56 vuotta yhdessä olleet Leila ja Esa Peltonen pitävät toisiaan kädestä joka päivä: ”Mikä säkä olla tässä iässä rakastunut omaan mieheensä!”
Pitkä parisuhde antaa voimaa ja kannattelee. Nuoresta asti yhdessä olleet Leila ja Esa Peltonen ovat maailmaa kiertäessään opetelleet puhumaan, kuuntelemaan ja antamaan toisilleen tilaa.
Syksyisenä iltana vuonna 1965 puhelin pirisi Leila Harjanteen kotona Helsingin Munkkiniemessä. Langan päässä oli Esa Peltonen, joka pyysi Leilaa daamikseen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhliin.
Leila ei muistanut Esaa ennen kuin tämä muistutti heidän tavanneen ylioppilaskuntien välisessä tietokilpailussa vuotta aiemmin. Esa oli levittänyt kisan sihteerinä toimineen Leilan hartioille lämmikkeeksi pyyhkeen, Munkkiniemen yhteiskoulun salissa kun oli ollut kylmä. Leila muisti tilanteen ja hämmästyksensä miehen ystävällisestä eleestä.
Kun Leila lopetti puhelun, hänen äitinsä kysyi, kuka ihme siellä oikein soitti.
”Vastasin, että joku Esa Peltonen. mutta en tunne koko miestä.”
Daamiksi Leila oli kuitenkin suostunut ja äiti ompeli hänelle vihreästä sametista kauniin puvun. Tanssiaisten jälkeen alkoi tiivis yhteydenpito ja seurustelu, joka johti kihlasormusten vaihtoon paria kuukautta myöhemmin uudenvuoden aattona.
”Äiti taivasteli, että juurihan sinä sanoit, ettet tunne koko miestä. Vastasin, että nyt minä tunnen”, Leila kertoo.
Naimisiin pari meni neljä kuukautta kihlajaisten jälkeen. Nyt onnellista avioliittoa on jatkunut 56 vuotta. Mikä on pitänyt alussa salamavauhtia edenneen pariskunnan yhdessä kaikki nämä vuodet?
Leilan ja Esan rakkaus syttyi heti ensitreffeillä
Ihan ensimmäiseksi Leila ihastui Esassa tämän baritoniääneen, huomaavaisuuteen ja kykyyn olla rento ja läsnäoleva missä seurassa tahansa.
”Suuri merkitys oli myös sillä, kuinka lämpimästi Esa kohteli erityislaatuista pikkuveljeäni Markkua.”
Leilan edellinen poikaystävä oli lopettanut seurustelun tavattuaan Markun, mutta Esa suhtautui veljeen mutkattomasti, vertaisenaan.
”Sama hieno asenne jatkui kautta koko veljeni elämän. Myöhemmin se näkyi myös siinä, miten Esa jututti iäkästä äitiäni, jaksoi kuunnella hänen muistojaan.”
Leila oli Esan ensimmäinen vakituinen tyttöystävä. Siihen asti tunnollinen nuorimies oli keskittynyt ylioppilaselämän luottamustehtäviin ja opiskeluun – vaimon etsimisen aika oli koittanut vasta nyt, opintojen ollessa lopuillaan.
”Olinhan minä hurmaava nuori nainen, Esa vaan ei osaa sanoa sitä”, Leila lisää hymyillen.
Orastavaa suhdetta lujitti myös lapsuudenperheiden samankaltaisuus. Molemmilla oli kaksi sisarusta ja kodeissa lämmin, opiskeluun kannustava eteenpäin menemisen henki. Oli tärkeää tuntea, että toisen sukuun haluaa kuulua.
”Pohjalla oli jonkinlainen tiedostamaton ajatus siitä, että pelkästään kahden ihmisen tapaaminen ei riitä niin suureen päätökseen kuin avioliittoon. Kun menee naimisiin, mukana tulee koko suku ihmisineen.”
Puhumaan oppiminen oli parisuhteelle tärkeää
Tärkeä pohja parisuhteelle luotiin ensimmäisinä vuosina sillä, että Esa opetteli puhumaan tunteistaan.
”Se oli tietynlainen vedenjakaja. Suomalainen mies on huono keskustelemaan, varsinkaan oman vaimon kanssa ja omista tunteista. Se ei ole helppoa, eikä ollut sitä varsinkaan avioliittomme alussa”, Esa kertoo.
Varsinaisia riitoja asiasta ei ollut.
”Mutta kyllä minä sain kuulla siitä, että olen hiljainen enkä piittaa.”
Leilasta tuntui, ettei Esa välitä hänestä, kun mies ei iltaisin jaksanut jutella Leilaa vaivaavista asioista. Esa taas ajatteli olevansa ihan hyvä mies, vaikkei ollutkaan kaikessa Leilan mielen mukainen.
Kukaan ei ole valmis aviopuolisoksi tuosta vaan, pystymetsästä. Se on projekti, ja jokaisella on siinä oma taipaleensa kuljettavana.”
Esa Peltonen
”Oman etuni nimissä minä lopulta suostuin juttelemaan, kuuntelemaan ja ottamaan Leilan mielipiteitä enemmän huomioon”, Esa kertoo.
Esa oivalsi, ettei hänen tarvitse olla parisuhteessa supermies, joka määrää asioiden paikat. Paljon mieluummin hän keskusteli asioista ja teki ratkaisuja yhdessä Leilan kanssa.
”Sen jälkeen minulla on ollut helpompaa. Ego ei ole se, mikä vie ihmistä hyvinvointiin ja menestykseen. Mietiskely ja puhuminen sen sijaan ovat kestävää kehitystä. ”
Leilan mukaan kyse oli molemminpuolisesta vastaan tulemisesta tilanteessa, jossa kaksi toisilleen vierasta ihmistä alkaa jakaa elämäänsä.
”Ensihuuman jälkeen kuvaan astuu arki ja sen pyörittäminen, ja sitten tulevat lapset. Ilman yhteisymmärryksen hakemista elämästä tulee äkkiä melkoinen sekasotku.”
Leila huomasi voivansa itsekin paremmin, kun ei koko ajan töki toista. Jos Esa halusi olla hiljaa, Leila antoi hänen olla.
”Kukaan ei ole valmis aviopuolisoksi tuosta vaan, pystymetsästä. Se on projekti, ja jokaisella on taipaleensa kuljettavanaan”, Esa sanoo.
Ulkomaille suuntautuminen oli suhteen punainen lanka
Kallion sisälle hakatut kierreportaat, eivät tuntuneet loppuvan koskaan. Lopulta Leila ja kolmevuotias Timo-poika kuitenkin saavuttivat päämääränsä, kaiteettoman tasanteen jättiläismäisen Buddhan pään päällä. Leila piti Timosta lujasti kiinni – oltiin New Yorkin Vapaudenpatsastakin korkeammalla – ja ihaili ympärille levittäytyvää Bamiyanin laaksoa ruskean eri sävyissä.
Se oli yksi kauneimmista Leilan koskaan näkemistä maisemista. Harmi että nelivuotias Lasse oli sairastunut vatsatautiin ja joutui jäämään kotiin Esan hoiviin.
Perhe oli muuttanut Afganistaniin vuonna 1973 Esan työn takia. Kuningaskunnassa oli ollut nälänhätä, ja Esa lähti ensimmäisten länsimaisten joukossa organisoimaan maan katastrofiapua. Kun Punaisen Ristin delegaattina toimineen Esan viiden kuukauden pestiä jatkettiin, Leila sekä 3- ja 4-vuotiaat pojat seurasivat perässä. Afganistanin jälkeen Esa sai komennuksen toiseen tuntemattomaan maahan, Tansaniaan.
Ulkomaille suuntautuminen oli ollut suhteen punaisena lankana alusta lähtien. Leila oli saanut kipinän kansainvälisyyteen jo lukiolaisena Yhdysvalloissa, jossa hän oli kansainvälisen vaihto-oppilasryhmän mukana päässyt itsensä John F. Kennedyn vastaanotolle Valkoiseen taloon.
”Siellä minussa heräsi valtava halu ja kiinnostus maailman asioita kohtaan. Tuntui, että kohta me nuoret marssimme esiin ja päätämme asioista.”
Myös Esa oli tuntenut samankaltaista poltetta suonissaan ja suuntautunut kansainvälisiin tehtäviin jo opiskeluvuosinaan. Valtiotieteitä opiskelleen pariskunnan arvopohja oli sama: maailman muuttaminen paremmaksi ja tasa-arvoisemmaksi.
Leilalle muutot ulkomaille Esan töiden perässä olivat mieluisia. Koska hän teki töitä freelancerina, muutot olivat myös mahdollisia.
”Rakastuin Afganistaniin ja sen rikkaaseen kulttuuriin. Maa oli niin monin tavoin täysin erilainen kuin Suomi. Kuljin poikien kanssa kaikkialla, enkä pelännyt koskaan mitään.”
Uskallus lähteä kokemaan yhdessä uutta voimisti suhdetta
Uuteen kulttuuriin sopeutuminen korosti perheen ja parisuhteen merkitystä. Sille oli myös enemmän aikaa, kun kotimaan iltamenot muuttuivat uudessa asuinmaassa perheen yhteiseksi tekemiseksi.
Joitakin perheitä ulkomailla asuminen tiivistää, toisia se särkee.
”Me selvisimme, koska oikeasti rakastimme toisiamme. Se kuulostaa naivilta, mutta meitä voimisti aivan valtavan vahva tunne siitä, että uskalsimme lähteä kokemaan kaikkea yhdessä”, Leila kertoo.
”Meillä oli toisemme ja myös pojilla kaverit toisistaan”, Esa lisää.
Toisaalta tärkeää oli myös avoimuus uusia kulttuureja kohtaan.
”Silloin maailmankuva ei käperry pelkkään omaan perheeseen vaan avartuu. Oli hienoa, että myös lapsemme oppivat arvostamaan erilaisuutta ja vieraita kulttuureja.”
Ei elämä pelkkää auvoa ollut.
”Mutta meillä oli vahva usko ja tahto siihen, että selviämme yhdessä. Kutsun sitä myös rakkaudeksi. Sehän muuntuu koko avioliiton aikana, saa lisää sävyjä. Vaikeudet myös opettavat tuntemaan toista paremmin.”
Lue myös Anna.fi: Nämä parisuhteen vaiheet jokaisessa pitkässä suhteessa koetaan – asiantuntija kehottaa pareja keskustelemaan siitä, mikä vaihe on menossa
Molempien omille asioille pitää olla tilaa
Tansaniasta palattuaan perhe muutti vuonna 1975 Helsingistä Rovaniemelle, jonne se asettui yli 30 vuodeksi. Rovaniemellä syntyi myös perheen kolmas lapsi, Johanna.
Vuodet pohjoisessa olivat pariskunnalle antoisaa aikaa. Esa jatkoi Punaisen Ristin Lapin piirin toiminnanjohtajana ja myöhemmin Rovaniemen kaupungin kulttuurisihteerinä, Leila perusti oman kiertävän nukketeatterin ja järjesti myöhemmin Pohjoiskalotin nukketeatteriverkoston festivaaleja Lapin läänintaiteilijana.
Noihin vuosiin osuivat myös parisuhteen vaikeimmat ajat. Perhe oli alkanut rakentaa taloa, kun Leila pääsi Teatterikorkeakoulun ammatilliseen nukketeatterikoulutukseen. Se vei hänet arkipäiviksi Helsinkiin, ja vastuu lapsista jäi Esalle. Yhdistettynä kokopäivätyöhön ja talon rakentamiseen se oli melkein liikaa.
”Silloin tiuskimme toisillemme enemmän kuin koskaan. Esa oli yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei jaksanut jakaa innostustani opiskelustani”, Leila kertoo.
Suhteessa on kuitenkin aina ollut selvää, että molempien tärkeille asioille pitää olla tilaa. Ulkomaan vuosinakaan Leila ei jättäytynyt pelkäksi kotiäidiksi. Tansaniassa hän opiskeli swahilin kieltä ja työskenteli lastenkodissa. Perheen viimeisellä ulkomaankomennuksella Sambiassa 1990-luvulla hän jatkoi nukketeatterityötään paikallisten kanssa.
Talonrakennusvaiheen vaikea aika mentiin läpi ja siitä selvittiin, pitkälti taas puhumisen ansiosta.
Puhumaan oppiminen on pääoma, joka on kasvanut korkoa kaikkien näiden vuosien aikana. Suhteen perusta on niin vahva, ettei eri mieltä oleminenkaan ole vaarallista.
”Kyse on kahden rakastavan aikuisen ajatuksenvaihdosta. Pohjalla on hirveän vahvana luottamus ja rentous”, Leila kuvaa.
Välillä Esa yrittää kertoa Leilalle, että surut eivät ole niin vuoren kokoisia kuin Leila luulee.
”Että niistä pääsee yleensä yli. Toisin sanoen yritän nähdä valoa synkkienkin pilvien takana”, Esa kertoo.
Välillä se tuntuu Leilasta vähättelyltä, mutta hän arvostaa Esan vilpitöntä, tausta-ajatuksista vapaata lohduttamista ja tukea.
Wau, minulla on yhä rinnallani tuo ihana tyyppi. Mikä säkä olla tässä iässä rakastunut omaan mieheensä!
Leila Peltonen
Uudelleen rakastuminen seitsenkymppisenä
Seitsenkymppisinä, molempien jo päästyä eläkkeelle Esa ja Leila muuttivat takaisin Helsinkiin, Leilan lapsuudenkotiin Munkkiniemessä.
Rovaniemellä aktiivisen parin illat olivat kuluneet monipuolisessa yhdistystoiminnassa. Nyt aikaa oli yhtäkkiä yllin kyllin parisuhteelle sekä lapsille ja lapsenlapsille, jotka kaikki asuvat pääkaupunkiseudulla perheineen.
Helsingissä Leila rakastui Esaan uudestaan.
”Hehkuin ihan kuin silloin nuoruudessamme. Ajattelin, että wau, me ollaan vielä yhdessä, minulla on yhä rinnallani tuo ihana tyyppi. Mikä säkä olla tässä iässä rakastunut omaan mieheensä!”
Lapset ovat parille rakkauden ilmentymiä ja tärkeitä aikuisinakin.
”Heidän kasvamisensa pärjääviksi, itsenäisiksi ihmisiksi on meille vanhemmille valtava palkinto. He ovat aikajanamme tulevaisuuteen”, Leila sanoo.
”Ja lapsenlapset auttavat meitä uudistumaan. Ajatukset eivät jää 1960-luvulle, vaikka siellä olisi ollut kuinka jännää”, Esa lisää.
Selkää pestessä Esa ja Leila kokevat pyhän hetken
Rauhallinen, tavallinen arki on nyt Leilan ja Esan suhteen vahva peruskallio, jota rikkaat muistot ja eletty elämä värittävät. Siihen kuuluu kotona kupsuttelua, aamulehden jakamista, ystävien ja perheen tapaamista, kulttuuritapahtumiin osallistumista.
Kautta vuosien molemmat ovat olleet aktiivisia kirjoittajia. Viime vuonna ilmestynyttä teostaan Veljeni kirja Leila kuvailee tunnedokumentiksi lapsuuden perheestään. Seuraava kirjoitustyö tehdään yhdessä; sen pääroolissa on Afganistan.
Uusiakin harrastuksia on, muun muassa seniorilattareiden ryhmä, jossa Leila, 80, ihailee usein kuinka pehmeästi Esan, 83, lantio yhä keinuu. Tanssiminen on hyvinvointia, samoin kuin viikottainen saunavuoro selänpesuineen.
”Kun pesee puolisonsa selkää, näkee hänen vanhenemisensa. Se on meille taikaa, lähes pyhä hetki, jotain joka myös liimaa meidät yhteen.”
Läheisyys ja kosketus ovat muutenkin luoneet koko elämän ajan hyvinvointia Leilan ja Esan suhteeseen.
”On ihanaa koskettaa toista, istua sohvalla tai kävellä ulkona käsi kädessä. Meitä ei yhtään nolota sellainen. Sehän on tutkittu asia, että jos saat halauksen joka aamu, se parantaa hyvinvointiasi, ja kyllähän se tekee sen. Illallakin, ennen nukkumaan menoa, pidämme toisiamme hetken kädestä”, Leila kertoo.
Mitä enemmän vuosia on vierinyt, sitä varmemmaksi Esa on tullut siitä, että tämä rakkaus kestää.
”Käsi on kädessä siihen asti, kunnes toinen päästää jostain syystä irti.”
Juttu on ilmestynyt Kotilieden numerossa 1/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Leila ja Esa ovat olleet yhdessä 56 vuotta ja pitävät toisiaan kädestä joka päivä: ”Mikä säkä olla tässä iässä rakastunut omaan mieheensä!”