Jakaako ruokakin Suomen kahtia?
Nettikeskusteluja seuraavana en ole voinut olla huomaamatta, että Suomi on jakautunut lähes asiassa kuin asiassa leireihin, ja kaivautunut siellä puolustuspoteroihin. Netissä käydään bittiavaruussotaa millon mistäkin aiheesta. Näkyykö tämä poteroituminen myös ruokalautasilla?
”Kerro minulle mitä syöt , minä kerron millainen olet”, on ruokatoimittajana ollut yksi ihmistuntemukseni ohjenuoria. Haastateltuani kymmeniä vuosia ihmisiä heidän lempiruoistaan ja ruokatottumuksistaan, olen oppinut peilaamaan heidän valintojaan myös kunkin henkilön persoonaan. Onko kyseessä spontaani ja seikkkailunhaluinen vai konservatiivinen ja turvallisuushakuinen tyyppi.
Tässä pieni katsaus sosiaalisessa mediassa viime aikoina velloneeseen ruokakeskusteluun stadilaisen, mutta lähiössä asustavan ja marketista ruokaostoksensa tekevän ruokafriikin näkövinkkelistä.
Ruokahifistely vs. perusruoka
Pari viikkoa sitten minua nauratti, kun sain samana päivänä kahdelta eri paahtimolta kahvinäytteitä. Toisessa paketissa oli Pauligin Tom of Finland -kahvia ja toisessa pakkausuudistuksen kokenutta Kulta Katriinaa. Jo aamukahvilla minun pitäisi tunnustaa poteroni ja päättää olenko suvakki, luomu vai perinteinen kahvikäyttäytymiseni suhteen.
Ruoasta onkin lyhyessä ajassa tullut yksi tärkeimmistä erottautumisen keinoista. Vaikka jokainen meistä syö pysyäkseen hengissä, pelkkä energiansaanti on nykyisin toissijaista. Ruokahifistelystä on tullut hyvin toimeentulevan ylä- ja keskiluokan harrastus. Televisiosta tulee kymmeniä kokkausohjelmia, ja myydyimpien tietokirjojen TOP 10:ssä puolet on keittokirjoja.
”Toitotetaan koko ajan, että oletko kokeillut jo uutta, orgaanista, jotain hemmetin israelilaista ihmejyvää. Jos et heti ota selfietä sen ihmejyvän kanssa, niin et ole käytännössä olemassa,” huippukokki Henri Alén irvailee ruokasnobeja Makuja.fi- sivuston haastattelussa.
Ruokatoimittajakin saattaa menettää hetkeksi suhteellisuudentajunsa, kun työelämä on ollut ajoittain pelkkää fine diningia ja samppanjakuplia. Tiedän ehkä enemmän Lontoon tai New Yorkin ruokatrendeistä, kuin siitä, miten lähiruokaideologia näkyy lautasilla vaikkapa Oulussa tai Kuopiossa. Maailman metropolien kuumimmat pöhinät kun ovat virtuaalisesti vain parin klikkauksen päässä. Rössypottua saadakseni minun on matkustettava Ouluun.
Kun kauhistelin vaalien alla Antti-pastan epäterveellisyyttä, minulle kuittailtiin, että sellaista ruokaahan suomalaiset syövät. Ei siitä kannata hernettä nenäänsä vetää. Haluan valistaa kansaa sydänystävällisemmän kotiruoan puolesta, vaikka itsekehitetyt ton-ton -ruokavaliot saavatkin minut näkemään punaista.
Aika katsoa peiliin?
Pari vuotta sitten aloin surffailla sosiaalisen median kokkaussivustoilla, jonne ihmiset postaavat kuvia kotikeittiönsä tuotoksista. Mitä Suomi syö -trippi on ollut silmiä avaava. Tavalliset suomalaiset syövät ihan tavallista kotiruokaa. Ja nauttivat siitä. Makkarakastikkeesta postattu kuva saa huomattavasti enemmän peukutuksia kuin ravintola-annoksen tapaan aseteltu trendiherkku. Käsittelin aihetta Himahellassa lokakuussa.
Tein kokkisivustolla talvella pienen gallupin. Postasin rinnan kaksi kuvaa samasta aiheesta eli nyt niin trendikkäästä shaksukasta: toinen kuvista näytti ruokalehtien sivustolta reväistyltä kuvalta. Toinen taas oli täsmälleen sama annos, mutta keittiötasolla nopeasti otettu näpsy, jonka taustalle oli ”unohtunut” koko keittiökaaos. Yllättäen moni piti enemmän tästä ”tosikeittiö” -ruokakuvasta. Se oli kuulemma helpommin lähestyttävä, kun ruokalehtimäinen kuva oli taas liian kliininen. Opetus oli tärkeä, ruoankin suhteen herkullisuus on katsojan silmässä.
Kun keittiömestarin tekemässä, kotiruokakeittokirjaksi hehkutetussa opuksessa resepti alkaa: ”Otetaan 1 kypsä pekinginankka”, jäin pohtimaan, miten oman lähikauppani, Malmin Prisman, perusasiakas (Kutsun häntä Penaksi. Sama Pena muuten esiintyy Himahellan videoilla!) siihen suhtautuisi. Pena ei ole välttämättä koskaan maistanut pekinginankkaa, valmistanut sitä, saati, että kyseistä herkkutuotetta Malmilla edes myytäisiin. Hän pitäisi reseptiä punaviiniä lipitteleville hipstereille suunnattuna.
Suvaitsevaisuutta ja tiedonhankintaa
Ajatuksia herättävintä kuplintaa ruokatoimittajan päässä aiheutti jo aikaisemmin Mirumin strategin Karri Knuutilan blogikirjoitus Markkinointi ja mainonnassa.
”Se mikä tässä asiassa huolestuttaa on kuinka somekuplani reaktio kuvaa mainos-, media-, musiikki- yms. luovien alojen ihmisten yllättävän suurta ahdasmielisyyttä. On mielestäni huolestuttavaa, että jotkut alan ihmisistä vaikuttavat olevan kovin vieraantuneita Suomen todellisuudesta. Me nimittäin olemme se porukka, jonka pitäisi pystyä tekemään markkinointia ja viestintää, jolla saadaan kassakoneet kilisemään ja talous nousuun. Miten se muka onnistuu, jos ei edes tiedä mitä tavalliset suomalaiset ajattelevat? PK-seudulla asuu kuitenkin alle viidesosa suomalaista, ja Punavuori-Kalliossa heistä vain murto-osa.
Viimeistään siinä vaiheessa kun siirrytään luovaan konseptointiin, nousee henkilökohtaisten tulkintojen rooli vaikuttavaksi.
Mitä tapahtuu kun suunnittelijalla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, että millaisia kohdeyleisön ihmiset oikeasti ovat, tai mistä he pitävät? Tai kun nämä näkemykset perustuvat vain laiskoihin stereotypioihin?” ja hän jatkaa:”Ihmisen ääntä on kuitenkin vaikea tuoda markkinointiin mukaan, jos ei aidosti pysty, tai halua ymmärtää muuta kuin itsensä kaltaisia ihmisiä.”
Tämä pätee aivan suoraan ruokatoimittajan työhön, jonka reseptien ja juttujen lukijakunta asuu ympäri Suomea. Elämää kun on jo edellä mainitun Punavuoren ja Kallion ulkopuolellakin.
Viinialalla toimiva Facebook-ystäväni nosti tuon em. kirjoituksen seinälleen omalla kommentillaan:
”Sama asia viinien kanssa. Kuplassa ollaan. Se, että 20 eniten myyvän viinin joukossa on edullisia viinejä, jotka viiniasiantuntijoiden ja viiniharrastajien mielestä ovat aivan kamalia, on fakta. Suurin osa ihmisistä juo viiniä miettimättä sen tarkemmin kuka, missä ja miten se on tehty. Se ei tee juojasta moukkaa tai tietämätöntä. Kaikkia se ei vaan hirveästi kiinnosta. Riittää, että viini sopii tiettyyn tilanteeseen. Elämä kun ei viinin ympärillä pyöri.”
Ja molemmat huutavat yhtä kovaa, mutta omassa poterossaan
Ja lopetan tämän mediakatsaukseni Ilta-Sanomiin kirjoittavan Jyrki Lehtolan räväkkään sitaattiin:
”Suomalaisen suttuelitismin ongelma on se, että se ei ole elitismiä, vaan reviiriylpeyttä. Kuplakeskustelussa on kaksi osapuolta huutamassa toisilleen samalla liikuttavuuden tasolla; raivoissaan siitä, että joku käsittää maailman eri tavalla kuin hän. Eivät siinä kohtaa eliitti ja juntit, vaan kaksi eri ravintolasta samalle nakkikioskille päätynyttä örisijää.”
Vaalien jälkeistä vuotta voisi kutsua nettiraivoamisen vuodeksi. Paitsi politiikasta ja maahanmuutosta, niin ravisemusaiheista ja jopa rintaruokinnasta saadaan aikaiseksi päiviä kestävä bittiavaruussota. Otetaan jatkossa vähän iisimmin, puhkotaan turhat kuplat ja annetaan kaikkien keväisten kukkien kukkia! Vaikka itsestänikin tiedän, että se ei ole aina helppoa!
Toivoo Blonditiina
Kuvat: Ari Heinonen, Kristiina Kurronen, Sampo Korhonen ja Mirva Kakko/OM-arkisto
Olen Tiina Rantanen, monissa liemissä keitetty ruoka- ja viinitoimittaja, 7 kirjaa kirjoittanut tietokirjailija, kotitalousopettaja, purkkiblondi sekä ylpeä äiti. Olen aina ollut ruokaihminen henkeen ja vereen. Ruokafilosofiani on urani alusta asti ollut: ”Herkkuja helposti”, eikä blogini kotikeittiöön suunnitellut ruokaohjeet tee siitä poikkeusta. Ruoan lisäksi rakastan matkustamista ja maailman katsomista kamerani linssin läpi. Toimittajana otan postauksissani kantaa myös ruokamaailman kuumiin puheenaiheisiin.
Yhteydenotot: tiinajrantanen@gmail.com
Kommentoi
Kommentoi juttua: Jakaako ruokakin Suomen kahtia?