi nähneensä unta, että minusta tulee hänen aviomiehensä. Sen jälkeen aloimme keskustella, ja huomasimme ajatuksemme menevän hyvin yhteen. Uni kävi lopulta toteen.

Tänä vuonna vietämme 10-vuotishääpäivää. Meitä yhdistää samanlainen huumorintaju ja ennakkoluulottomuus elämää kohtaan. Elämä on äärimmäisen ihanaa, kun löytää ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Vaimoni on maailman paras paketti.

Häämme olivat pienet, mutta menimme silti suurieleisesti naimisiin Helsingin Tuomiokirkossa. Paikalla olivat meidän molempien lapset edellisistä liitoista sekä anoppini. Hääjuhlaa vietimme Haikon kartanossa, jossa hääkuvamme on myös otettu. Hääkuvaa katsoessa muistuu mieleen se hirveä kiire, joka meillä oli koko päivän ajan. Hyvä, ettei myöhästytty omista häistämme.

Olemme vaimoni kanssa toistemme parhaat kaverit, mutta myös työkaverit, koska meillä on yhteinen yritys. Vaimo valmistuu huhtikuussa seksuaaliterapeutiksi, ja sen jälkeen tarkoituksenamme on yhdistää se minun eräopasammattini kanssa. Suunnitelmissa on viedä ihmiset luontoon ja tarjota siellä parisuhdeterapiaa.”

Lue myös Anna.fi: Eräoppaaksi valmistuva Timo Lavikainen perusti yhteisen yrityksen seksuaaliterapeuttivaimonsa kanssa

4. Timo Lavikainen kaipaa maailman kilteintä koiraa

”Koiramme amerikanbuldoggi Anita oli perheellemme todella rakas ja läheinen lemmikki. Olen aina tykännyt liikkua luonnossa, ja Anita kulki kaikkialla mukanani. Olemme yhdessä kiertäneet Etelä-Suomen metsät aika tarkkaan. Anita siirtyi koirien taivaaseen tammikuussa vuonna 2023.

Hurjasta ja kookkaasta ulkonäöstään huolimatta Anita oli maailman kiltein koira. Vahtikoiraksi siitä ei olisi ollut mitenkään. Se olisi vain heiluttanut häntäänsä ja toivottanut rosvot tervetulleiksi.

Kerran törmäsimme ulkoillessa joutsenten pesään. Pesästä tuli ulos urosjoutsen, joka levitteli meille siipiään ja suhisi. Anita meni piiloon jalkojeni taakse eikä uskaltanut tulla sieltä esiin ollenkaan. Pidin kuitenkin ihan hyvänä, ettei sillä ollut voimakasta suojeluviettiä.

Anita lähti ulos aina säässä kuin säässä, eikä ikinä valittanut mistään. Toki toisinaan, kun olimme telttailemassa, heräsin teltan reunasta, kun Anita oli vallannut itselleen retkipatjapaikan. Itse nukuin kivien päällä.

Nyt kun suruaika alkaa ollut mennyt, olemme katsoneet Viipurista löytökoiria. Ajattelimme, että se olisi hyvä teko, jos tarjoaisimme löytökoiralle kodin. Meillä on parhaillaan hakemus vetämässä.”