Nostalgia

Onko ulkoa opettelu järkevä opiskelutekniikka? Ennen päntättiin ulkoa vaikka mitä

Oulu–Siika–Pyhä–Kala… Pohjanmaan joet ja Raamatun kirjat osaa tai ainakin oppi aikanaan ulkoa moni nykyinen keski-ikäinen ja vanhempi. Ennen päntättiin ulkomuistiin vaikka mitä. Oliko siinä mitään järkeä?

Ulkoa opettelun jalo taito oli kunniassa ennen 1970-luvun loppuun mennessä ­koko maahan vakiintunutta peruskoulua ja uusia pedagogisia tuulia.

Lue myös: Oi, mitä lempeä! Muistatko nämä iki-ihanat suomalaiset tähtiparit ja heidän rakkaustarinansa?

”Aa, aa, ankka, takapuoli vankka, keinuu käynnin tahdissa, kun hän kulkee vahdissa, ympärillä pesän, koko kevätkesän”, riimitteli 1950 syntynyt Kotilieden lukija jo leikkikoulussa ja sanoi muistavansa laulun elämänsä loppuun asti.

Aakkosista käynnistyi pänttäämisen koulutaival: rannikkokaupungit ja joet, Raamatun kirjat, henkilöt ja tärkeimmät virret, kertotaulu ja kielten apusanat olivat 1940–1950-luvuilla syntyneiden lukijoidemme lapsuudessa yleisesti vaatimuslistalla.

”Ulkoa opettelu oli vanha tapa, jonka vain harva opettaja kyseenalaisti”, sanoo Suomen kouluhistoriaan perehtynyt yliopistonlehtori Jari Salminen.

Ulkoa opettelulle on myös pedagogisia perusteita. Se mistä tiedoista ja taidoista on lopulta hyötyä, onkin sitten toinen juttu. Tietynlaisia perustietoja voidaan pitää jopa fiksuna ihmisenä toimimisen perusedellytyksenä.

Lue myös: Oletko sinäkin kasvanut lähiössä? Sitten muistat nämä ihanat asiat lähiölapsuudesta

Totuuden henki

Kansakouluissa hoettiin vuosikymmeniä Pohjanmaan jokia ja Raamatun Paavalin kirjeitä. Niihin ei velvoittanut niinkään kulloinenkin opetussuunnitelma, vaan opettajien perinteinen koulutus.

Opettajat koulutettiin ennen seminaarilaitoksissa. Ne olivat kahtia jakaantuneessa Suomessa valkoisten porvareiden hallinnoimia kouluja. Seminaareilla oli omat mallikoulunsa, jossa opettajat harjoittelivat.

Jari Salminen kertoo, että opettajat omaksuivat tuolloin vallalla olevan pedagogiikan.

”Vielä 1950-luvulla kouluissa saattoi opettaa 1910-luvulla opettajaseminaareista valmistuneita opettajia. He opettivat koti, uskonto ja isänmaa -hengessä.”

Siinä korostui moraalikasvatus, henkinen kasvu ja ulkoa opettelu. Vielä 1960-luvulla Kouluhallitus tarkasti, että mallikoulujen opetuksessa noudatetaan yhteisiä ohjeita. Se ohjeisti, mitä virsiä jokaisen koululaisen tulee hallita. Virsiä veisattiin jokapäiväisissä aamunavauksissa, uskonnon tunneilla ja koulujen juhlissa.

Eihän sitä sopinut mitä tahansa sanoituksia laulaa. Esimerkiksi Zachris Topeliuksen koulunuorisoa varten 1869 kirjoittama Totuuden henki sai kajahtaa. Opetussuunnitelma vuodelta 1952 taas käski välttämään ”musiikillisesti arvottomia sävelmiä, iskelmiä tai renkutuksia”.

Jesaja-Jeremia

Ahkeruus on onnen äiti. Kasvaa se mies räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Vanha kansa tiesi, että sananlaskut jäävät mieleen ja toimivat kasvatusohjeina. Jotkut niistä kyllä antoivat aika kalsean kuvan ihmisen osasta.

Kansakoulun järjestysmuotolaissa 1923 säädettiin, että lapset pitää kasvattaa siveellisyyteen ja hyviin tapoihin.

Ajatus saattoi olla hyvä, mutta moraali annettiin ylhäältä. Koulussa ja erityisesti uskonnon tunneilla päntättiin kristillisiksi katsottuja oppeja.

Oppikoulun syksyllä 1961 aloittaneelle lukijalle uskonnon oppitunnit olivat kauhistus.

”Jokaisen lukukappaleen jälkeen oli mainittu virsi tai virsiä, jotka liittyivät siihen Raamatun kohtaan. Siinä mainitut säkeistöt näistä virsistä piti osata seuraavalla tunnilla ulkoa. Jokaisen piti opetella ne, koska saattoi joutua uhriksi eli kuulusteltavaksi.”

Virsien lisäksi ulkoa piti opetella Raamatun kirjoja ja hahmoja. Moni lukija muistaa tärkeimmät kohdat vieläkin:

”Raamatun kirjat opeteltiin rimpsuina. Vanha Testamentti: Mos-Jos-Tuo-Ruut-Samu-Kuni-Aika-Es-Nehe-Esteri-Job-Psal-San-Saar-Korkeaveisu ja Valitusvirret. Sitten profeetat: Jesaja-Jeremia ja niin edelleen”, muisteli koulupolkunsa vuosina 1947–57 käynyt lukija.

Lue myös: Miksi hengellisyydestä on tullut tabu? Kokeile tätä lähestymistapaa kun haluat puhua uskonnosta

Uneen Beibi Kellahtaa

Ala Ovi Narahtaa eli AON ja Uneen Beibi Kellahtaa eli UBK. Nämä olivat 1970-luvulla koulunsa aloittaneen Sannan isoäidin muistisäännöt autojensa rekisterinumeroille.

”Tuo isoäidin sanavalinta ’beibi’ tuntui lapsena kiehtovalta”, Sanna muistaa.

Lorut, laulut ja riimit toimivat monella muistisääntöinä. Eräs lukija sai äidiltään ohjeen laulaa rannikkokaupungit Honkien keskellä -sävelellä. Niinpä ne ovat pysyneet muistissa yli 70 vuotta.

”Yhteiskoulussa saksan opettaja opetti meille joka perjantai saksankielisen laulun, jonka kirjoitimme taululta vihkoon ja jonka lauloimme opettajan johdolla. Neljän vuoden jälkeen meillä oppilailla oli vihoissamme yli 100 laulua, jotka kuvitimme. Ne ovat vieläkin minulla tallessa”, kertoo 1950 syntynyt lukija.

Hän muistaa yhä ulkoa osan lauluista ja monesta ainakin ensimmäisen säkeistön.

Moni kansakoulun opettaja opetti toiston avulla ja keskittyi kuulustelemaan ulkoa opittua. Poikkeuksiakin kyllä oli.

Aikansa merkittävä pedagogi, poliitikko ja kouluhallituksen päällikkö Mikael Soininen (1860–1924) tiesi, että kun opetettavan asian liittää johonkin oppilaita kiinnostavaan teemaan, se jää paremmin mieleen.

Tai sitten sellaiseen, joka naurattaa. On helppo muistaa, ettei sydämeen mahdu kahta ämmää.

”Äidinkielen opettaja antoi muistisäännön sivistyssanoihin, jotka silloin eivät kuuluneet normaaliin kielenkäyttöön ja olivat uusia ja outoja. Esimerkiksi tällaisen: pessimisti käyttää vyötä ja henkseleitä, optimistilla ei ole kumpiakaan. Hyvin jäi merkitys mieleen”, kertoo 1952 syntynyt lukija.

Inessiivi, elatiivi, tissiliivi

Vakava opiskelu keventyi, kun nuoriso keksi omia rallatuksiaan.

”Suomen kielen sijamuotojen luettelu meni aina plörinäksi, kun pojat takana kuiskivat, että inessiivi, elatiivi, sukkaliivi, tissiliivi”, muistelee vuonna 1947 syntynyt lukija.

Latinan prepositiot lensivät mieleen Arvon mekin ansaitsemme -laulun nuotilla: ante, apud, ad, adversus.

Ennen englannin ylivaltaa Suomen kouluissa opiskeltiin yleisesti latinaa ja saksaa. Saksan kielessä piti ­opetella ulkoa erilaisia luetteloita.

Eräs saksan opettaja kannusti leikillisesti: ”Jos tulen yöllä ja nykäisen ukkovarpaasta, osaatte luetella sujuvasti mitä kysynkin!” 1943 syntynyt lukija muistaa.

Jotkut opettajat taitoivat loruilun:

”Tre små troll, de lekte med en boll… Loru teki lähtemättömän vaikutuksen ja muistan koko lorun vieläkin”, kertoo kansakoulun kolmannella luokalla vuonna 1963 ruotsin aloittanut lukija.

Apusanat kielissä saattavat olla tärkeitä koko lauseen oikein ymmärtämisen kannalta. Perustietojen osaaminen myös sujuvoittaa kielen käyttöä.

Salminen vertaa perustietojen opiskelua shakkiin:

”Jos osaat useamman avaus­teorian ulkoa, niiden miettimiseen ei mene ­aikaa, kun näet toisen siirron. Voit miettiä jo eteenpäin.”

Luettele Jaakobin pojat

Ennen vanhaan opettaja oli auktoriteetti, jonka opetustapoja ei edes vanhempien sopinut kyseenalaistaa. Niinpä moni kyselyymme vastannut 40–50-luvulla syntynyt lukija vain opetteli kaiken vaaditun, eikä miettinyt, onko ­siinä järkeä. Rallatukset saattoivat jäädä mieleen lähinnä korvamatoina.

Nykyisin lapsia ohjataan etsimään luotettavaa tietoa ja tarkastelemaan sitä kriittisesti. Ulkoa opettelun sijaan pitäisi oppia yhdistelemään luovasti eri tieteenalojen tietoja.

Ulkoa latelu ei edellytä asian ymmärtämistä, mutta ei välttämättä nykyinen ilmiöoppiminenkaan. Jari Salminen sanoo, että pahimmillaan ilmiöoppiminen on niin pinnallista, ettei siitä jää oppilaille mitään käteen.

”Kun perustietomäärä on vielä alakoulussa heikko, tiedon etsintä ja käsittely saattaa jäädä tekstipätkien siirtelyksi, jossa ei synny mitään ymmärrystä tai tapahdu oppimista.”

Joitakin perustietoja olisi siis hyvä muistaa ulkomuistista, jotta aiheeseen osaa syvemmin perehtyä.

Yleensä ihmiset kokevat tarpeelliseksi tiedon, jota myöhemmin elämässään tarvitsevat ja turhaksi sellaisen mille ei ole suoraa käyttöä. Mitä nykyihminen tekee kukkien latinankielisillä nimillä tai Raamatun Jaakobin poikien nimilistalla? Sellainen tieto löytyy netistä.

Toisaalta koskaan ei voi tietää, millaiselle tiedolle on tulevaisuudessa käyttöä. Hyöty voi olla myös epäsuoraa, esimerkiksi Pohjanmaan joet auttavat hahmottamaan Suomen karttaa, vaikka alueella ei liikkuisikaan. Eikä historiaa voi kunnolla ymmärtää, jos ei osaa sijoittaa eri tapahtumia suurin piirtein oikeisiin aikakausiin ja paikkoihin.

Sitä paitsi ainahan tiedoillaan voi briljeerata, menestyä tietovisoissa ja sanaristikoiden teossa.

”Vanhemmiten kaikki se, mitä kouluajoilta muistaa, tuntuu ihan mukavalta ja on oikeastaan aika ylpeä, että muistan esimerkiksi: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Dan, Naftali, Gad, Asser, Isaskar, Sebulon, Joosef ja Benjamin. Vaikka en tällä tiedolla tosiaankaan mitään tee”, toteaa Jaakobin pojista 1950 syntynyt lukija.

Montako salasanaa muistat?

Yleissivistystä arvostettiin ennen eri tavalla kuin nykyisin.

”Olen huomannut, että minulla on yleissivistys huomattavasti parempi kuin nuoremmilla ikäpolvilla. Sen olen huomannut siinä, kun olen seurannut erilaisia tietokilpailuja TV:stä”, kirjoittaa koulua 1951–1961 käynyt lukija. Hän opetteli koulussa ulkoa muun muassa historian vuosilukuja ja kasvien ja eläinten latinankielisiä nimiä.

Jari Salminen vahvistaa, että ennen oppikouluissa opiskeltiin laajemmin kuin nykyisin. Saksalainen kasvatusperinne, johon Suomessa nojattiin, korosti yleissivistystä.

Nykyisin erikoistutaan. Tosin seulottavaa ja haltuun otettavaa tietoa on paljon enemmän kuin ennen. Silti jotakin pitäisi kaiketi muistaa?

Ainakin nykyihmisen ulkoa muistettavien listalle kuuluvat lukuisat tunnusluvut ja salasanat.

Jonkinlainen päässälaskutaito lienee myös välttämätöntä. Kaikki opettajat kun eivät vaadi ulkoa opittavaksi edes kertotaulua.

”Miten osaa toimia kaupassa, jos on mukana viisi euroa, eikä osaa laskea, riittääkö se kolmeen maitotölkkiin”, Salminen ihmettelee.

Toisaalta väistyvä sukupolvi on läpi historian ollut huolissaan siitä, osaavatko tulevat sukupolvet nyt oikeat asiat, hän pohdiskelee. Kun Salminen itse opiskeli yliopistossa, luennoitsija vauhkosi, että historian opetus tulee romahtamaan, koska opetusvaatimuksista poistuu Otto Suuren käsittely.

”Mietimme noloina opiskelukaverini kanssa, että kuka ihme on Otto Suuri.”

Enää ei opiskella Ruotsin vallan aikaisia lakejakaan ja hyvin pärjätään.

Mitä jää jäljelle

Se tiedetään, että riittävät perustiedot ulkoa muistava voi kohdistaa ajattelun syvemmälle tai edistyneemmälle tasolle. Hän on nopeampi ja kykenee hahmottamaan paremmin kokonaisuuksia. Ulkoa opitun varassa on helpompi oppia lisää.

”Kyllä ulkoa opettelulle oli pedagoginen peruste jo ennen vanhaan”, Salminen toteaa.

Perustietojen käsittely mielessä vaikuttaa ajatusrakenteisiimme. Kielitieteilijä filosofi Noam Chomsky onkin varoittanut, että vain netistä etsittävän tiedon varassa olevasta ihmisestä voi kehittyä kuin planktonlautta: hän ajelehtii tiedon perässä milloin minnekin, mutta ei ymmärrä asioita laajemmin.

Jotakin siis kannattaisi edelleen päntätä ulkoa. Kun samalla koettaa ymmärtää oppimaansa, muistiin jää parhaimmillaan pysyvä jälki.

Jari Salminen lainaa sivistyksestä puhuessaan kirjailija-taidekriitikko John Ruskinia:

”Sivistys on sitä, mikä jää jäljelle, kun on unohtanut oppimansa.”

Lähteitä: Sahlberg, Pasi: Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia (Into 2015); Annika Tammela (2018): Ajankuva kansakoululauluissa 1940- ja 1950-luvuilla, pro gradu -työ, Jyväskylän yliopisto.