Elämäntavat uusiksi: Keski-ikäisen vaateahdistus
Luin ahmien 5.3.2020 ilmestyneestä Kotiliedestä Riikka Lehtovaaran kirjoittaman erinomaisen jutun Ahdistus vaatekaupassa. Samastuin siihen vahvasti, sillä teksti oli kuin suoraan omalta näppikseltäni. Viimeisten vuosien aikana vaateahdistus on ollut akuuttia, sillä kokoni on muuttunut parissa vuodessa kahdeksan numeroa. Sanomattakin on selvää, että koko karderobini on mennyt uusiksi.
Olen kirjoittanut Himahellassa monia postauksia elämäntaparempastani, joka alkoi huhtikuussa 2018. Nyt remppatilanne on se, että lääkärini mielestä olen saavuttanut ne terveyshyödyt, joita remppaan ryhtyessäni oli tarkoituskin saavuttaa. Bye-bye uniapnea, verenpaine, kolesteroli ja kohonneet sokeriarvot! Kehonkoostumusmittauksen mukaan kehoni metabolinen ikä oli tammikuussa 2020 miltei 10 vuotta fyysistä ikääni vähemmän, kun aloittaessani rempan olin kauhukseni jo 72-vuotias vanhus. Jos tuijotetaan BMI:tä olen vielä 5-8 kiloa ylipainoinen, mutta nyt vaatekokoa 42 olevana, 57-vuotiaana naisena ns. normipakkaus.
Norminainen on vaatekokoa 42
Vaatteita esittelevät mallit ja mallinuket ovat tyypillisesti kokoa 36. Kotilieden jutun ja tilastojen mukaan eniten ostettu vaatekoko on 42, 50-59-vuotiaiden naisten vyötärönympärys 92 cm ja paino 76 kiloa! Norminainen on nykyisin siis Plus-nainen. Prismassa jutun mukaan myydään ensiksi loppuun koko 46.
Tilastojen valossa 45-54 -vuotiaat naiset ostavat euromääräisesti 1/4 osan Suomessa myytävistä vaatteista ja ryhmällä on käytettävissään myös eniten rahaa. Jokin tässä yhtälössä mättää.
Ymmärrän kyllä, että isompien kokojen kaavoittamisessa on omat haasteensa, mutta sitä, että sisäänostajat eivät ota vaatekauppojen valikoimiin isoja kokoja on vaikea ymmärtää. Miksi esimerkiksi Stockmann ei osta Marimekkoa sisään koossa 44 ja 46? Nettisivujen mukaan Marimekon vaatteita löytyy kuitenkin aina 3XL-kokoon asti. Ja Marimekko näyttää kelpaavan mainiosti meidän naisministereidemme työ- ja juhla-asuiksi. Miksi tyrkyllä oleva raha ei yrityksille kelpaa? Mielestäni se on huonoa bisnesajattelua. Keski-ikäinen nainen kun kaipaa elämäänsä muutakin kuin ryppyrasvaa, jota meille innokkaasti markkinoidaan.
Stocka ei ole ainoa kokorasisti, monissa kaupoissa vaatekoot loppuvat numeroon 44 ja isojen tyttöjen osastoiden tarjonta lähinnä itkettää. Ystäväpiirissäni niitä kutsutaankin ”rumien vaatteiden osastoiksi”. Ja kuka haluaa tulla leimatuksi Generous- tai Great -kokoiseksi? Kyllä läski tietää olevansa läski alleviivaamattakin. Laadukkaille, kauniille perusvaatteille olisi selkeästi tilausta aikuisten naisten keskuudessa.
Monilla tunnetuilla muotitaloilla ja vaatevalmistajilla on myös ns. plus-mallistonsa, mutta nekin päättyvät monesti kokoon 48 (italialaista kokoa!) Netistä voi toki tilata tavaraa ympäri maailmaa, mutta koska en ole mallinukke, haluan sovittaa vaatteeni ennen ostopäätöstä. Erityisesti silloin, kun ne ovat hintavia hankintoja. Enkä voi ymmärtää postimyyntipakettien edestakaista lähetysrumbaa aikana, jolloin puhutaan paljon myös pikamuodin ilmastovaikutuksista.
Vaateahdistus muuttui shoppausaddiktioksi
Lääkärini kysyi onko syömisaddiktioni tilalle tullut muita addiktioita. Purskahdin nauruun ja vastasin: ” On, mutta ne eivät näy terveystiedoissani, vaan luottotiedoissani.” Minusta on tullut himoshoppaaja. Paheiden summa on vakio.
Olen aina ollut kiinnostunut muodista ja vaatteista, mutta sairaalloisen ylipainoisena (koko 48-50) koin lähinnä ahdistusta vaateostoksilla. Kun muut halusivat maailmalla matkatessa vaatekauppoihin, menin siksi aikaa läheiseen katukahvilaan katselemaan ohikulkevia ihmisiä. Ja sitä miten he olivat pukeutuneet. Nautin tyylikkäiden ihmisten bongailusta enemmän kuin ahdistavasta shoppailusta.
Vaatevarastoni on siis mennyt kokonaan uusiksi kilojen karistessa. Kun saavutin koon 44, minusta tuli shoppausaddikti. Kun vihdoinkin pystyi ostamaan sitä mitä halusi sen sijasta mikä mahtui, mopo lähti keulimaan. Ns. hutivaatteita tuli hankittua pelkästä ostamisen riemusta. Eihän siinäkään mitään järkeä ole.
Viime kesänä ystävättäreni opetti minut kirpparihaukaksi periaatteella ”toisen roska on toisen aarre.” Kirpputorillahan kaikki on tuurista kiinni, ostotapahtuma on täysin toisenlainen kuin vaatekaupassa. 98 % on tavaraa, johon en tikullakaan koskisi, mutta sen 2 % kiintiöstä voi tehdä löytöjä.
Ehkä puheet pikamuodin ilmastovaikutuksista myös vaikuttivat suhtautumiseeni käytettyihin vaatteisiin. Kirppariostokset eivät enää ole merkki köyhyydestä vaan vastuullisesta ajattelusta, #ekoteko. Käytetyt vaatteet on brändätty vintage-muodiksi, ja hyvä niin.
Olen kirppariostoksissani hyvin merkkitietoinen, ostan vain hyvässä kunnossa olevia laatumerkkejä. Monissa on jopa ollut laput tallella eli vaate on täysin käyttämätön. Vaatekaapissani ei ole koskaan ollut niin paljon merkkivaatteita kuin nyt: Burberryä, Ralph Laurenia, Calvin Kleinia, Karen Milleniä, August Silkiä, Henri Loydia… (Enhän ole ennen edes mahtunut heidän vaatteisiinsa!) Jos malli on klassinen, minulle on ihan sama mitä vuosikertaa vaate edustaa. Mutta ehkä tärkein syy siihen, miksi nyt löydän vaatteita on se kokonumero 42-44. Jos suomalaiset naiset ovat pääsääntöisesti sen kokoisia, kirpparillakin riittää runsaasti tarjontaa! La Donna È Mobile!
Postauksen aloituskuvassa on kevättä 2020 varten tekemäni vaatehankinnat, sillä sesongin 2019 vaatteet olivat nyt pari numeroa liian isoja. Tangolla roikkuviin vaatteisiin (20 kpl) olen käyttänyt rahaa noin 250-300 euroa. Olen tiennyt mitä haluan ja etsimällä etsinyt eri kirppareilta hiekan, kerman, roosan ja vaaleansinisen värisiä vaatteita. Toki peruspuvustooni kuuluu aina myös suojavärinä toimivaa mustaa.
En koe huonoa omaatuntoa shoppauksestani, vaan nautin täysillä uudesta, norminaisen ulkomuodostani. Koska olen kaiken sen tekemäni työn arvoinen! Silti yritän muistaa, että jokaisen vaatteen tulisi olla käytössä vähintään se 30 kertaa, jotta ostos on ollut maapallon kestävyyden kannalta oikeutettu!
Olen kirjoittanut Elämäntavat uusiksi -otsikolla täällä Himahellassa matkastani useampaan otteeseen, joten kerään niiden postausten linkit alle.
Elämäntavat uusiksi – Elämäntaparemppa jatkuu vuonna 2020
Elämäntavat uusiksi – Mistä löytäisin sen motivaation?
Elämäntavat uusiksi – Lopeta laihdutus, aloita elämä
Elämäntavat uusiksi – Ruokarytmi ja 1500 kcal dieetti
Elämäntavat uusiksi – Annoskoko ja kevyet keitot
Elämäntavat uusiksi – Alkoholi ja sosiaalinen juominen
Shoppausterveisin
Blonditiina
Olen Tiina Rantanen, monissa liemissä keitetty ruoka- ja viinitoimittaja, 7 kirjaa kirjoittanut tietokirjailija, kotitalousopettaja, purkkiblondi sekä ylpeä äiti. Olen aina ollut ruokaihminen henkeen ja vereen. Ruokafilosofiani on urani alusta asti ollut: ”Herkkuja helposti”, eikä blogini kotikeittiöön suunnitellut ruokaohjeet tee siitä poikkeusta. Ruoan lisäksi rakastan matkustamista ja maailman katsomista kamerani linssin läpi. Toimittajana otan postauksissani kantaa myös ruokamaailman kuumiin puheenaiheisiin.
Yhteydenotot: tiinajrantanen@gmail.com
Kommentoi
Kommentoi juttua: Elämäntavat uusiksi: Keski-ikäisen vaateahdistus