Kirjailija Sirpa Kähkösen äiti oli aivovamman takia arvaamaton: ”Olisinpa osannut lapsena iloita äidin puhtaasta riemusta, enkä nolostunut, kun hän lauloi kovalla äänellä”
Kirjailija Sirpa Kähkösen äiti sai teini-ikäisenä aivovamman, joka teki hänestä arvaamattoman ja väkivaltaisen. Kun äiti kuoli puolitoista vuotta sitten, Sirpan mieleen alkoi nousta myös kauniita muistoja äidistä.
Äidillä on kipeä pää. Niin kirjailija Sirpa Kähkösen äidillä oli tapana sanoa. Äiti oli arvaamaton ja väkivaltainen. Hän uhkasi milloin tappaa itsensä, milloin kaikki muut. Hän joi eikä etenkään juotuaan pystynyt kontrolloimaan tunteitaan millään tavalla. Hän haukkui tytärtään ja toisaalta sanoi rakastavansa häntä.
”Äiti ei ollut yksi ihminen, vaan monta. Ei voinut tietää, kuka siellä oli minäkin aamuna vastassa ja miten meillä tänään menisi”, Sirpa kertoo äidistään Riitasta.
Teini-iässä Sirpa koki taittuvansa taakkansa alle. Hän pidättäytyi itsemurhasta, koska ei halunnut tuottaa pahaa mieltä mummoilleen. Heitä Sirpa kuvailee loistoikseen myrskyssä.
”Kuolemani olisi ollut heille liikaa.”
Nyt Sirpa on kirjoittanut äitinsä elämästä ja omasta suhteestaan häneen kirjan 36 uurnaa – väärässä olemisen historia.
”Halusin kertoa kirjassa nuoruuden epätoivostani siksi, että moni meistä ajattelee epätoivon hetkinä asioiden ratkeavan, jos kuolee”, Sirpa sanoo.
”Nuorena ihminen on ehdoton eikä välttämättä pysty näkemään sitä mitä vanhempana: miten monia vaiheita elämään kuuluu. Hän tarvitsee tiedon siitä, että elämä voi muuttua paljon paremmaksi.”
Niin on tapahtunut Sirpalle.
Äiti joutui 15-vuotiaana onnettomuuteen ja sai aivovamman
Sirpan äiti Riitta syntyi sodan keskelle vuonna 1941. Hänen isänsä oli traumatisoitunut poliittisessa vankeudessa Tammisaaressa 1930-luvulla ja sodassa ja kävi pahapäissään perheensä kimppuun. Hänen äitinsä puolestaan suri kahden päivän ikäisenä kuollutta poikavauvaa ja kantoi raskasta taakkaa miehensä radikalismin takia, vaikka oli itse täysin epäpoliittinen ihminen.
”Äitiäni syytettiin niin paljon kaikesta jo lapsena. Hän oli syntipukki: jos tuota lasta ei olisi, kaikki olisi hyvin. Jos voisin, kertoisin hänelle, ettei kaikki ollut hänen syytään. Kukaan ei ole sellainen, jonka syytä kaikki on.”
Kun Riitta oli 15-vuotias, onnettomuus särki hänen elämänsä. Elokuussa 1957 hän matkusti serkkunsa kanssa linja-autossa, johon törmäsi järjestelyveturi tasoylikäytävällä.
Riitta seisoi linja-auton etusillalla ja paiskautui tuulilasiin. Oman kuvauksensa mukaan hän sai aivotärähdyksen, päästä katkesi valtimo ja lasinsirut repivät kasvoja, käsiä ja jalkoja. Hän oli tajuttomana kolme päivää. Iloittiin, ettei häneltä ollut mennyt raajoja ja näkökin oli kunnossa. Hän oli nuori ja toipui päällisin puolin hyvin.
”Päävammoista täytyi kuitenkin tuolloin olla jotain ymmärrystä, sillä sodassa niitä oli tullut tuhansittain. Miksi nuoren tytön vammautumiseen ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota”, Sirpa ihmettelee.
” Onnettomuus katkaisi nuoren äitini elämästä ison palan täysin epäoikeudenmukaisesti.”
Äiti tiesi, että hän oli saanut aivovamman, mutta ei kutsunut sitä sillä nimellä. Nuorempana Sirpa luuli, että äiti oli mielialaihminen. Vasta nuorena aikuisena hän sai lisää tietoa ja ymmärsi, kuinka aivovamma vaikuttaa käyttäytymiseen ja miten vammautuneet aivot reagoivat kemiallisiin aineisiin, kuten alkoholiin.
Sirpa sanoo, että pahasti vammautunut ihminen ei ole vastuussa kaikesta, mitä tekee.
”Äitini oli armoton ja emotionaalisesti tuhovoimainen, mutta on ollut helpottavaa ymmärtää, että itsehillinnän puute on osa hänen diagnoosiaan. Se on herättänyt minussa suurta armoa ja rakkautta.”
Lue myös: Näyttelijä Miitta Sorvali oli 3-vuotias, kun äiti lähti hyvästelemättä
Äidin päiväkirjat tekivät Sirpaan vaikutuksen
Sirpa sanoo, ettei hän sure maaliskuussa 2022 menehtyneen äitinsä kuolemaa, vaan tämän elämää.
Hän kirjoittaa kirjassaan:
Sen takia, äiti rakas, minä kaikkein eniten haluan vain pitää sinua kädestä ja silittää sinun päätäsi, sinun tulista pääparkaasi. Jos jaksat istua, voit nojata päätäsi tuolin pehmeään selkänojaan. Ei sinua täällä kukaan syytä. Ja olet vapaa myös lähtemään, olet aina ollut.
Kun äiti oli kuollut keväällä 2022, syksyllä Sirpa luki hänen päiväkirjansa: mustan vahakantisen vihon ja harmaan kangaskantisen kirjan. Sirpa oli aina tiennyt, että päiväkirjat olivat kaapissa ja äidille tärkeitä.
Ensimmäisen päiväkirjansa Riitta aloitti noin 12-vuotiaana, ja se loppuu onnettomuuteen. Toisessa päiväkirjassa merkintöjä oli vuoteen 1962. Sirpa syntyi kaksi vuotta myöhemmin.
Sirpa oli kuullut äidin taideharrastuksista ja siitä, että tämä oli ollut koulussa innokas näyttelijä. Mutta äiti ei ollut koskaan kertonut, että hänen suurin haaveensa oli tulla kirjailijaksi.
Päiväkirjojen lukeminen oli vaikuttava kokemus.
”Oli järkyttävää olla hänen nuoruudessaan ja nuoressa aikuisuudessaan, onnettomuuden ilmeisissä seurauksissa, ja ymmärtää, miten aivovamma vaikutti hänen persoonaansa. Se oli kovaa luettavaa, mutta on hienoa, että hän säästi päiväkirjansa.”
Äidin tekstit paljastavat kärsimättömän, impulsiivisen persoonan. Sellainen hän oli jo ennen onnettomuutta.
”Äiti lauloi ja tanssi kauniisti. Hänessä oli tulista energiaa. Ajattelen häntä samankaltaisena kuin Laila Kinnunen, joka oli hurmaava ja älykäs ja täynnä esiintymisen innostusta ja joka eli lopussa rikkoutuvan elämän.”
Myös Sirpan ukki kirjoitti omaelämäkerrallisia tekstejä. Sirpan muistokirjaan ukki kirjoitti runon, jossa hän ilmaisi, että Sirpa voi tehdä sen, mitä häneltä jäi tekemättä.
Se on ollut kaksinainen perintö: rikas, mutta myös kipeä. Äitiä oman, traumatisoituneen isän kohtalo järkytti pahoin. Äiti toivoi, että Sirpa, jolla oli mahdollisuus käydä koulua ja opiskella, ottaisi selvää isän ja tämän Stalinin vainoihin kadonneiden kahden veljen kohtaloista. Sen Sirpa on tehnyt kirjoissaan.
Lue myös: Tulisen äidin kurittama Sikke Sumari: ”Päätin, että en ala toistaa äitini virheitä”
Olet vahinkolapsi, äiti kertoi Sirpalle
Kun äiti alkoi odottaa Sirpaa, hän ei saanut riittävästi tukea kotoaan, sillä tulossa oli vahinkolapsi, mikä ei tosin ollut harvinaista 1960-luvulla. Äitinsä tavoin Riitta sanoi Sirpalle, ettei tämän olisi pitänyt syntyä, mutta myös, että hän oli toivottu. Lapsen oli vaikeaa ymmärtää kaksoisviesti.
”Vahinkolapsi on ikävimpiä asioita, joita lapsille voi sanoa, koska kaikki haluaisivat olla toivottuja ja vanhemmilleen tärkeitä”, Sirpa sanoo.
Tuohon aikaan lasten mahdollisuus dialogiin oli vähäinen. Oli uhkaavaa lähteä kyseenalaistamaan sitä, onko vanhemmilla oikeus sanoa niin kolkkoja totuuksia lapsilleen.
Kun Sirpa oli vauva, hän oli päivähoidossa äitinsä vanhempien luona. He kapaloivat ja nukuttivat häntä – ja rakastivat ja ihailivat ehdoitta.
”Äitini ei juurikaan saanut ihailua vanhemmiltaan. Äiti oli hänelle usein kolkko, eikä isällä ollut voimavaroja. Ihailuvaje oli iso, ja kun ihailu minua kohtaan oli niin suurta ja ehdotonta, voin kuvitella, että se on ollut satuttavaa.”
Ukki ja mummot valoivat Sirpaan uskoa omaan itseensä.
”Sain ajatuksen, että olen taitava ja että pystyn selviämään. Minulle kasvoi sisäinen alue, jonka koen yhä todella voimakkaana. Vertaan sitä siihen, että vankeudessakin ihminen voi säilyttää oman sisäisen alueensa.”
”Kumarran maahan asti ihmisille, jotka työskentelevät lastensuojelussa”
Ukki kuoli marraskuussa 1971, kun Sirpa oli seitsenvuotias. Sirpan kouluiässä mummot eivät voineet olla joka hetki turvaamassa eivätkä rohjenneet liikaa puuttua äidin tekemisiin. Sirpan ja häntä neljä vuotta nuoremman siskon elämä muuttui vuosi vuodelta vaikeammaksi, mutta asiaa oli vaikeaa ottaa puheeksi.
”1970-luvulla naisen alkoholismista ja väkivaltaisuudesta ei ollut sopivaa puhua. Ne olivat suuria tabuja. Kumarran maahan asti ihmisille, jotka tänään työskentelevät lastensuojelussa. Nykyaikana vastaavassa asemassa olevat lapset saavat sieltä apua”, Sirpa sanoo.
Vanhemmat erosivat, kun Sirpa oli 12-vuotias. Isä on ollut mukana tyttärien elämässä, mutta Sirpa haluaa rajata hänet pois julkisuudesta.
Teininä Sirpa mietti joskus, mihin hän voisi mennä ja mistä saada apua.
”Käsitykseni mukaan oli olemassa vain koulukoteja, joissa kuvittelin olevan vain ryöstäjiä ja villejä. Siellä en olisi osannut olla. Koulumaailma oli autoritaarinen: lapset tulivat kouluun, söivät ruokalassa ja menivät kotiin.”
Lukeminen, taide ja konsertit tulivat tärkeiksi. Kulttuurin parissa hän koki olevansa tervetullut.
”Olen myös aina ollut utelias ja halunnut tietää, mistä asiat johtuvat. Olen selvinnyt sillä, että olen yrittänyt selvittää asioiden perusteita.”
Äitiys ja terapia auttoivat
Kolmikymppisenä Sirpalle tuli vahva tarve tulla äidiksi. Hänen ystävänsä oli saanut vauvan, ja hän tajusi, että hänelläkin olisi mahdollisuus saada lapsi. Tytär on nyt 25-vuotias.
”Tyttäreni on ollut elämäni paras asia ja jokapäiväinen ilon aihe. Minulle on ollut tärkeää olla läsnä, ennakoitava ja turvallinen ja kertoa hänelle, miten paljon häntä rakastan.”
Sirpa sanoo, että hän olisi tosin voinut olla vähemmän huolissaan, mutta huolissaan oleminen on hänen perusmoodinsa. Se on seurausta varhaisesta liian suuresta vastuusta, siitä, missä hän on kasvanut ja mitä on kokenut.
1960-luvulla syntyneenä Sirpa on kuitenkin saanut mahdollisuuden terapioihin, mikä on laajentanut ymmärrystä psyyken ongelmista. Niihin on muitakin ratkaisuja kuin juoda tai syyllistää seuraavia sukupolvia.
”Tärkeintä on kyetä tarkastelemaan itseään, pyytää anteeksi virheitään ja osata rakastaa jälkikasvuaan. Sen avulla pystyy muuttumaan itsekin. Lapset opettavat paljon enemmän kuin pystymme itse heille opettamaan.”
Sirpan tyttärelle äidin äiti jäi etäiseksi. Hän kirjoitti kirjeitä ja oli ystävällinen aina, kun he tapasivat. Hänellä oli kotona leluja, ja lapsi sai leikkiä niillä.
”Äidillä ei ollut voimavaroja jatkuvuuteen ihmissuhteissaan. En voinut ajatellakaan, että hän olisi hoitanut lasta. En odottanut mitään, joten kaikki pienetkin asiat olivat iloisia yllätyksiä.”
Lue myös Anna.fi: Koskaan ei ole myöhäistä hankkia hyvää äitisuhdetta – asiantuntijat kertovat
Lopulta hyvät muistot voittavat
Sirpan äiti ehti täyttää 80 vuotta kuolemaansa edeltäneenä syksynä. Viitisen vuotta aiemmin sairaudet, kuten keuhkoahtaumatauti, olivat alkaneet haitata elämää. Tupakointi ja juominen jäivät.
Heti äidin kuoltua onnelliset ja sovittavat muistot alkoivat kääntyä Sirpan mielessä päällimmäisiksi. Sirpa sanoo, että kuolema myös vapauttaa meidät kantamasta joitakin raskaita asioita.
”Muistan, miten äiti rakasti kauniita esineitä ja miten kävimme katsomassa niitä Kuopion Sokoksen lasiosastolla ja Helsingissä. Muistan hänen kauniit mekkonsa ja sen, kuinka hän erottuaan yritti olla vakavasti kodin äiti. Pyrkimys kauniiseen ja innostuminen eri asioista ovat jääneet päällimmäisiksi muistoiksi.”
Hän pohtii, miten lapset haluaisivat vanhempiensa olevan huomaamattomia ja kelmeitä.
”Olisinpa osannut lapsena iloita siitä, mikä äidissä oli puhdasta riemua, enkä nolostunut, kun hän lauloi kovalla äänellä yhteislaulutilaisuuksissa.”
Äidin päiväkirjoja lukiessaan Sirpa iloitsi, miten äiti rakasti musiikkia ja tanssia, jotka ovat hänelle itselleenkin tärkeitä.
”Muistan äidin kuvia paremmin kehollisina kokemuksina. Hän oli pyörremäinen, hänellä oli kauniit kädet ja voimakas, sensuelli keho. Suren sitä, mitä hän olisi voinut antaa maailmalle innollaan ja kehollisuudellaan. Hän oli urheilullinen ja voimakas.”
Sirpan kirjan lopussa ukki käskee kertojan mennä, heittää taakkansa pois: Ja nyt, laps, sinä lähet, ukki sanoo. – Etkä taakses kato.
Kirjoittamalla äidistään Sirpa on ehkä tehnyt sen.
”Mutta jos äiti kertoisi oman tarinansa, hän kertoisi senkin, mikä minulta on jäänyt kertomatta.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 17/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kirjailija Sirpa Kähkösen äiti oli aivovamman takia arvaamaton: ”Olisinpa osannut lapsena iloita äidin puhtaasta riemusta, enkä nolostunut, kun hän lauloi kovalla äänellä”