Hermanni, 43, sai aivoinfarktin kesken häämatkan – tajuttuaan elämän rajallisuuden hän päätti toteuttaa unelmansa ja ryhtyä taiteilijaksi
Häämatka päättyi ennen kuin ehti kunnolla alkaa. Lähihoitaja Hermanni Pellinen kiidätettiin sairaalaan aivoinfarktin takia. Sairastuminen herätti Hermannin pohtimaan, oliko hän ehtinyt elämässään tehdä sitä, mitä todella halusi.
Takapihan trampoliinilla temmeltää lauma lapsia, mutta sohvalla pötköttävä Hermanni Pellinen, 43, ei häiriinny äänistä. Ne haittasivat häntä vain hetken, aivoinfarktin jälkeen.
Nyt olo on tyyni, kun hän pohtii tapahtunutta ja sen seurauksia.
”En tiedä, mikä salama päähäni iski infarktin yhteydessä. En enää panttaa itseäni, vaan minun on aika tuoda herkut esille. Minulla on paljon annettavaa.”
Matka tähän oivallukseen kesti kuitenkin pitkään.
Hanki perinteinen työ, hänelle sanottiin
Hermanni oli pieni poika, kun hän ihmetteli isänsä maalaamaa abstraktia taulua. Avaruuteen johtavilla portailla nökötti vihreä olio, josta lähtevien lonkeroiden päissä tuijotti verestäviä mulkosilmiä.
”Taulu hätkähdytti minua, ja sen innoittamana halusin alkaa aikuisena taiteilijaksi.”
Kesälomareissuilla, matkalla äidin vanhempien luokse, Pelliset ohittivat usein värikkään ja omituisen talon. Se kiehtoi Hermannia.
”Pyysin aina, että ajaisimme talon ohi, koska halusin nähdä sen yhä uudelleen. Ymmärsin, että on olemassa erilaisia ihmisiä, jotka elävät omalla tyylillään ja tuovat väriä toistenkin elämään.”
Poika sai piirtelyseuraa isästä, sedästä ja papasta. Erityisen mielellään Hermanni piirsi Aku Ankan ja Roope-sedän kuvia.
Ala-asteen välitunnit täyttyivät piirtelystä kavereiden kanssa.
”Opiskelu oli hankalaa, kun keskityin tunneillakin piirtämiseen. Opettajat joutuivat huomauttamaan siitä.”
Kun tuli ammatinvalinnan aika, Hermanni haaveili taiteilijan urasta. Häntä kuitenkin kannustettiin hankkimaan jokin perinteisempi ammatti. Lukion jälkeen Hermanni suuntautui hoitoalalle, lähihoitajaksi.
”Minut on kasvatettu arvostamaan ja kunnioittamaan toisia ihmisiä. Tulen vanhusten kanssa hyvin toimeen, koska he huomaavat, etten ole mikään rääväsuu.”
Lähihoitajana vanhusten parissa jyväskyläläinen Hermanni on edelleen, mutta taiteilija hänestä tuli vasta dramaattisen häämatkan seurauksena.
Häämatkan karu päätös
Kesällä 2020 tuore aviopari saapui häämatkallaan Kylmäpihlajan majakalle Rauman edustalle. Siellä heidän oli tarkoitus rentoutua ja nauttia toistensa seurasta.
Viitisen vuotta yhtä pitäneen pariskunnan pieniä ulkoilmahäitä oli vietetty Jyväskylässä viikkoa aiemmin. Vihdoinkin Hermanni ja Mari saisivat olla kahden. Maisema oli maalauksellinen ja sää aurinkoinen.
Hermanni pyysi vaimoa hoitamaan sisäänkirjautumisen hotelliin, koska hänen omat ajatuksensa tuntuivat tahmeilta. Pian nuoripari lähti ihailemaan merimaisemia kallioille. Siellä Hermanni tarttui risuihin ja puskiin, äänteli oudosti ja käveli päämäärättömästi eteenpäin.
”Olin kuin unessa. Muistan nähneeni harmaan ladon, mutta en ole varma, oliko lato siellä oikeasti. Havahduin, kun vaimo kyseli hädissään, mikä minulla on.”
Kun Hermanni tokeni hieman, hän kielsi jyrkästi hälyttämästä apua.
”Ajattelin, etten ollut juonut riittävästi nestettä tai että häästressi purkautui tai että olin muuten vain sekoamassa.”
Hermanni uskaltautui jopa saunaan, vaikka siellä tarvittavien tavaroiden kerääminen tuntui työläältä. Hän yritti kiivaasti miettiä, mitä saunaan kuuluu ottaa mukaan, ja peitteli epävarmuuttaan vaimolta.
Saunan jälkeen oli päivällisaika. Ruokaa odotellessaan Hermanni nousi tutkimaan täytettyä lokkia, mutta hänen jalkansa pettivät ja hän kaatui maahan. Hän sai rajuja kouristuksia, jotka kestivät pitkään, yli kymmenen minuuttia.
”Niiden jälkeen tuntui kuin olisin ollut kymmenkertaisessa krapulassa tivolin pyörivässä laitteessa. Minua huimasi ja oksetti ja päätäni särki. Vaimo itki vieressäni.”
Häämatka päättyi ennen kuin ehti kunnolla alkaa. Mari keräsi nopeasti pariskunnan matkatavarat, ja lomalaiset kiidätettiin maihin meripelastusyksikön pikaveneellä.
”Muistan katselleeni veneessä maisemia. Näin isoja tehtaita”, Hermanni kertoo.
Rannasta hänet siirrettiin ambulanssilla Rauman sairaalaan, jossa alkoivat uudet kouristukset. Seuraava etappi oli Turun yliopistollinen keskussairaala.
”Ensihoitajat ja vartijat pitivät minua aloillani, kun rimpuilin. En tajunnut mistään mitään, ja vasta vaimoni sai puheellaan minut rauhoittumaan.”
Hermanni ei ollut tottunut olemaan kenellekään vaivaksi ja pyyteli nolostuneena anteeksi oksenteluaan. Hoitaja-Hermannin oli vaikea heittäytyä toisten varaan.
”Osastolla en kehdannut soittaa kelloa yöhoitajalle, kun minua pissatti, ja yritin pidätellä. Lopulta laskin alleni, ja minulle tuli entistä suurempi syyllisyys, kun hoitaja joutui vaihtamaan lakanat.”
Pelokas ja säikky mies
Infarkti oli tuoreelle avioliitolle ja uusperheelle kriisi. Hermannin poika ja Marin kolme lasta olivat sairastumisesta peloissaan. Heitä jännitti tulla vierailulle sairaalaan.
Kotilomat sairaalasta olivat räjähdysherkkiä. Jos jääkaapin ovi oli jäänyt auki ja Mari huomautti asiasta, Hermanni tiuskaisi. Lapsiperheen äänet häiritsivät häntä, ja hänestä tuli pelokas ja säikky. Aiemmin lehmänhermoisesta miehestä kuoriutui ajatuksensa töksäyttelevä ja liian suorapuheinen.
Kesti aikansa, ennen kuin aivot toipuivat. Sen jälkeen myös miehen käytös palautui ennalleen.
Hermanni selvisi aivoinfarktistaan ilman leikkausta, lääkityksellä ja liuotushoidolla. Hänet siirrettiin pian kotikaupunkiin Jyväskylään kuntoutusosastolle. Hermanni ei ollut tottunut olemaan sairaalassa ja jakamaan huonetta toisen kanssa. Yksityisyyttä ei ollut lainkaan, eikä hän saanut nukuttua kunnolla. Kaikki tuntui hankalalta.
Sairaalasängyssä Hermanni alkoi pohtia elämän rajallisuutta. Hän ymmärsi, ettei ole kuolematon ja että lähtö voi tulla milloin tahansa.
”Heti kun ajatukseni kulki tarpeeksi, menin Omakantaan tekemään hoitotestamentin. Jos en itse pysty tuottamaan elintoimintoja, en halua hengityskonetta enkä muutakaan keinotekoisesti elämää ylläpitävää hoitoa.”
Sairaalahuoneen seinällä oli tavoitetaulu, johon Hermanni kirjoitti vain yhden päämäärän: että kehon osittain halvaantunut ja tunnoton vasen puoli toimisi kuin terve oikea puoli.
”Minun oli hirveän hankala hyväksyä, että minä, tämän ikäinen mies, kävelen rollaattorilla päin seiniä. Suihkussa hoitaja pesi minut, kun en itse kyennyt heikon tasapainon takia seisomaan ilman tukea.”
Hermanni auttoi päivittäin lähihoitajan työssään apua tarvitsevia vanhuksia, mutta hänen itsensä oli vaikea ottaa huolenpitoa vastaan. Nyt hän kertoo kouluttavansa mieltään jo valmiiksi vanhuuden varalle.
”Töissä hahmotan itseni toisen asemaan ja mietin, millainen tulen olemaan vanhuksena.”
Parin kolmen viikon kuluttua infarktista Hermanni sai lähteä itsenäisesti liikkumaan. Rakas kuntosaliharrastus houkutteli hänet sairaalan salille. Fyysinen kuntoutuminen sujuikin nopeasti, ja jo viikon kuluttua Hermannin vasen puoli toimi samoin kuin oikea.
Lue myös Anna.fi: Hanna Markkula Kivisilta sai aivoinfarktin: ”En voi jäädä pelkäämään että mitä seuraavaksi”
Koko elämä taulussa
Hermanni maalasi taulua kotinsa autotallissa ja itki. Hän vuodatti teokseen koko elämänsä syntymästä siihen hetkeen: lapsuuden, nuoruuden, epäonnistuneet ihmissuhteet, vaimonsa, lapset, musiikin.
Hermanni oli päättänyt ennen työelämään paluutaan maalata yhden suuren taulun. Sen nimeksi tuli ”Heal” (parantaa tai parantua).
”Halusin ikään kuin parantaa sekä itseni että kaikki, jotka teosta katsovat. Latasin siihen niin paljon tunteita, että käteni tärisi, kun aloin tehdä sitä.”
Hermanni otti taulusta valokuvan ja julkaisi sen sosiaalisessa mediassa.
”Sain yhteydenoton taidenäyttelyitä järjestävästä paikasta Milanosta, ja minut pyydettiin kansainväliseen virtuaaliseen taidenäyttelyyn.”
Hermanni pysähtyi ihmettelemään, pitääkö joku oikeasti hänen taiteestaan. Innostuneena hän latasi nettiin lisää kuvia tauluistaan, minkä seurauksena hänet kutsuttiin muun muassa espanjalaiseen taidekirjaan. Dubaissa taidelehti julkaisi Hermannista artikkelin, ja profiili taiteilijoiden Singulart-sivustolla poiki Roope-setä-aiheisen, usean tuhannen euron arvoisen tilaustyön Saksaan.
Ovi maailmalle avautui nopeasti ja yllättäen. Samalla kun Hermanni nauttii kansainvälisestä huomiosta, hän taistelee perisuomalaisen vaatimattomuutensa kanssa. Huono itsetunto ja arkuus vaivaavat häntä edelleen, mutta hän opettelee arvostamaan itseään ja taidettaan.
”Olen pohjimmiltani ujo, mutta pakotan itseni estradille. Ensi viikolla lähden taidenäyttelyn merkeissä Cannesin elokuvafestivaaleille, vaikka minua pelottaa hirveästi mennä sinne yksin.”
Hulluksi taitelijaksi
Aivoinfarkti käänsi uuden sivun Hermannin elämässä. Hän päätti vihdoinkin toteuttaa unelmansa ja ryhtyä taiteilijaksi. Taustalla jyskytti pelko siitä, että jos elämä yhtäkkiä päättyy, onko hän ehtinyt tehdä sitä, mitä halusi.
”Päätin alkaa toteuttaa sitä, mistä olin haaveillut kaksikymmentä vuotta. Kirin nyt kiinni sitä, mitä olen jättänyt tekemättä. Jos en olisi sairastunut, unelmani ei olisi ehkä koskaan ottanut tuulta alleen.”
Lue myös: Uusi ammatti aikuisiässä? Näistä vinkeistä saat apua, kun harkitset ammatinvaihtoa
Hermanni näkee sairastumisessaan paljon hyvää, vaikka kokemuksena se oli rankka ja pelottava.
”Olisin jäänyt paljosta paitsi ilman infarktia. Mitä voimavaroja ihmisestä löytyykään tarpeen vaatiessa? Aivan järkyttävät määrät.”
Taide on Hermannille keino vapautua toisinaan liiankin syvistä mietteistä. Hän kiinnittää tunteensa tauluun, ja sen jälkeen hän voi päästää niistä irti. Hermanni on käsitellyt taiteessaan paljon etenkin surua. Isän kuolema parikymmentä vuotta sitten oli ”isän pojalle” kipeä menetys, jonka hän nuorena upotti usein pulloon. Surun käsittely jäi, mutta sen aika tuli taiteessa.
Infarktin jälkeen Hermanni on alkanut nähdä inspiraation aiheita aiempaa selkeämmin. Teokset ovat myös moniulotteisempia kuin ennen sairastumista. Piilomerkitykset houkuttelevat katsojaa etsimään taulujen viestejä.
Hermanni on syventynyt pohtimaan myös taiteensa rahallista arvoa. Hän on päättänyt, ettei polje taulujensa hintoja, vaikka kukaan ei heti ostaisikaan niitä. Painetta alennusmyynnille ei ole, koska Hermanni jatkaa myös lähihoitajan työtään.
”Olen oppinut, että olen oikeasti merkityksellinen. Haluan olla oma itseni pelkäämättä, mitä muut minusta ajattelevat. Olen viimeisen vuoden aikana heittäytynyt välillä aivan hulluksi taiteilijaksi”, Hermanni kertoo.
Hän tiedostaa kuitenkin, että kaikella on rajansa ja jo perheen suojelemiseksi kaikkein lennokkaimmat ideat kannattaa ehkä haudata. Hermanni ei halua saattaa läheisiään naurunalaisiksi tai kiusatuiksi olemalla liian omaperäinen. Se tarkoittaa tasapainoilua kiinnostavan taiteilijan ja kunnon perheenisän välimaastossa.
”Olen aina halunnut olla vähän erikoinen. Jos minulla ei olisi taidetta, en antaisi itsestäni esille sitä, mitä oikeasti olen.”
Juttu on ilmestynyt Kotiliedessä 19/2022.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Hermanni, 43, sai aivoinfarktin kesken häämatkan – tajuttuaan elämän rajallisuuden hän päätti toteuttaa unelmansa ja ryhtyä taiteilijaksi