Terveys

Vuoristotauti oli viedä Artturin hengen Himalajalla – pelastusoperaatio onnistui ihmeen kaupalla

Artturi Kröger sairastui vakavaan vuoristotautiin Nepalissa parikymmentä vuotta sitten. Ensimmäinen pelastautumisyritys päättyi railoon tippumiseen.

Vuoristotauti voi tulla vuorikiipeilijälle tai vaeltajalle, jos nousee nopeasti yli 2 500 metrin korkeuteen. Pahimmillaan se aiheuttaa henkeä uhkaavan keuhko- ja aivoödeeman. Artturi Kröger, 53, muistelee dramaattisia hetkiä Himalajan vuoristossa, jolloin hän kävi lähellä kuolemaa.

”Himalajan ylängöt ovat kiehtoneet minua lapsesta saakka. Parikymppisenä kävin siellä monta kertaa vaeltamassa, yhä jyrkemmillä reiteillä. Kun kolmikymppisenä sain tilaisuuden liittyä vuorikiipeilyretkikuntaan Nepalissa, en epäröinyt.

Kunnian­himoinen tavoitteemme oli kiivetä 6 400 metriä korkealle vuorelle, jolle kukaan muu ei ollut vielä kiivennyt.”

Yöllinen ihmetys – ”Tajusin, että korahdus tuli omista keuhkoistani”

”Seitsemäntenä vuoripäivänä osa porukastamme oli jo joutunut kääntymään takaisin ohuen ilman aiheuttamien terveysongelmien takia. Me muut jatkoimme tarpomista väsyneinä. Aurinko häikäisi, ja jokainen askel vajosi syvälle märkään lumeen.”

Kun illalla saavutimme leiripaikan 5 400 metrin korkeudessa, tunsin oloni poikkeuksellisen uupuneeksi. Ymmärsin, että tarvitsisin lepopäivän. Seuraavana päivänä muut jatkoivat matkaansa, ja minä ja telttakaverini jäimme keräämään voimia. Söimme, lepäsimme ja nukahdimme varhain illalla.

Keskellä yötä heräsin korahtavaan ääneen. Pidätin hengitystäni ja kuulostelin, liikkuiko teltan ulkopuolella joku tai jokin. Mieleni kelasi eri vaihto­ehtoja: ehkä eksynyt kuormajuhta tai lumileopardi? Päädyin siihen, että molemmat vaihtoehdot olivat epätodennäköisiä. Käänsin kylkeä jatkaakseni nukkumista ja kuulin äänen uudelleen. Silloin tajusin, että korahdus tuli omista keuhkoistani.

Olin tehnyt kotiläksyni huolella ja ymmärsin, että tilanne oli vakava: sopeutumiseni ohueen ilmanalaan oli epäonnistunut. Minulla oli vuoristotauti ja keuhkoödeema, jossa keuhkoihin ja hengitysteihin kerääntyy nestettä. Siihen voi kuolla muutaman tunnin kuluessa, jollei pääse hengittämään happirikkaampaa ilmaa.”

Lue myös: Näin aloitat talviretkeilyn – eräopas paljastaa yleisimmät mokat, joihin moni ensikertalainen haksahtaa

”En tuntenut nälkää enkä janoa, eikä päässäni liikkunut ajatuksia”

”Tilanteen oivaltaminen kylmäsi. Tiesin, että saattaisin nopeasti menettää kykyni kävellä, jolloin minut olisi hyvin haastavaa evakuoida jäätikköleiriltä. Pistin pääni ulos teltasta ja näin edessäni taianomaisen kauniin näyn: Jäätikön yllä paistoi täysikuu, ja kaikkialla vallitsi syvä rauha. Se loi uskoa, että elämä ei ollut vielä tässä.

Herätin kaverini ja kerroin tilanteestani. Päätimme lähteä takaisin kohti perusleiriä. Liikkumiseni oli hidasta ja hapuilevaa kuin humalaisella. Päättelin, että keuhkojen lisäksi myös aivoihini oli voinut kerääntyä nestettä. Se tarkoitti, että koordinaatio­kykyni saattaisi heiketä nopeasti.

Seuraavista kahdesta vuorokaudesta muistan vain lyhyitä väläyksiä, sillä suurimman osan ajasta makasin tajuttomana.

Olimme päässeet muutaman sadan metrin päähän teltasta, kun jäätikön lumisilta petti allani ja putosin railoon. Olin köydellä kiinni kaverissani, joka onneksi sai pysäytettyä ­putoamiseni nopeasti. Railosta ylös pääseminen teki tiukkaa, ja kun lopulta onnistuin, olin aivan loppu. Huohotin jäätiköllä selälläni, kunnes pystyin palaamaan leiriin. Ymmärsimme molemmat, että minä en enää pystyisi lähtemään minnekään. Kömmin makuupussiini ja vaivuin syvään uneen.

Seuraavista kahdesta vuorokaudesta muistan vain lyhyitä väläyksiä, sillä suurimman osan ajasta makasin tajuttomana. En tuntenut nälkää enkä janoa, eikä päässäni liikkunut ajatuksia. Kävin lähellä kuolemaa.”

Yleislakko Kathmandussa – ”Ambulanssia saatettaisiin ampua”

”Kun kuulin helikopterin jylinää, ärsyynnyin metelistä ja toivoin, että se painuisi helvettiin. Pian teltan vetoketju vedettiin ylös. Pelastajat vetivät minut makuualustallani ulos teltasta ja nostivat helikopterin lattialle makaamaan. Olin täysin liikuntakyvytön. Minulle juotettiin vettä kulaus kerrallaan, sillä elimistöni oli hyvin kuivunut. Ympärilläni olevien ihmisten läsnäolo tuntui lämpimältä ja turvalliselta.

Helikopteri nousi ilmaan ja lensi laaksojen muotoja seuraillen matalalla. Sain happirikkaampaa ilmaa keuhkoihini, ja ajatukseni alkoivat kirkastua. Pystyin puhumaan muutaman sanan ja heittämään vähän huultakin. Näin helpottuneita hymyjä mutta myös kauhistuneita katseita. Taisin näyttää järkyttävältä pöhöttyneine kasvoineni.

Yksi haaste oli kuitenkin vielä jäljellä. Määränpäässämme Kathmandussa oli maolaississien julistama yleislakko, jonka takia kaduilla liikkuminen oli kielletty. Se tarkoitti, että ambulanssia saatettaisiin ampua. Onneksi niin ei käynyt, vaan pääsimme perille sairaalaan. Sain happiletkut nenääni ja nesteytysletkun käteeni. Olin tavattoman kiitollinen kaikille pelastajilleni.”

Lue myös Anna.fi: Lotta Hintsa haasteistaan vuorikiipeilijänä: ”Kiipeillessä ei ole varaa päästää paniikkia päälle”

Diagnoosi: vuoristotauti kehittyi aivo- ja keuhkoödeemaksi

”Myöhemmin sain kuulla, että telttakaverini oli lähtenyt hakemaan apua yksin, vaikka tiesi sen olevan vaarallista. Korkeammalta palanneet retkikuntamme jäsenet olivat kuitenkin ehtineet löytää minut ennen kuin telttakaverini oli päässyt perusleiriin. He olivat onnistuneet hälyttämään helikopterin.

Retkikunnan lääkäri tuli pelastamaan minua helikopterin miehistön ja retkikunnan johtajan kanssa. Minulla oli pitkälle edenneet aivo- ja keuhkoödeema, joten kaikki olivat yllättyneitä, että olin vielä hengissä.

Vuoristotautikokemus ei vähentänyt rakkauttani vuorikiipeilyyn. Sen sijaan se teki minusta huomattavasti viisaamman vuorilla liikkujan.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 26/2023.