Liikunta

Ritva, 62, on juossut lähes 1200 maratonia – miksi hän pinkoo ja mikä laukaisi himon juosta 20 vuotta sitten?

Nelikymppisenä maratonjuoksun aloittanut Ritva Vallivaara-Pasto on omassa lajissaan tapaus koko maailmassa. Parhaimmillaan hän on juossut kaksi maratonia yhden päivän aikana.

Tarkkaa lukua lienee turha kirjoittaa muistiin, lehden ilmestyessä se on kuitenkin muuttunut jo moneen kertaan.

Haastattelun hetkellä, syyskuisena torstaina Ritva Vallivaara-Pasto laskee, että kasassa on 1186 maratonia.

Hän ei muistaisi tarkkaa lukumäärää itsekään, ellei olisi aamulla tarkistanut sitä netistä. Sieltä löytyy kahden viikon välein päivittyvä sivusto, johon merkitään, ketkä ovat juosseet Suomessa eniten maratoneja, ketkä ovat ahkerimpia keräilijöitä niin kuin harrastajat itse sanovat.

Jo huomenna luku kasvaa taas yhdellä, sillä Ritvalla on vapaapäivä ja hän aikoo hurauttaa Kangasalle. Siellä hän on juossut koko kesän pari maratonia – siis viikossa.

”Sunnuntaina ajattelin mennä Pielavedelle. Siellä en olekaan ennen juossut”, hän sanoo.

Lue myös: Inkeri, 76, harrastaa kestävyysjuoksua: 10 kilometriä joka toinen päivä.

Sykemittari puraisi niin, että jo ensimmäinen kokeilu venyi yli 20 kilometriin

Ritva, 62, on sikäli hurahtanut tapaus, ettei ollenkaan ihmettele, miksi keskustelukumppani kuuntelee hänen juttujaan leuka ammollaan.

Hän on Suomessa eniten maratoneja juossut nainen, eikä koko maailmassakaan hänen edellään ole viittä naista enempää.

Ritva ei ajattele tekevänsä mitään ihmeellistä. Pari maraton-juoksua viikossa on ollut hänen normaalia elämäänsä jo parikymmentä vuotta.

Innostus pitkiin matkoihin alkoi äitienpäivästä vuonna 2004. Ritva oli kiertänyt kodin lähellä sijaitsevan pururadan kuuden kilometrin lenkkiä omaksi ilokseen jo vuosia. Juhlapäivänsä aamuna hän sai mieheltään lahjaksi sykemittarin, sen ajan hittituotteen.

Puoliso valmisteli uuniin itse metsästämäänsä peurapaistia ja usutti Ritvaa kokeilemaan mittaria tavallista pidemmällä lenkillä. Sillä aikaa paisti kypsyisi.

Ritva pani tossut jalkaan ja lähti juoksemaan. Hän risteili kodin lähellä kiertäviä pururatoja ja huomasi 18 kilometrin kohdalla janon hiipivän kurkkuun. Hän poikkesi kotiin juomaan, ja koska matka ei tuntunut vielä missään, päätti pinkaista vielä normaalin kutosensa perään.

”Se tuntui niin helpolta, että hämmästyin itsekin”, hän sanoo.

Isoveli pinkaisi maantien laitaa ilman vettä ja huonoilla tossuilla

Ritvan puoliso juoksi yksittäisiä maratoneja nuorena miehenä, mutta tuolloin Ritva tylsistyi katsomossa. Nyt yhtäkkiä, päälle nelikymppisenä, hän huomasi innostuvansa itsekin.

”En tiedä, mikä siinä alkoi kiehtoa. Ehkä oli hienoa osoittaa itselleen, että tämmöiseenkin sitä kykenee.”

Juoksuhulluutta piilee kyllä geeneissä, sillä kun Ritva oli 8-vuotias, hänen 11 vuotta vanhempi veljensä päätti yhtäkkiä pistellä Jalasjärveltä Kauhajoelle. Veli lähti sotkemaan maantien laitaa miten kuten kelvollisilla tossuissa. Sen aikaisilla välineillä se oli kylmiltään melko temppu.

”Ei hänellä muistaakseni ollut vettäkään mukana”, Ritva muistelee.

Saatuaan sykemittarin Ritva oli kuin ampiaisen pistämä. Hän tilasi Juoksija-lehden ja sai sen mukana maratonjuoksuun kouluttaneen oppaan. Siltä seisomalta hän ilmoittautui kolmen kuukauden päästä pidettyyn maratoniin. Reitti kulki asvalttia pitkin Isojoelta Kristiinaan.

Pohjanmaalla syntyneenä Ritva valitsi tasaisen maaston, mutta myöntää halunneensa neitsytmatkakseen pienen, vain muutaman kymmenen juoksijan tapahtuman. Jos olisikin käynyt niin, että voimat olisivat loppuneet jo puolivälissä.

No eivät loppuneet. Ritva pääsi maaliin tultuaan palkintopallille. Monenneksi? Se ei jäänyt mieleen.

”Juoksin hieman yli neljään tuntiin ja se tuntui kauhean helpolta. Kun pääsin kotiin, ilmoittauduin kolmen viikon päästä seuraavalle.”

Kolmen juoksuhullun yhteinen tempaus: sata maratonia vuodessa

Alkuun päästyään Ritva juoksi ensimmäisenä vuonna vielä kaksi maratonia, seuraavana seitsemän ja kolmantena jo 23. Neljäntenä tuli mittariin sadas juoksu Helsingin Paloheinässä.

”Ei siinä ollut mitään sen ihmeellisempää. Semmoinen se oli kuin kaikki muutkin”, hän sanoo.

Kun maratoneja oli takana kymmenen vuotta, toinen juoksuhullu, Ritvan ystävä Tage Lemström törmäsi kysymään, innostuisiko Ritva yrittämään sataa maraton-juoksua yhden vuoden aikana: eihän se ole kuin yksi 42 kilometrin ja 195 metrin ponnistus keskimäärin joka kolmas päivä.

Tottahan Ritva innostui ja kolmanneksi porukkaan pyydettiin Saukkosen Kalevi, joka johtaa keräilijöiden tilastoa yli 2300 maratonilla.

Maraton x 100: miten kävi tempauksen?

Tempaus aloitettiin Söderkullasta heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Ritva muistaa, että talvi jäi vähälumiseksi. Liukkaallakin pystyi juoksemaan, kun hankki nastalenkkarit.

Kolmikko juoksi usein viikollakin, mutta viikonloppuisin vedettiin tuplia eli kahta maratonia samana päivänä. Kesälomalla heinäkuussa Ritva urakoi 21 maratonia neljässä viikossa.

Jo toukokuussa Ritvan jalka oli ilmoitellut, että täällä ollaan. Marraskuussa kroppa teki lopulta stopin.

Ritva oli kipittänyt aamulla jo yhden maratonin. Jalassa oli tuntunut kipua, mutta Ritva ei keskeyttänyt, ei ollut keskeyttänyt ennenkään. Päivän toinen maraton oli kuitenkin pakko jättää väliin. Jalka ei kestänyt enää askeltakaan, ja Ritvan oli pakko lähteä metsän sijaan lääkäriin.

Siellä havaittiin säären rasitusmurtuma, mitä seurasi ehdoton juoksukielto. Jos jalalla haluaisi jatkossa juosta edes lyhyitä matkoja, kielto oli syytä ottaa vakavasti.

Ritva kertoo kokemuksistaan keittiön pöydän ääressä ilman sen suurempaa maalailua. Tavoite täyttyi. Sata maratonia vuodessa tuli täyteen, se on tärkeintä. Itseasiassa paljon enemmän kuin sata, huikeat 145.

Mutta miten loppuvuosi sujui, kun juoksemaan ei päässyt?

”Joulukuussa taisi muistaakseni tulla vielä 13 maratonia, mutta ne minä kyllä kävelin”, Ritva vastaa.

Synttäritkin järjestetään maraton-teemalla

Ritvan Facebook-sivulleen nostamissa valokuvissa ollaan juoksutamineissa. Monessa kuvassa paistaa aurinko, mutta muutamissa juoksuvaatteet kuultavat sadetakin alta. Useimmissa ollaan porukassa.

Vaikka juokseminen on yksinäistä puuhaa, kuuluu siihen myös sosiaalinen puoli. Läpi kesän maratonista toiseen kiertävät juoksijat viettävät yhdessä aikaa niin kuin ystävät tekevät. Neljän viiden tunnin aikana on aikaa käydä läpi säät, politiikka, varusteet, vaivat ja seuraavat juoksut.

Jos valmiita tapahtumia ei ole tarjolla, sellainen järjestetään itse.

Ja kun on aihetta juhlaan, vimmainen maratoonari juhlii tietysti juosten. Kun Ritva täytti 60, hän järjesti maratonin, joka lähti Loimaalla kotiportailta. Osallistujia oli muutama kymmenen. Yhdessä kierrettiin 3,5 kilometrin mittaista lenkkiä 12 kertaa ja lopuksi syötiin täytekakkua.

Näin sulan maan aikaan Ritva pinkoo helposti pari-kolme maratonia viikossa. Hän yrittää kuitenkin pitää tolkkua yllä, sillä kilometrien kertyessä myös vammariski kasvaa.

”Tämmöisenä vanhana mummona juoksen välillä sata, välillä vain 50-60 kilometriä viikossa. Vähän vuorottelen kevyitä viikkoja välissä.

Jos viikolle osuu kolme maratonia, Ritva ei juokse muina päivinä.

”Tai saatan käydä kävelemässä.”

Juoksun lisäksi hän käy uimassa, jumpassa ja salilla. Täytyyhän lihaksia vahvistaa, että ne jaksavat juosta.

Henkilökohtainen ennätys syntyi puoliksi vahingossa

Ritva ei kuulu niihin urheilijoihin, jotka urheilevat välineillä. Kuluvan kesän hän on pinkonut yksillä ja samoilla jalkaansa istuvilla tossuilla.

Ravintokin on yksinkertaista. Yleensä hän ei syö puuroa, mutta maraton-aamuina hän keittää kaurapuuroa ja juo kahvia. Pienillä maratoneilla, joilla ei ole järjestettyjä juottopisteitä, hän pyrähtää reitin varrella autolleen juomaan.

”En venyttelekään. Pitäisi kyllä. No silloin venyttelen, jos on kipuja.”

Juoksuajallakaan ei ole enää suurta merkitystä. Ritvan ennätys, 3.34 syntyi vahingossa.

”Se oli sillä tavalla hauskaa, että juoksimme Urjalasta Huittisiin. Tein matkaa tuttavan kanssa, ja kun puolivälissä vilkaisin kelloa, huomasin olevani ennätystahdissa. Sanoin hänelle, että jatkan tästä nyt itsekseni vähän kovempaa. Hän tuli aika lailla perässä ja sai myös hyvän ajan.”

Ritva suhtautuu kevyesti siihenkin, että hänen sijansa Suomen ahkerimpana naismaratoonarina saattaa olla uhattuna. Toista sijaa pitävällä Hanna Vauhkosella on jo 900 maraton-juoksua, joten viisi vuotta Ritvaa nuorempana hän saa tämän varmasti kiinni.

”Se on niin kuin kaikessa muussakin elämässä. Joku menee aina väistämättä ohi”, Ritva sanoo.

Ammattilaisena Ritva tarkkailee juostessaan tapahtumia pelloilla

Ritva rakastaa juoksemista, koska siitä tulee niin hyvä olo. Usein hän juoksee aamulla töihin ja töistä kotiin, pienen mutkan kautta, koska matka on vain reilut neljä kilometriä.

”Siinä vaiheessa, kun on päässyt kotiin, ovat työasiat putoilleet päästä matkan varrelle.”

Juostessa saa asiat mittasuhteisiin. Mikään murhe ei tunnu niin isolta palatessa kuin lähtiessä. Aivot puhdistuvat.

Ritva työskentelee Ruokavirastossa. Hän on siementen sertifiointiosaston jaostopäällikkö eli johtaa porukkaa, joka varmistaa, että peltoihin pannaan juuri sitä siemenlajiketta, mitä papereissa lukee. Maataloutta opiskelleena hän katselee juostessaan luonnollisesti, miten viljelykset voivat. Kypsyykö vilja? Onko sade painanut korret lakoon?

Ritva laskee juosseensa nyt sadalla paikkakunnalla.

”Juostessa tulee tutustuttua paikkakuntaan. Kun mukana on paikkakuntalaisia, he kertovat reitin varrella olevista rakennuksista ja historiasta. Koko ajan oppii asioita.”

Maraton on villinnyt myös lähipiirin: tyttärellä on ikäsarjassaan oma ennätyksensä

Ritvan ja hänen puolisonsa kuistille Loimaalla on parkkeerattu juoksurattaat. Omat lapset ovat lentäneet pesästä vuosia sitten, mutta näillä rattailla kuljetetaan lapsenlapsia, jotka asuvat 40 kilometrin päässä. Heitä on kolme, mutta vanhin on jo koulussa ja juoksentelee omin jaloin.

Lasten äiti, Ritvan vanhempi 33-vuotias tytär on äitinsä tavoin urakoinut hänkin jo 131 maratonia.

”Emmi taitaa olla Suomen nuorin tämmöisen määrän maratoneja juossut nainen. Hän on lähtenyt usein mukaan, kun minä olen juossut. Nyt hän juoksee vähemmän, kun on lapset ja ruuhkavuodet”, Ritva sanoo.

Ritvan puoliso juoksee hänkin, mutta yhden maratonin vuodessa. Kun yhdessä lähdetään ulkomaille, siellä juostaan. Eksoottisimman maratoninsa Ritva juoksi Uudessa Seelannissa. Ei hän sinne varta vasten juoksemaan lähtenyt, mutta mitä työmatkalla oleva maratoonari tekee, jos on ylimääräistä aikaa? No juoksee, tietenkin.

Mutta löytyypä nelihenkisestä perheestä yksi normaalikin ihminen. Ritvan nuorin tytär, 23-vuotias Ella on jo aikaa sitten ilmoittanut, ettei aio koskaan juosta.

”Ehkä hän on nähnyt tätä hulluutta nuoreen ikäänsä jo tarpeeksi.”

Lue myös Seuran juttu: Kävelyharrastus vaihtui triathloniksi – Kun kunto kasvoi, Lauran mieliala kohosi ja stressinhallinta parani.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 23/2023.