Ihmiset

Hilkka Olkinuora pääsiäisestä: "Valo on ihmistä vahvempi, toivo surua suurempi"

Kevätpäivän tasauksen. Jälkeisen täydenkuun. Jälkeinen sunnuntai.

Siinä on pääsiäisen allakkapaikka, ja sen ikiaikainen sisältö.

Aurinko lämmittää jo. Talvitaljoihinsa kääriytyneet ihmiset kömpivät silmiä siristellen luolistaan: ihme, että useimmat meistä ovat edelleen hengissä! Huojennus ja kiitollisuus aloittavat kasvunsa ihmismielessä.

Kuu on täysi. Juhlavaatteisiinsa pukeutuneet ihmiset vaeltavat vakavina salaisille paikoille. Maan ja ihmisen hedelmällisyyttä palvotaan ja valvotaan pyhänä. Siitä riippuu kaiken jatkuvuus. Ilo ja kunnioitus valtaavat mielet.

Sapatti on tullut. Pääsiäisjuhlaa vietetään juutalaisyhteisössä orjuudesta vapautumisen kunniaksi. Samaan aikaan toisaalla todistetaan ihmettä: Kristus on ylösnoussut. Sapatti muuttuu sunnuntaiksi, ikuisen auringonnousun päiväksi. Usko ja toivo ovat tulleet jäädäkseen.

Pääsiäinen on ihana kulttuurien pullaletti. Kristillisiksi arvelemamme symbolit ovat itse asiassa tuhatvuotisia elämän jatkuvuuden kuvia, jotka kirkko on tulkinnut ketterästi omaan käyttöönsä: kelttien kanit, antiikin munat, viheriöivät virpomaoksat, taivaalla tanssivan auringon.

Mutta hyvä niin. Sillä kaikki pääsiäisen kertomukset kantavat samaa viestiä: vapaus on ihmisen elinehto. Kevät on jokavuotinen havahtuminen siihen, pääsiäinen on aina ajankohtainen eloonjäämisjuhla.

Orjuutta on yhä moneksi. Muinaiset esiäidit vapautuivat luolan haisevasta pimeydestä. Nykyihmisellä on omat luolansa, joiden vankina hän ei aina edes tiedä olevansa.

Kahlehditut kansat riemuitsivat köyhinäkin itsenäisyydestään. Nykyiset kansat ovat hyvinvoinnistaan huolimatta masentuneita ja vihamielisiä ja sallivat satojen tuhansien – niiden muiden – elää kuolemanvaarassa.

Kristityt heittäytyivät uhallakin uskoonsa ja uskalsivat sen varassa mitä vain. Nykysuomalainen ei tiedä, mihin tunnustautua ja miksi se olisi tarpeenkaan. Mutta kaipaus valoon, toivoon ja tulevaisuuteen ei ole ihmisestä mihinkään kadonnut. Omasta synkeydestä, yhteisestä ilottomuudesta ja elämän merkityksettömyydestä kurottaudutaan sittenkin eroon.

Onhan elämässä enemmän kuin vain satunnainen, tämänhetkinen, yksityinen? Jos on kärsimystä, onhan myös siunausta? Jos on pimeää, onhan myös valoa?

On! On! Aurinko loistaa silmiin. Sunnuntai pysähdyttää. Nyt on aika ja aikaa etsiä vastauksia.

Keneltä olen koko ikäni kysynyt lupaa tekemiseeni ja olemiseeni? Olenko jäänyt luolani turvalliseen, mutta tuhoisaan pimeyteen? Olenko vihdoinkin tutustunut riittävästi omaan napaani? Onko olkapäälläni kaikki nämä vuodet istunut kieltelemässä kaikkitietävä vanhempi naissukulainen tai Lutheriksi väitetty ilonpilaaja? Olenko sittenkin onnellisempi kuin luulin? Minne ja miten tästä eteenpäin?

Valo paljastaa, mutta ilman sitä ei ole elämää. Niillekin, joille kevään valo on ankara kohdattava, pääsiäisen vapauteen johdattava viesti voi olla armollinen.

Valo on ihmistä vahvempi, toivo surua suurempi, talvi takana, elämä edessä.