Nostalgia

Hämäräpuuhia, yllätysvieraita ja tulikoe viiden vuoden välein – pappiloissa on tapahtunut vuosien varrella vaikka mitä

Pappiloiden kautta kansalle on tullut tutuksi niin pappilan hätävara kuin peruna ja monet ruusutkin. Pappiloissa huolehdittiin kieli- ja seurustelutaidoista – ja joskus myös paloviinan myynnistä.

Pappiloissa oli kauniit valkoiset salit, syreenejä puutarhoissa, eikä juuri huolta ­huomisesta. ­Silti elämä ei niissäkään ollut usein helppoa.

Pappiloissa tuli olla toisenlainen komento kuin tuhlailevissa kartanoissa tai syntisten kaupunkien kodeissa. Niiden piti olla kristillisten arvojen tyyssijoja, joissa elettiin yksinkertaisesti ja säästeliäästi.

Koko papin perhe oli pitäjän silmätikkuna. Mitä ruokia rouva hankki pitoihinsa, hoitiko liinavaatevarastoaan, miten kohteli piikojaan ja köksiä? Varsinkin lapsille vahtiminen oli ahdistavaa. Jos perhe oli riitaisa, tai – auta armias  – talossa elettiin vähemmän kuin täysin säädyllisesti, sitä paheksuttiin yleisesti.

Joissain pappiloissa harrastettiin hämäräpuuhia. Vaikka 1700- ja 1800-luvuilla pappiloilla oli ajoittain oikeus paloviinan valmistukseen ja myyntiin, saatettiin niissä jatkaa tätä tuottavaa liiketoimintaa laeista välittämättä myös silloin, kun se oli kiellettyä.

Pidettiin kuin piispaa pappilassa

Pappilakulttuuriin kuului kristillinen vieraanvaraisuus. Vieraille tuli tarjota ruokaa, usein makuusijakin. Pappiloihin tuli piispoja ja patikka-miehiä, ja kaikkia kestitettiin laatunsa mukaan. Maankiertäjillekin tarjottiin keittiössä ainakin juotavaa.

Pastorskan ja ruustinnan harteilla oli vaativa taloudenpito, pihapiirin hoito ja kotieläimet. Heidän piti osata tulla toimeen niin vieraiden kuin talousväkensä kanssa. Varakkaissa pappiloissa oli piikojen, keittäjien ja renkien lisäksi lastenhoitajia, kotiapulaisia, karjakkoja ja päivätyöläisiä.

Pappiloissa vieraili sukulaisia, jotka saattoivat jäädä viikkojen tai kuukausienkin ajaksi, varsinkin kesäisin. ”Siipirikot” eli sairaalloiset sukulaiset saivat usein pappilasta asuinsijan. Niihin sijoitettiin Karjalan evakkoja, ja kylään poikkesi taiteilijoita ja poliitikkoja.

Varakkaidenkin pappiloiden emännillä oli melkoinen työ ruokatalouden suunnittelussa, ja köyhemmille se oli taakka. Yllätysvieraita kävi usein, ja heillekin piti olla tarjottavaa. Sellainen on esimerkiksi pappilan hätävara, joka loihdittiin käden käänteessä kauniiseen hopeakulhoon kaapista löytyvillä pikkuleivillä, kuivakakun palasilla, hillolla ja kermavaahdolla.

Lue myös: Nämä ihastuttavat kuvat todistavat, että kahvi on aina ollut suomalaisille tärkeä juoma! Muistatko vielä, miten mummo joi kahvia?

Tarjolla tytinää ja hiekkahentusia

Pappilan emäntä valvoi juhlien edellä joskus viikkojakin kestäviä valmisteluja. Ruokaa piti olla runsaasti, mutta hienoudella ei saanut pöyhkeillä. Tosin varakkaimmissa pappiloissa saatettiin 1800-luvulla tarjota pienille seurueille jopa seitsemän ruokalajin illallinen ja joka ruokalajeille eri viini.

1900-luvulla tarjolla oli voileipä-pöydän antimia: ”tytinää”, eli lihahyytelöä, sienisalaattia, perunoita, puljonkia, pasteijoita, kinkkua ja salaattia, juomina maitoa tai kaljaa. Jälkiruoaksi kenties karpalohyytelöä.

Sukujuhlissa ja nimipäivillä kahvipöytä pantiin koreaksi. Tarjolla oli ruustinnankakkua, pullapitkoa ja piirakoita. Pikkuleipiä oli ”sen seitsemää sorttia”: hiekkahentusia, sokeriässiä ja lusikkaleivoksia. Kahvin piti ehdottomasti olla hyvää, ”muuten vieraat masentuisivat”.

Papin rouva seurusteli kahvittelun lomassa kohteliaasti vieraittensa kanssa. Hän hiuksensa olivat kauniisti kammattu ja yllään hänellä oli paras leninkinsä, jonka röyhelökaulusta ehkä koristi kameekoru. Ansaitakseen täyden kunnioituksen hänen piti olla puhdas ja siisti ja näyttää mallia seurustelutaidoista.

Salin tuli olla ajanmukaisesti kalustettu. Siellä saattoi olla flyygeli, palmuja, huonekuusia, pitsiverhot, kattokruunu ja piipputeline. Hienoimpia hopea- ja posliiniastioita säilytettiin erillisessä kaapissa.

Pappilan tulikoe tapahtui viiden vuoden välein

Pappilan tulikoe oli joka viides vuosi tapahtuva piispan tarkastusvierailu. Tuolloin talo siivottiin lattiasta kattoon. Piispan seurueineen saapuessa heille tarjottiin simaa jo portailla, talvisin kahvia salissa.

Piispa tarkasti kirkkorakennuksen ja tutki tilejä notaarinsa kanssa. Myös pappilan piharakennuksineen tuli olla moitteettomassa kunnossa, sillä ne olivat osa papin palkkaeduista. Talon paras huone oli erityinen piispankamari, jossa piispa nukkui vierailunsa ajan.

Rahvas lukemaan, vaikka väkisin

Papit edustivat sivistyneistöä, ja heidän lapsistaan tuli usein tiedemiehiä, professoreita ja muita kulttuurihenkilöitä.

Pappilassa kotikielenä oli yleensä ruotsi. Lapsille opetettiin myös rans-kaa ja saksaa, pojille ehkä vielä latinaa ja kreikkaa. Kouluopintojen lisäksi tytöt oppivat säätyläisperheen naisten taitoja kuten taloustöitä, ompelua, pianon soittoa, laulua ja tanssia.

Uskonpuhdistuksen jälkeen protestanttisia pappiloita pystytettiin eri puolille Suomea.

1600-luvulta lähtien pappien tuli kyetä opettamaan ja valistamaan raakana, sivistymättömänä ja taikauskoisena pidettyä rahvasta suomen kielellä. Pappien välityksellä kulkeutui hengellistä tietoa ja uusia aatteita myös torppiin ja korpien savupirtteihin.

Papin palkka maksettiin seurakunnan torpparien kymmenyksinä viljasta ja muista tuotteista. Torpparit joutuivat myös tekemään päivätöitä pappilan pelloilla ja metsissä. Varakkaimmat pappilat sijaitsivatkin maaseudulla.

Papit valvoivat paitsi talonväkensä myös seurakuntansa opetusta. Katekismusta piti osata lukea. Avuksi tulivat 1700-luvulla kappalaiset ja lukkarit, eikä armoa annettu. Lukkari saattoi pöllyttää hiuskuontalosta aikuisikäänkin ehtineitä kovakalloisia oppilaita, ja niskuroitsijat istutettiin jalkapuuhun kirkonmenojen ajaksi.

Pappilat antoivat mallia rakennustaidoissa

Kirkonmiesten velvollisuutena oli tuoda talonpojille myös tietoa heidän työtään auttavista uusista keinoista ja koneista. Lisäksi heidän omien talojensa tuli olla malleina edistyneestä rakentamistaidosta.

Pappilat sijoitettiin vesistöjen rannoille kauniille paikoille, jonne pääsi helposti veneellä. Niissä oli yleensä kauniit ja edistykselliset puutarhat. Kuortaneen pappilan puutarhan sanottiin vuosisadan vaihteessa vetäneen vertoja palatsien puutarhoille.

1700-luvulla Pietarsaaren kirk­koherra Gabriel Aspegren oli ollut puutarhojen kehittämisen edelläkävijä. Hän halusi opettaa kansalle, miten korvata katovuosien menetykset kasvattamalla huonollakin maatilkulla kasviksia ruokavaroiksi – muutakin kuin lanttuja ja nauriksia.

Aspegren toi Suomeen perunanviljelyn, omenapuut ja ilmanpuntarin, jonka avulla kyettiin ennustamaan säätä tieteellisesti.

Lue myös Seura.fi: Tämä pappi elää kuten opettaa – pastori Marjaana Toiviainen majoittaa hädänalaisia kotiinsa

Pappilat järjestivät mehiläisten hoitokoulutusta seurakuntalaisille

Pappiloiden kultakaudella 1800-luvulla niiden puutarhoissa kasvoi sipulia, herneitä, punajuuria, porkkanoita, tilliä, retiisejä ja mansikoita. Oli kirsikka-, luumu- ja päärynäpuita, marjapensaita ja raparperia.

Suuremmissa puutarhoissa oli ehkä lampi, hiekkakäytäviä ja huvimaja tai syreeneistä muodostettu lehtimaja. Ruusulajikkeet kukkivat, samoin daaliat, jasmiinit, pionit, liljat, ukonhatut ja tiikerililjat.

Kukat sommiteltiin omiin ryhmiinsä ympäri puutarhaa. Kauniissa ympäristössä oli viehättävää oleskella lämpiminä päivinä, joten oli luontevaa, että pihoja alettiin varustaa puutarhakalusteilla ja -keinuilla.

Keittiökasveja ja kauniita istutuksia pursuavat puutarhat innostivat ihmisiä oppimaan niiden kasvatusta. Haapaveden kirkkoherran puoliso Nora Pöyhönen aloitti 1893 suuren suosion saaneen kasvitarha- ja keittokoulunsa, jonka tarkoitus oli opettaa köyhää väestöä parantamaan ruokavaliotaan kasviksilla. Asikkalan pastori Alfred Mäkinen ryhtyi puolestaan antamaan vuosisadan vaihteessa mehiläisten hoitokoulutusta seurakuntalaisilleen.

Pappiloiden kukoistusaika loppui, kun papeille alettiin maksaa palkka rahana vuodesta 1922 lähtien. Pappilat kun olivat luontaisetuja, joita verotettiin raskaasti.

Vuoden 2000 aikoihin vanhoja pappiloita oli 500, joista 175 oli papin asuntona. Muut ovat seurakunnan tiloina tai ne ovat museoita, ravintoloita ja yksityisasuntoja.

Lähteitä: Marja Terttu Knapas, Markku Heikkilä, Timo Åvist: Suomalaiset pappilat; Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara; Minna Kettula Väärnin Pappilasta

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 7/2024.