
Art Alsila on naivistimaalareiden upea ateljeekoti – tällaista on taiteilijaelämä vanhassa kansakoulussa
Kati Mikola ja Lauri Lahtinen elävät verkkaista yhteiselämää ja maalaavat lempeän naivistisia hahmoja entisessä kansakoulussa Sauvon Art Alsilassa.
Jo vanhan puutalon eteisen seiniltä sisäänastujaa seuraavat lukuisien muotokuvien tarkat katseet. Viereisessä työhuoneessa esillä on tuoreita ja vielä keskeneräisiä maalauksia, joissa seikkailevat naivistiset eläinhahmot.
Värikkäiden ja mielikuvituksellisten maalausten virta jatkuu huone huoneelta seinältä toiselle. Purkeista sojottavat kuivuneet pensselit ovat kuin taideteos itsessään.
Korkeiden, harjan yli kurottavien jalopuiden reunustama Art Alsila on paitsi taiteilijapariskunta Kati Mikolan ja Lauri Lahtisen koti myös kahden taiteilijan ateljee, jossa maalataan päivittäin.
Taidemaalareista tuli naivisteja
Katilla on tapana herätä aikaisin aamulla ja käydä kylällä kaupassa ennen kuin hän tarttuu siveltimeen. Lauri sekä koirat Missy ja Pontus jäävät vielä nukkumaan.
”Meillä on erilainen rytmi. Olen parhaimmillani aamulla. Laurilla taas on hyvä vire illalla, eikä hän ole niin nuuka valosta. Värisävyt ovat tärkeitä, ja minua häiritsee, jos en näe kunnolla”, Kati sanoo.
Kati Mikola maalasi aiemmin paljon muotokuvia, mutta niiden aika alkaa olla ohi. Nykyisin hänet tunnetaan naivistisista töistään, erityisesti lempeistä eläinhahmoista. Mielikuvitusmaailma ja eläinhahmot ovat löytäneet tiensä myös Laurin teoksiin.
Molemmat ovat saaneet taidemaalarin koulutuksen, mikä on poikkeuksellista naivistitaiteilijoiden keskuudessa. Usein mielletään, että naivismi on itseoppineiden tyyli ja harrastelijoiden tekemää kansantaidetta. Monet naivistit hankkivat elantonsa muulta alalta.
”Nautimme naivismista, jonka ilmapiiri on paljon lempeämpi kuin raadollisessa ja kilpailuhenkisessä taidemaailmassa yleensä. Naivismi matkii mielikuvitusta. Luulin pitkään, ettei minulla ole mielikuvitusta, mutta se on osoittautunut vääräksi luuloksi”, Kati sanoo.
Lähes mönkään menneet treffit
Sauvossa Alsilan kylällä sijaitseva Art Alsila on entinen kansakoulu, jonka toiminta lakkautettiin vuonna 1973.
Sauvon kunta myi talon taidemaalari Kaj Stenvallille, ja koulun irtaimisto myytiin huutokaupassa. Kati asettui taloksi vuonna 1984 mentyään naimisiin talon isännän kanssa.
”Kun erosimme parikymmentä vuotta sitten, lunastin talon itselleni ja jäin lasten kanssa asumaan tänne. Olin rakastunut maaseudun rauhaan, enkä halunnut muuttaa pois.”
Muutamaa vuotta myöhemmin Art Alsilasta tuli myös Laurin koti. Pariskunta tunsi toisensa jo nuoruusvuosilta, sillä molemmat olivat pyrkineet samaan piirustuskouluun 1970-luvun lopulla.
”Muistan, että Lassella oli pitkä kaulahuivi ja hän vaikutti tosi diivalta”, Kati sanoo lempeästi.
”Olin vilustunut. Siksi minulla oli kaulahuivi”, Lauri jatkaa pilke silmäkulmassaan.
Kati pääsi kouluun, Lauri ei. Vuosien varrella tiet kohtasivat muutaman kerran. Lähempi tuttavuus alkoi Turun taiteilijaseuran hallituksen kokouksissa.
”Meillä oli yhteisiä ystäviä. Kerran tapasimme ravintolassa ja sovimme treffit. Olin kutsunut Lassen Sauvoon syömään blinejä. Odotin häntä kioskilla, jossa olimme sopineet tapaavamme, mutta Lassea ei kuulunut. Silloin ei ollut vielä kännyköitä, joten emme voineet soittaa toisillemme.”
Pian selvisi, että Kati olikin väärällä kioskilla. Onneksi Lasse oli aavistanut oikein, etsi Katin ja he pääsivät syömään blinejä.
Vanhenemiseen liittyy kaikenlaista kremppaa
Pariskunnan työskentelytilat sijaitsevat kodin vintillä, joka oli aiemmin Katin lasten, Alexin ja Nonan, valtakunta. Aikuiset lapset ovat jo muuttaneet omilleen, mutta heillä on yhä oma tilansa avoimen vintin toisessa päässä.
”Meillä on Wii, jolla pelaamme porukalla esimerkiksi golfia, kun lapset tulevat käymään. Alexin tyttöystävä Elina on siinä tosi hyvä”, Lauri innostuu.
Ateljeen päätyseinälle on hahmoteltu suurikokoinen naivistinen maalaus petankkia pelaavista ihmisistä. Se on luonnos teoksesta, jonka Lauri toteutti viime kesänä Hämeenlinnan Iittalan junaseisakkeelle perustetulle taideasemalle. Sekä Lauri että Kati ovat taiteilijoina mukana Naivistit Iittalassa Uskalla iloita -kesänäyttelyssä.
Kati on maalannut viime aikoina alakerran työhuoneessa, sillä nivelvaivat tekevät portaissa kulkemisesta hankalaa.
”Vanhenemiseen liittyy kaikenlaista kremppaa. Vanheneminen on teemana myös uusimmissa teoksissani, joita maalaan Sauvon kirjaston näyttelyyn.”
Kati on käsitellyt vanhenemisen teemaa muun muassa teoksessa Uusi mahdollisuus, jossa naishahmoinen kettu avaa oven kukkakimpun kanssa kosioretkelle saapuneelle, kävelykeppiin nojaavalle mieshahmolle.
”Teema kiehtoo ihmisiä. Tämäkin taulu myytiin suoraan seinältä ennen kuin sitä ehdittiin edes kehystää. Käsittelen töissäni sitä, mitä kaikkea elämä voi tuoda eteen vielä eläkevuosina. Jotkut tykkäävät esimerkiksi vielä vanhemmiten mennä naimisiin”, Kati toteaa.
”Yritetäänkö tässä vihjata minulle jotain?” Lauri naureskelee.
Piano, josta Lauri halusi päästä eroon
Lauri kattaa iltapäiväkahvit alakerran saliin. Sitten hän avaa vanhan levysoittimen kannen ja asettaa levyn soimaan. Ilmoille kajahtaa iloinen ruotsalainen syntymäpäivälaulu.
Kati ja Lauri kertovat, että maalatessaan he molemmat tykkäävät kuunnella musiikkia. Se antaa maalaamiseen tietyn rytmin.
”Muistan edelleen joitakin tauluja katsellessani, mitä musiikkia olen kuunnellut niitä maalatessani”, Kati sanoo.
Kodin seinillä olevasta taiteesta suurin osa on isäntäpariskunnan omia maalauksia, mutta joukossa on myös ystävien teoksia. Kummankin kiinnostus taiteeseen heräsi jo lapsuudenkodissa, jossa oli paljon taidetta.
”Maalausten ja veistosten lisäksi pidän kovasti myös elokuvista ja musiikista. Minulla on piano ja olen soittanutkin sitä musiikkiopistossa, mutta piano ei ole minun juttuni. En ole riittävän musikaalinen”, Kati sanoo.
Lauri ei malta olla kertomatta talon pianoon liittyvää hauskaa tarinaa.
Piano oli aikoinaan Laurin kodissa. Hän oli hankkinut sen kaveriltaan, jonka äiti oli pianonsoitonopettaja. Piano oli kuitenkin aina tiellä ja Lauri halusi päästä siitä eroon. Katin silloinen puoliso osti pianon ja se päätyi Sauvoon.
”Kun tulin käymään täällä, niin se sama piano oli taas edessäni”, Lauri nauraa.
Metsässä ikä häviää eikä askel paina
Aurinkoinen päivä houkuttelee pariskunnan lähtemään koirien kanssa pihalle. Puutarhapöydän ääressä on mukava istuskella ja katsella oksiaan korkealle kurottelevaa pihatammea ja -vaahteraa, jotka istutettiin aikoinaan lasten syntyessä.
Aiemmin Katilla oli usein tapana kantaa maalausteline ja -tarvikkeet ulos ja etsiä ympäröivästä luonnosta aiheita maalauksiin. Luonto inspiroi häntä edelleen, mutta valokuva riittää luomaan halutun tunnelman.
Kati kuvailee, kuinka menneinä kesinä piha täyttyi usein maalaustelineidensä ääressä keskittyneesti maalaavista oppilaista.
Viime vuosina hänen vetämänsä maalauskurssit ovat harventuneet, mutta vähintään yhtenä viikonloppuna kuussa ovet ovat avoinna Katin entisille kansalaisopisto-oppilaille.
”Laitamme yhdessä ruokaa, syömme, kahvittelemme ja maalaamme öljyväritöitä useita tunteja päivässä.”
Luonto ja oma rauha saivat aikoinaan Katin jäämään maalle, eikä hän ole koskaan tosissaan kaivannut muualle.
”En ole kiinnostunut vaihtelusta, enkä kaipaa elämänmuutosta. Täällä ihmisen on hyvä olla ja elää.”
Pariskunta Mikola-Lahtinen tekeekin mieluummin matkoja oman mielikuvituksensa ja maalaamisen avulla.
”Mittautimme kerran taloutemme hiilijalanjäljen. Se alitti kaikki pienimmätkin tavoitteet. Eniten jalanjäljen kokoon vaikuttaa se, että emme matkustele. Kun menemme Kemiöön, tuntuu kuin olisimme ulkomailla”, pariskunta kertoo.
Kati ja Lauri nauttivat kotona olemisesta. Arkisten askareiden työnjako on selvä. Kati hoitaa raha-asiat. Hän on myös perheen virallinen perunankuorija ja kaiken pilkkoja.
Lauri vastaa ruoanlaitosta ja imuroimisesta, sillä Kati ei voi sietää kovaäänisiä laitteita.
Kati nauttii myös luonnossa liikkumisesta. Hän kulkee koirien kanssa lähimetsissä ja poimii talteen satoa.
”Marjoja poimiessa tulee selkä kipeäksi, joten poimin korkeintaan piirakkamarjat. Mutta sienimetsässä minua ei vaivaa mikään: löytämisen riemu on niin ihanaa. Syksyllä metsä myös tuoksuu ihanalta. Kun menen metsään, minusta tulee taas hetkeksi pieni tyttö. Ikä häviää, eikä askel paina”, Kati Mikola iloitsee.
Juttu on julkaistu Maalla-lehdessä 3/2019.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Art Alsila on naivistimaalareiden upea ateljeekoti – tällaista on taiteilijaelämä vanhassa kansakoulussa