Nostalgia

Ruissalo, Pyynikki ja Seurasaari olivat sata vuotta sitten puistoja, joihin parempi väki ei astunut jalallaan

Puiston perusidea on se, että sinne saavat tulla kaikki ikään ja varallisuuteen katsomatta. Sellaisia paikkoja ei maailmassa ole liikaa.

Suomessa on saatu pari sataa vuotta nauttia kaikille avoimista puistoista. Se, millaisia puistoja eri aikoina on suunniteltu, kuvastaa yhteiskunnallista ajattelua.

Näkökulma puistoon on muuttunut ajan saatossa valtavasti. Ensimmäiset puistot olivat paikkoja, joissa kaupungin saasteissa riutunut keho sai elpyä. Nyt erityisen tärkeää on ekologia. Äärisäiden aikana puistot ovat oleellisia hulevesien kerääjiä ja hellekausien viilentäjiä. Puistoilla on ollut rooli myös yhteiskunnallisten ajatusten leviämisen näyttämönä.

Lue myös: Esplanadin puisto on puutarhamatkan arvoinen kohde: Puistossa on käyty näyttäytymässä ja viljelty jopa lanttua

Onko puisto turhake?

Puistojen olemassaolo ei ole itsestäänselvyys. Ne jäävät helposti rakentamisen jalkoihin, kun kaupungeissa taistellaan maankäytöstä.

”Puistoja ei meillä nähdä kulttuuri-instituutioina, joihin pitäisi panostaa siinä missä esimerkiksi kirjastoihin. Meillä puistoilla on lähinnä välinearvoa”, maisemantutkimuksen professori Maunu Häyrynen sanoo.

Suomessa on hänen mukaansa yksi kaupunki, jossa puistojen arvo on ymmärretty kunnolla: Kotka. Sen lukuisat upeat ja keskenään erilaiset puistot vetävät kaupunkiin turisteja kuten ennen aikaan Monrepos Viipuriin.

Lue myös Seura.fi: Heikki Laaksonen on Suomen puistopääkaupunki Kotkan ihmeidentekijä – ”Puiston mieltää omaksi paikakseen, jos sinne haluaa palata”

Kartanoista se alkoi

Suomen ensimmäiset puistot olivat yleisöltä suljettuja kartanonpuistoja. Suomi oli Ruotsin köyhä kolkka, joten myös kartanonpuistot olivat 1700-luvulle asti vaatimattomia. Kasvuolosuhteetkin olivat karut, kunnes pieni jääkausi hellitti otteensa 1600–1700-lukujen taitteessa.

1700-luvun lopussa muutamissa kartanoissa alettiin ajan muodin mukaan panostaa näyttäviin koristepuutarhoihin. Viipurilainen Monrepos’n kartano oli edistyksellinen ja avasi puutarhansa myös yleisölle vuonna 1820. Sittemmin yleisön sisäänpääsyä rajoitettiin ja lippuja myytiin vain säätyläisille.

Hämeenlinnan kupeessa sijainnut Karlbergin kartano, jonka alue nykyisin tunnetaan Aulankona, avasi puistonsa yleisölle 1880-luvulla. Aulangolle pääsivät kaikki ilmaiseksi. Molemmat puistot olivat keskeisiä turistikohteita pitkään.

Rennot ja muodolliset puistot

Suomen vanhin kaikille avoin puisto on helsinkiläinen Kaisaniemen puisto. Se rakennettiin julkisin varoin, mikä oli harvinaista, koska kaupungeilla ei vielä 1800-luvun alussa ollut verotusoikeutta eikä siis rahaa puiston kaltaisiin asioihin. Kaisaniemi perustettiin 1812 ja sitä rakennettiin 1830-luvulla C. L. Engelin piirustusten mukaan.

Samoihin aikoihin alettiin rakentaa niin ikään Engelin suunnittelemaa Esplanadin puistoa. Siinä missä Espa oli näyttämö, jossa promeneerattiin parhaat päällä, vuosisadan lopussa myös puistovahtien valvoessa, syrjäisempi Kaisaniemi oli rennompi. Kuva Kaisaniemen puistosta 1920-luvulla.

Työtätekevän väen kansanpuistot

Kaupungin kerma pysytteli loitolla kansanpuistoista, joita perustettiin työväelle 1800-luvun lopulla. Kansanpuistoissa kuvastui ajan lääketieteellinen ajattelu: avoin luonto poistaisi ilmasta myrkylliset höyryt, jotta ihmiset eivät sairastuisi.

Helsingin kansanpuistoja, Korkeasaarta ja Seurasaarta, ylläpidettiin viinarahalla, sillä kaupungin omien anniskeluyhtiöiden tuotto sijoitettiin niihin. Puistoissa ei alkoholia saanut kuitenkaan käyttää.

Kansanpuistot sijaitsivat luonnonkauniilla paikoilla, joita ei juuri muokattu. Muita tuon ajan kansanpuistoja ovat Turun Ruissalo, Kuopion Väinölänniemi, Oulun Hupisaaret ja Tampereen Pyynikki.

Puistojen tyylit kopioitiin ulkomailta

Kaikkiin isompiin kaupunkeihin perustettiin puistoja ihan ohjelmallisesti 1800-luvun lopulta lähtien – eikä enää laitamille, vaan kaupungin sisään.

Puistojen tyylit kopioitiin ulkomailta. 1800-luvun lopulla suurta huutoa olivat saksalaiset biedermeierpuistot, joissa oli kiemurtelevia käytäviä, hienoja penkkejä, tapetti-istutuksia ja vesiaiheita.

Tukholmalaiset puutarhurit rakensivat niitä myös Turkuun ja Helsinkiin, jotka olivat Tukholman lailla mäkisiä. Näin myös kalliot saatiin hyötykäyttöön. Esimerkkejä biedermeiertyylistä ovat turkulaiset Puolalan- ja Samppalinnanpuistot sekä helsinkiläiset Kaivopuisto ja Tähtitorninvuori.

Kuvassa on helsinkiläinen Eiranpuisto otettu 1940-luvulla. Se edustaa toista suosittua muotia, saksalaisperäistä arkkitehtoonista tyyliä 1900-luvun alusta.

Puistot erikseen lapsille ja urheilulle

Suomen ensimmäinen kaikille avoin leikkipuisto perustettiin Helsingin Kaivopuistoon 1900-luvun alussa. Kun kaupunki kasvoi ja tiivistyi, lapsia oli yhä enemmän. Kivikorttelien pihat kävivät ahtaiksi, tuberkuloosi uhkasi ja kaduista tuli kieseineen ja vossikoineen lapsille vaarallisia leikkipaikkoja.

Tuolloin vahvistui kaksi ajatusta: lapsi tarvitsee puhtaan ympäristön ja leikki on tärkeää. Lapsille haluttiin tarjota paikka, jossa voi kaivella ja kiipeillä. Näitä touhuja ei nimittäin katsottu hyvällä tavallisissa puistoissa. Tuohon aikaan ylipäätään eriytettiin puistojen toimintoja. Ensimmäinen vain urheiluun tarkoitettu puisto perustettiin Turun Samppalinnaan.

Puistoja ei valvota kuten katuja

Puistot olivat kahviloiden ohella niitä harvoja julkisia paikkoja, joissa naisten sopi menneinä vuosikymmeninä viettää yksin aikaa. Puistoissa on silti ollut aina myös ahdistelua ja häirintää, ja puskissa liikkunut hämärää porukkaa. Puistoja sanotaan kaupungin alitajunnaksi, koska niihin eivät kontrolli ja valvonta ulotu samassa määrin kuin katutilaan.

Kun tämä pari kuvattiin puiston penkillä 1950–60-lukujen taitteessa, passipoliisit ja puistovahdit vielä valvoivat kaupunkien keskeisimpiä puistoja.

Tieto siitä, mitä puistoja kannattaa välttää pimeällä, kulkee yhä edelleen suusta suuhun.

Joskus puistojen arkkitehtuuri on vihamielistä

Puiston penkille väsähtäneet herrat ovat meillä saaneet nukkua päänsä selväksi. Suomessa ei ole kovin tiukasti valvottu puistojen norminmukaista käyttöä. Poikkeuksena olivat Esplanadin tyyppiset keskeisellä paikalla olevat puistot, joissa ei astuttu nurmikolle tai sammuttu penkille.

2000-luvulla julkisten tilojen turvallisuutta on ryhdytty valvomaan monin keinoin. Kaduille on lisätty kameroita, julkisiin tiloihin vartioita, puistoihin passiivisia järjestyksenpidon keinoja eli vihamielistä arkkitehtuuria. Sen ilmentymiä ovat penkit, joiden käsinoja on keskellä istuinta tai yhden hengen penkit, joihin ei voi kokoontua. Kumpaankaan ei mahdu pitkälleen. Penkkien vähentäminen puistoista kuuluu myös keinovalikoimaan. 

Lue myös Seura.fi: Viipurilaisen Monrepos’n puiston kovaotteisesta entisöinnistä tuli kansainvälinen skandaali ja restauroijien kiistakapula

Kokoontumisia politiikan tai musiikin tähden

Puistoja käytettiin jo varhain joukkokokoontumisiin. Kaikelle kansalle avointen puistojen perustamisesta lähtien niissä järjestettiin konsertteja, juhlia ja muita huvituksia.

1800-luku oli kansalaistoiminnan heräämisen aikaa, ja siinä puistot olivat keskeisiä näyttämöitä. Joukkokokoukset olivat se paikka, missä yhteiskunnalliset ja poliittiset ideat levisivät ja ottivat tulta, kun nykyisenlaista joukkotiedotusta ei vielä ollut. Poliittinen kansallisuusaate ja työväenliike hakivat molemmat joukkojen voimaa puistoissa.

Sotien jälkeen suomalaiset kaupungit alkoivat poikia kylkeensä lähiöitä, kun autoistuminen teki tällaisen kaupungin levittäytymisen mahdolliseksi.

”Lähiöiden väliin jäi laajoja metsäkaistaleita. Suunnitellun puiston tilalle tuli käsite viheralue, joka saattoi olla rakentamatonta metsää”, Häyrynen sanoo.

Nykyisin kaupunkien maa-ala on niin kilpailtu, että puistot ovat joutuneet yhä ahtaammalle. Vihreälle keitaalle nyhjäistään tilaa kattopuutarhoilla, viherseinillä ja taskupuistoiksi kutsutuilla minipuistoilla.

Lähteet: Maunu Häyrysen haastattelu ja Historiallisen aikakauskirjan 4/2019 artikkelit.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 6/2024