Nostalgia

Ovatko lapset ihmisiä? Kotiliesi pohti ihmisyyttä vuonna 1966

Lapset eivät ajattele kuten aikuiset. Eivät näe, mitä me näemme ja kuulevat vain mitä tahtovat. Järjeltäänkin ovat ihan eri heimoa, kirjoitettiin Kotiliedessä vuonna 1966. Juttu hätkähdyttää nykyvanhempaa.

Lokakuussa 1966 Kotiliedessä oli Phyllis Mc Ginleyn pakinatyylinen kirjoitus, jossa pohdittiin, miten lapset ja ihmiset eroavat toisistaan.

Luulette ehkä, että vasta nykyaikana on käynyt vaikeaksi tulla toimeen lasten kanssa. Ei asia niin ole. Mielessäni häilyy tarina, joka on ikivanha ja vaikuttaa kerrassaan kyyniseltä. Joltakin filosofilta kysyttiin: ”Miksi ihminen kiintyy niin lämpimästi lapsenlapsiinsa?”

Harmaaparta vastasi: ”Siksi, että on helppoa rakastaa vihollistensa vihollisia.”

Lettujen paistamisen ne kyllä kuulee

No huh, voisiko sen suoremmin sanoa? Kirjoittaja jatkaa – toivottavasti kieli poskessa – kertomalla, että lapset kuuluvat ihan eri rotuun.

Nuo kaksi kansaa, lasten ja aikuisten, eivät käyttäydy eivätkä ajattele samalla tavoin, eivät edes katsele samanlaisin silmin.

Aikuinen katsoo peiliin ja näkee tutun naaman, liikalihavan vartalon, johon on jo alistunut. Koko hahmon. Lapsi voi tuijottaa peiliin minuuttikaupalla ja näkee vain haalarinsa napit tai punaiset päällyskenkänsä.

Eivätkä lapset kuule samoin korvin. Jos kysyt lapselta jotain, hän vastaa poikkeuksetta: ”Mitä?” Toisinaan hän sentään vaihteeksi vastaa: ”Miksi?”

Lähetä lapsi asialle, niin tulet tietämään, ettei hän pysty kuulemaan yksinkertaisintakaan sanaa. Mutta sama lapsi kuulee ohukaisten paistumisen naapurin keittiöstä.

Kulkee kuin kamelikurki

Tämä lasten varsin valikoiva näkö ja kuulo eivät ole mitenkään kohentuneet vuosikymmenten saatossa. Tuntuu, että jos mahdollista, se on yhä kaventunut: nykyään näkökenttä on vain puhelimen ruudun kokoinen. Ja kuulo harjaantunut vain siihen, mitä kuulokkeet suoraan pään sisään syöttävät.

Hyvä oli kuulla, että ennen ainakin liikuttiin. Kuka milläkin tyylillä.

Eivät lapset kävelekään kuten ihmiset – järkevästi ja tasaisesti määräsuuntaan. He hyppivät ja nelistävät, vetkuttelevat, luistelevat, ryömivät ja loikkivat, seisovat päällään, roikkuvat oksasta toiseen, ontuvat kuin vaivaiset tai laukkaavat kuin kamelikurki.

Järki hoi

Vaan eivät jääneet tämän lapsirodun puutteet aistirajoituksiin. Tuolloin muksuilla ei ollut järkeä, vaikka silloin syötiin särkeä. Kirjoittajan kokemuksen mukaan ainakaan.

Eipä silti, että lapsi paljoakaan arvostaisi järkeä. Lapsen järki toimii, vaikka usein viisaasti, kuitenkin toisin kuin aikuisen. Pohjalla on usein älykäs mielle, mutta täytyy pystyä erottamaan soperrukset oikeasta puheesta.

Kosto on suloinen

Vaan kuinka sitten käykään? Lapsista todentotta kasvaa ihan ihmisiä. Tosin silläkin on nurja puolensa. Jos heitä on aikuisen ylemmyydestä kasvatettu, voi arvata kuinka käy kun pellavapää onkin äkisti kasvattajaansa korkeammalla – niin senteillä kuin älykkyysosamäärällä mitaten.

Lapsuus todella kerran auttamattomasti loppuu. Lapsista tulee ihmisiä. He puhuvat järkevästi, tosin ylhäältäpäin, neuvovat vanhemmilleen käytöstapoja, alentuvat selittämään nykykritiikin menetelmiä, alkavat mennä naimisiin.

Eipä kumma, että rakastamme lapsenlapsiamme. Vanha viisas totesi asian, mutta ei sen syytä. Vai vihollistemme vihollisia! Hehän ovat meidän kuolemattomuutemme. He perivät meidän viisautemme, kokemuksemme, älykkyytemme.

Elämä jatkaa kiertoaan ja jokainen tekee omat virheensä. Hyvä niin.

Näiden lastenlasten vanhemmat kuuntelevat hyväntahtoisesti, mutta eivät toteuta ainoatakaan neuvoamme. Heidän on omakohtaisesti opittava puhumaan vierasta kieltä vieraan heimon kanssa.