Asperger-pojan äiti: ”Odotin parempaa aikaa”

Asperger-poika vei Saila Sepon niin äärirajoille, että lopulta hän pyysi lastaan muuttamaan pois kotoa.

Saila Seppo, kuva: Paula Kukkonen copyright: Otavamedia

”Pekalle oli alusta asti vaikea asettaa rajoja. Päiväkodissa ihasteltiin Pekan muistia, mutta kauhisteltiin pojan äkkipikaisuutta. Koulussa lapseni reissuvihkossa oli päivittäin tiedoksianto poikani käytöksestä punakynällä. Minua pelotti avata vihkoa.

Kaupassa Pekka yleensä juoksenteli ympäriinsä, kiukustui jostakin tai saattoi vain käydä pitkäkseen lattialle. Energiani meni hänen kantamiseensa ja opin toimittamaan asioita yhdellä kädellä.

Ihmisten katseisiin tottui, mutta joskus tuntui pahalta. Esimerkiksi silloin, kun poikani päiväkodin avustajan äiti tuli kertomaan minulle, että hänen tyttärensä vaihtaa työpaikkaa. ”Kukakohan sitten juoksee lapsesi perässä?” hän kysyi.

Aikoina, jolloin olen kokenut olevani aivan pohjalla ja yksin, olen ajatellut, että olen kuin pullossa, jonka suuaukosta näkyy valo.

Pekka piti jo lapsena numeroista, ja palapelien kokoaminen oli hänelle mieluista puuhaa. Halusin pitää mielessä pojan hyvät puolet ja etsiä ratkaisuja. Vein Pekkaa perheneuvolan psykologin luo kerran viikossa. Siellä keskusteltiin myös minun kanssani. Hankin kotiimme samoja välineitä ja pelejä kuin opin psykologien ja erityisopettajien käyttävän. Muut lapset olivat oppineet perustaidot, kuten ilmeiden tunnistamisen, itsestään.

Kyllä Pekkakin oppi, kun yhdessä opiskelimme. Niinpä en koskaan suostunut Pekan siirtämiseen erityisluokalle. Pelkäsin sen vaikuttavan hänen itsetuntoonsa. Sitä paitsi poika pärjäsi koulussa.

Kun perheneuvolan neuropsykologi painotti, etteivät Pekan ongelmat johtuneet kasvatuksesta, tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni. En ollut tehnyt mitään väärin, Pekan aivot eivät vain toimineet ihan samalla tavalla kuin muiden.

Saila Seppo, kuva: Paula Kukkonen copyright: Otavamedia

Samalla epätietoisuus tulevasta pelotti. Kuka Pekasta huolehtisi, jos minulle kävisi jotain? Sain järjestettyä Pekan sairaalaan tutkimuksiin. Aspergerin oireyhtymä diagnosoitiin, kun Pekka oli 9-vuotias. Pekka ei ymmärrä käskyjä tai monimutkaisia ohjeita, asiat pitää selittää hänen logiikallaan. Diagnoosi helpotti arkea, sillä osasin paremmin ohjeistaa ja kannustaa Pekkaa. Sain myös lastenhoitoapua. Vanhempani asuivat silloisen Porin-kotimme lähellä. Hengähdystauot olivat tarpeen, sillä avioliittoni oli vaikeassa tilanteessa.

Erosin miehestäni ja muutimme lasten kanssa Helsinkiin, kun Pekka oli 13-vuotias, Pekan isoveli Antti 19- ja kuopukseni Matti 9-vuotias. Tunsin syyllisyyttä muutosta, koska asperger-lapselle muutokset ovat hankalia. Toisaalta koin, että kaikki lapsemme voivat pahoin Porissa. Mieheni asui uuden naisystävänsä kanssa lähistöllä. Tarvitsimme uuden alun, joten ystäväni ehdotti ympäristön vaihdosta.

Avioeron jälkeen minä ja lapset tunsimme taas iloa ja onnea. Saatoimme piirtää liiduilla tai kertoa uniamme. Kävimme myös sunnuntaikävelyillä ja jos pojat eivät nahistelleet, ihastelimme lehmiä ja maalaisidylliä keskellä kaupunkia. Joka toinen viikonloppu pojat olivat isällään ja minä lepäsin.

Koulupaikasta kamppailu otti todella päähän. Valitsin uudeksi asuinalueeksemme Viikin sillä perustella, että siellä on hyvä koulu. Läheisestä koulusta minulle kuitenkin sanottiin, ettei Pekka mahdu heille. Vastaus tuntui tekosyyltä.

Olin hakemassa muuttokuormaa Porista, kun minulle soitettiin kaupungin virastosta, että Pekka pääsisi luokattomaan Alppilan kouluun. Silloin suutuin. Asperger-lapselle tuntien organisointi ja luokkien löytäminen on vaikeaa, samoin sosiaalisten suhteiden luominen vaihtuvissa ryhmissä. Poika ei myöskään selviäisi koulumatkoista kahdella eri bussilla yksin. Vaadin edes taksikyytiä. Saimme palvelun, mutta se ei toiminut kunnolla.

Saila Seppo, kuva: Paula Kukkonen copyright: Otavamedia

Yleensä kun palasin töistä kotiin, pojat olivat huoneissaan tai sitten heillä oli täysi rähinä päällä. Tappeluita oli vaikea saada loppumaan, ja koska pojat olivat jo sen verran isoja, jouduin laittamaan itseni fyysisesti nyrkkien väliin. Toinen naapurimme koputti aina seinään. Asuimme rivitalossa.

Hyviä hetkiäkin oli: Kerran kun tulin töistä kotiin, eteisessä tuoksui ruoka. Teini-ikäinen Pekka oli käynyt terapeutilla ja oli iloinen. Hän oli tehnyt päivällistä.

Helsingissä minulla ei ollut lastenhoitoapua. En edes harkinnut avun palkkaamista, koska olin joskus saanut palautetta lasten huonosta käytöksestä.

Onneksi on ollut ystäviä, joille on voinut soittaa, ja sain myös Helsingistä mieluisan työpaikan.

Töissä kerroin alaisilleni, miksi olin välillä yllättäenkin päiväsaikaan poissa. Olen kertonut kotitilanteesta avoimesti myös esimiehelleni. Kirjallisia töitä tein myöhään iltaisin. Kun arjessamme oli helpompi vaihe, päätin tehdä väitöskirjan. Sevalmistui kahdessa ja puolessa vuodessa. Oli hieno tunne saada kunniaa ja positiivista palautetta.

Työmatkat ovat olleet henkireikäni, vaikka ne täytyikin huolella valmistella. Koska olin yksinhuoltaja, pyysin Viikin-naapuriamme katsomaan nuorten perään sillä aikaa, kun olin poissa.

Kävimme myös perheenä matkoilla. Vanhin poikani Antti oli isoksi avuksi. Hän katsoi Matin perään, minä Pekan. Matkasin myös kaksin Pekan kanssa, sillä ajattelin uusien ympyröiden ja kokemusten tekevän hänelle hyvää. Minulle ne matkat eivät olleet lepolomaa, mutta Pekka muistelee niitä lämmöllä.

Saila Sepon tekemiä kaulakoruja, kuva: Paula Kukkonen copyright: Otavamedia

Suutuspäissään nuori Pekka käyttäytyi välillä agressiivisesti. Meillä on seinissä lommoja ja pari ovea on mennyt rikki. Olen itsekin pelännyt poikaa. Joskus tuntui, että Pekka ihan kerjäsi sitä, että joku kävisi hänen kimppuunsa.

Aistin, että lapseni oli psyykkisesti hajalla. Hän lintsasi usein lukiosta. Jouduin vahtimaan hänen kouluun lähtemisiään, mutta lopulta selvisi, että poika odotti nurkan takana, että lähden töihin ja luikahti sitten sisään pelaamaan. Pelaamisessa hän on hyvä, hän osaa ajatella strategisesti.

Olin yhteydessä kouluun, mutta koulu ei tehnyt mitään sen eteen, että asperger-nuori voisi sinne sopeutua. Pyysin Pekkaa lopettamaan lukion. Pelkäsin tilannetta ja pojan negatiivisia tunteita koulussa. Hain sisukkaasti apua ja kuulin asperger-luokasta, jonne voi pyrkiä. Pekka pääsi onneksi sinne mutta lintsasi edelleen.

Jännite kotona oli jatkuvaa. Minulla oli kova huoli Matista. Hän oli omasta lukiostaan vuoden pois, koska poti psyykkistä stressiä isoveljen takia.
En osannut enää auttaa Pekkaa. Lopulta halusin, että hän muuttaa kotoa pois, asperger-koululla
kun oli asuntola. Pekka otti päätökseni raskaasti ja syyllisti minua: ”Huono äiti hylkää lapsensa.” Se oli itselleni henkisesti kova paikka.

Kirjoitin kirjan vertaisavuksi asperger-lasten vanhemmille. Toinen juuri ilmestynyt kirjani sisältää novelleja johtamisesta. Esimiehen on tärkeää kuunnella ja yrittää ymmärtää alaisensa elämäntilannetta.

Pekka asuu nyt Autismisäätiön asuntolassa ja käy lukiota. Tulevaisuuden suhteen Pekka tekee omat ratkaisunsa. Toivon, että hänestä tulisi onnellinen. Minulla taas on nyt aikaa itselleni. Teen koruja ja haaveilen vaellusmatkasta Portugalissa. Kannatti jaksaa, sillä pullon suussa odotti valo.”

Lasten nimet on muutettu.

Teksti: Else Turunen
Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Keskustelu

Kommentoi juttua: Asperger-pojan äiti: ”Odotin parempaa aikaa”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X